Äskettäin, nyt ja kauan sitten

Olemme jo pitkällä toukokuussa nyt kuin vihdoin ehdin kirjoittamaan. Itse asiassa aloitin uuden blogipostauksen jo vapunaattona huhtikuun puolella, mutten sitten löytänyt sopivaa hetkeä tekstin jatkamiselle. Otan siitä tähän kirjoitukseen mukaan pienen pätkän, koska se liittyi edelliseen ”Tunnemyrskyjä”-postaukseeni.

Joki tulvi vielä niin paljon, ettemme päässeet niille paikoille, missä yleensä käyn. 1.5.2022

 

Vanhan ihmisen aika lentää ja tuntuu välillä lyhyemmältä kuin nuorempana. Päivään en voi sovittaa kovin paljon asioita, koska veto loppuu aina jossakin vaiheessa ja ainakin minä kaipaan silloin lepohetkeä. Kirjoitin aiemmassa kesken jääneessä tekstissäni oikean käteni nimettömästä sormesta, jonka loukkaantumista en pysty ajoittamaan, mutta joka on alkanut vaivata varsinkin kirjoittaessani käsin tai yleensä muissa käsiä vaativissa tehtävissä. Kirjoitin myös, kuinka jo pitkään vaivannut vasen nilkkani on tuntunut paremmalta. En ole taikauskoinen. Aiemmin 2018–2019 nilkka vaivasi ja sain siihen pohjallisen. Epäilen kyllä, että tällaiset keinot kuten pohjalliset ovat vain asian siirtämistä eteenpäin sen sijaan, että vaiva tutkittaisiin kunnolla. Terveyskeskustakaan ei oikein ole sitten syksyn 2019 viitsinyt vaivata näennäisen pienillä asioilla. Kun kävin huhtikuussa verikokeessa, jossa joudun reumalääkityksen takia käymään kolmen kuukauden välein, olin pudonnut joukosta, koska vakiolähete puuttui. Tulokset eivät myöskään melkein kuukausi myöhemmin, ole vielä näkyvillä. Siellä pitää kyllä kiirettä.

Minä 1.5.2022

 

Tosiasia on, että vaivani ovat häilyviä. Niiden kanssa on vain tultava toimeen, sillä ovathan ne olleet riesanani jo pitkään, vaikka olen aina työntänyt ne syrjään. Olen hävennyt, etten ole pysynyt kävellessäni muiden perässä. Jouduin jo ennen korona-aikaa nilkkojeni takia useimmiten kulkemaan hitaammin. Se on häpeällistä naiselta, jonka ohi aikoinaan kukaan ei päässyt. Joudun antamaan nyt periksi vaikeille maastoille, koska metsissä kompastun helposti puiden juuriin. Kun lähden luontoon Alexin kanssa, hän juoksee kilometrin minua edellä. Anteeksi, olen ehkä kirjoittanut näistä vaivoista ennenkin.

1.5.2022

Olen ajatellut, miten paljon ristiriitaa on lääkärikäynneillä, kun näyttää ikäistään nuoremmalta, meikkaa itseään ja liikkuu muuten ripeästi ja aistit pelaavat.  Kirjasihan laajan lääkäritarkastuksen ajokorttia varten tehnyt lääkäri tietoihini mm. ”liikkuvuus hyvä ja ripeä” ja ”täydessä orientaatiossa”.

Hyvä asia ja helpotus on nyt, että olen voinut luopua maskista käydessäni kaupassa. Kävin perjantaina pitkästä aikaa elokuvissa ja sielläkään en pitänyt maskia, vaikka yleisöä oli paljon. Olihan se jotakin verrattuna edelliseen kertaani Keravan Keudan Cinemassa edellisenä syksynä, kun olimme Alexin kanssa isossa auditoriossa melkein ainoat elokuvan katsojat. Cinema Keudassa esitetään pari kertaa kuukaudessa muutaman päivän kattauksella, uusia ensi-ilta-elokuvia. Nyt vuorossa oli mm. ”Downton Abbey: Uusi aikakausi.” Olin lumoutunut suuren valkokankaan ääressä loistavaa elokuvaa katsoessani.  Oli myös mukava tavata sattumalta tuttu ihminen ja vaihtaa ajatuksia.

Siinä vähän päivityksiä. Koska edellä mainitut täsmennykset edelliseen blogipostaukseeni ovat aika pitkiä, jätän loput mielessäni pyörivät asiat seuraavaan kertaan.

Tässä aiemmin kirjoittamaani täydennystä edelliseen blogipostaukseeni:

Ukrainan alueesta on tullut erityisen kiinnostava sodan takia. Kaikki seuraavat sodan vaiheita ja ihmiskohtaloita jatkuvasti. Jokaisella saattaa kiinnostus oli eri asioissa. Ukrainasta ja myös Nato-asioista tulee tietoa niin paljon, ettei tahdo perässä pysyä. Alan usein ajatella yhteyksiä omaan sukuhistoriaani ja jo edesmenneiden kokemuksiin. Tulee tarve myös kohdentaa lisää niiden yksityiskohtiin, vaikka se on vaikeata.

Isäni 1971 kotipihalla. Hän kävi silloin vielä aktiivisesti kertausharjoituksissa.

 

Auoin kaiken lisäksi päätäni Helsingin Kuolemajärvi-kerhon tilaisuudessa 28.4. Juuso Salokosken pitämän mielenkiintoisen esityksen jälkeen, keskustelu polveili sodassa ja yleensä sotiin liittyvissä aiheissa. Kaikilla oli jotakin kerrottavaa. Vilkkaassa keskustelussa esille tuli monenlaisia näkökulmia.

Juuso Salokoski oli kirjoittanut ja toimittanut kirjan ystävästään ja koulutoveristaan Ilmari Susiluodosta (”Ilmari Susiluodon suuruuden laskuoppi”). Ilmari Susiluoto oli muun muassa Venäjä-asiantuntija, katso tarkemmin täältä. Hänen oli tarkoitus itse tulla helmikuussa 2016 kerhoiltaamme kuten tässä ilmoitimme:

”to 25.2.2016 kello 18.00

Ilmari Susiluoto, valtiotieteen tohtori, kirjailija, tutkija ja Venäjä-asiantuntija tulee alustamaan aiheesta ”Plan Putina ja Suomi.” Häneltä on ilmestynyt syksyllä 2015 kirja samalla nimellä.

HUOM! Ohjelmaamme on tullut muutos. Ilmari Susiluoto on sairastumisen takia estynyt ja hänet korvaa fil.tri Pekka Kauppala, joka puhuu samasta teemasta. Pekka Kauppala on Venäjän historian ja politiikan asiantuntija, jolta ilmestyi 2011 teos ”Paluu Vankileirien teille”(Gummerus).”

Ilmari Susiluoto kuoli 30.3.2016.

Em. tilaisuudessa minun kommenttini liittyi edelliseen blogipostaukseeni, kun sen tiedot ja ajatukset olivat vielä muistissa ja tuoreita. En ollut vielä tutkinut tarkemmin Waffen-SS vapaaehtoisten Nordland-rykmentin taivalta Ukrainaan, jossa isäni ystävä Urho Lehtonen joutui Mariupolin sairaalaan. Aloin lukea netistä ladattavaa Lars Westerlundin teosta ”Suomalaiset SS-vapaaehtoiset ja väkivaltaisuudet 1941–1943 - Juutalaisten, siviilien ja sotavankien surmaaminen Saksan hyökkäyksessä Neuvostoliittoon”. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura | Kansallisarkisto Helsinki | 2019. Tässä linkki, josta voi ladata ko. teoksen.

tämä ja kaksi seuraavaa kuvaa ovat Urhosta ja isästä ja ilmeisesti otettu samassa paikassa, missä he ovat käyneet harjoittelemassa ampumista

Ajattelen Urho Lehtosta heidän joukoissaan. Hän oli vasta 19-vuotias lähtiessään Saksaan ja saman tien kesäkuussa 1941 sotataipaleelle itään Operaatio Barbarossan alkaessa.  Nimi oli keksitty Saksan suurhyökkäykselle ja se tuo jotenkin mieleen tämänvuotisen Venäjän erikoisoperaation. Hän oli siis Ukrainaan menevissä joukoissa, joissa oli mukana myös vapaaehtoisia muista Pohjoismaista kuten Ruotsista ja Norjasta ja muualta Euroopasta kuten Hollannista.  Ryhmä oli mukana ”vapauttamassa” Ukrainaa venäläisistä ja tähtäsi Kiovaan. Lviviin eli Lembergiin tultiin heinäkuun alussa. Ukrainalaiset olivat kansallismielisiä ja ottivat saksalaiset vastaan vapauttajina. Saksalaisten ohjelmaan sisältyi Ukrainan juutalaisten hävittäminen. Juutalaisia pidettiin syypäitä neuvostoliittolaisten julmuuksiin. Ukrainalaiset poistettiin hallinnon tehtävistä ja monet heistäkin kokivat kovan kohtalon. Raaka vangitseminen, tapot ja väkivalta alkoivat ja jatkuivat. Aivan kuin nyt Ukrainassa venäläisten toimessa. Oli vanki sitten sotilas tai siviili tai juutalainen, hän koko karmean kohtalon. Muutamana päivänä teloitettiin tuhansia ihmisiä.

 

En kirjoita tähän kaikkia julmuuksia, mitä saksalaiset joukot tekivät. Ainakaan mukana ja lähistöllä olleille ei jäänyt epäselväksi, millainen juutalaisten kohtalo oli. Vaikka suomalaisten joukkojen sanotaan vain ohittaneen kaupungin, niin en usko, etteivät he voineet välttyä aivan kokonaan näkemästä edes jotakin julmuuksista. Silminnäkijät kertovat kirjassa kokemuksistaan.  Natsit surmasivat miljoonasta puoleentoista miljoonaan juutalaista. Mainitsemani kirja on karua luettavaa. Se sisältää todistuksia, otteita päiväkirjoista ja valokuvia. On vaikea ymmärtää kuten nyt on vaikea ymmärtää tämän hetkistä sotaa.

Eikä voi todellakaan välttyä vertaamasta saksalaisten operaatioita venäläisten tämänvuotiseen erikoisoperaatioon, jonka nimi kuulostaa häiriintyneen ihmisen keksimältä. 

 

Aiemmassa blogissani mainitsin, että Urho joutui sairaalaan Mariupolissa. Kysymyksessä lienee ollut hänen saamansa keltatauti, vaikka hänen sanottiin olevan siellä kuumeessa. Keltakuume on nimittäin eri tauti ja sitä esiintyy lähinnä Afrikassa ja se tarttuu hyttysten välityksellä. Keltatautia eli hepatiitti A:ta esiintyy usein epidemian tavoin sota-aikoina. Sen saa viruksilla saastuneesta vedestä. Tauti on tarttuva ja vaatii pitkää sairaalalepoa. Ensimmäinen rokote tautiin on kehitetty vasta 1992. Rintamalla tai ehkä sairaalassa Urho oli aina lokakuuhun 1941 asti. Parannuttuaan hän palasi loppuajaksi koulutukseen kuten aiemmassa blogissani mainitsin. Suomalaiset palasivat kesällä 1943 takaisin kotimaahan. 

Olemme nähneet nyt uskomattoman julmia kuvia. Isäni albumissa on myös pari kuvaa, joissa näkyy sodan tuhoja, kuolleita vihollisia ja viattomia eläimiä. Kasan päällä istuva on toistaiseksi tuntematon.

Isäni ja hänen ystävänsä sotaretkiä käytiin varmaan keskusteluissa pitkään sotien jälkeen. Puolisot ehkä osallistuivat, olihan äitini myös sotien ajan rintamalla. Usein he vaihtoivat kontinkielelle, kun olimme lähellä. Meille lapsille yhteydet saksalaisiin selvisivät vasta paljon myöhemmin. Vanhempani eivät maininneet niitä sen kummemmin.  Sotien aikainen historia valkeni muutenkin vähitellen. Miten tänä päivänä? Ollaanko avoimempia ja kerrotaan asioista, ettei tarvitse tehdä salapoliisityötä ja arvuutella asioita? Tuskin yleisesti ottaen.

Toisaalta kaikki eivät ole ollenkaan kiinnostuneita historiasta. Nyt meillä on ainutlaatuinen mahdollisuus tarkentaa myös suomalaisten kokemiin julmuuksiin ja sodan raakuuteen, aikaan kahdeksankymmentä vuotta sitten.  Sotaa emme olisi halunneet, mutta se auttamatta aukaisee myös suomalaisten haavoja. Yksi valtio on nyt kaiken ulkopuolella ja saavuttamattomissa ja kirjoittaa kaikista sodista omaa historiaansa.

Tämä on pahimpia kuvia. Oletan kuvan olevan kesältä 1941.