Aloitan uuden blogipostauksen kirjoittamisen. Tämä on oikeastaan edelleen jatkuvaa pohdintaa edellisen kirjoitukseni jälkeen. En nyt oikein saa mitään muutakaan aikaiseksi. Syy on keväässä ja siinä, että täytin vuosia. Molemmat ovat aina käännekohtia, jotka on ohitettava ja sitten yritettävä mennä eteenpäin.
No niin, päädyin sitten liittämään tänne vanhempia valokuviani, jotka olen ottanut tähän aikaan vuodesta. Tämä on kotipihaltani 21.4.2010. Käsittelemättä ja rajaamatta.
Ensinnäkin kevät. Se on raskasta aikaa taas yhden kestetyn talven jälkeen. Hetki aiemmin odottaa malttamattomana, mieli täynnä ihania kuvia hienosta keväästä ja vielä hienommasta kesästä sen jälkeen. Joinakin päivinä tajuaa, että talvi on tehnyt minusta raihnaisemman ja taas vanhemman. Iloni katkeaa. Paras lääke siihen on oleminen ja olemisen kestäminen. Taas kerran ymmärsin sen, minkä joka vuosi olen unohtanut. Kevät on erityisen raskasta aikaa vanhuksille. Sorry.
Kissan elämää. Naapurin kissa on napannut saaliin. Kuva 2011.
Olen myös unohtanut, että aikanaan, kun olin vielä työelämässä, masennuin aina kevään päätteeksi. Se oli pelottavaa. Se kesti jonkin aikaa, mutta se myös jähmetti ja pysäytti minut. Enemmän kuin mitään muuta, halusin vain paeta. Vanhemmiten olen oppinut paremmin ymmärtämään ja käsittelemään itseäni. Lasku murheen laaksoon ei ole ollut sittemmin enää koskaan niin syvä kuin se joskus oli. Ihminen oppii eläessään ymmärtämään vivahteita ja viitteitä. Tai sitten ei.
Sepelkyyhkyt kuuluivat erottamattomasti huhtikuuhun. Tässä kuvayritelmä huhtikuulta 2009.
Olen välillä iloinnut arkisista askareista ja rutiineista, joista en kuitenkaan oikeasti pidä. Ajattelen usein, kuinka naisen osa koko elämän ajan on hoitaa, hoivata, siivota, tehdä ruokaa ja pitää elämää yllä. No tietenkin, jos on yksin, se hoito kohdistuu vain itseen. Se kaikki, on sitten yksin, kaksin tai perheellinen, on melkein aina naisen osa. Olen aina kokenut sen luovuuteni esteeksi. En ole keksinyt sille mitään helpotusta. Mietin joskus, etten ehkä pysty lokeroimaan toimintojani niin, että voisin jättää kaiken muun tekemättä ja vain rypeä luovuudessa, kun kerran sitä niin kovin rakastan. Kun tulee vanhemmaksi, tulee muitakin esteitä, jotka vaikeuttavat kaikkea entisestään.
Edellisen kaltaisista esteistä ei edes oikein voi puhua muiden ihmisten kanssa, koska he alkavat aina neuvoa ja kehua, kuinka viisaita he ovat omassa elämässään. Yleensäkin on vaikeata saada luova keskustelu aikaiseksi. Vika on osittain minussa. Kaiken lisäksi olen usein arka ottamaan omia asioitani esille. Olen oppinut, että pienikin mielipide tai vivahdus mielipiteestä voivat kärjistää tilanteita.
Ote Helmin taulusta, joka valitettavasti on minulla nyt häkkivarastossa. Kuva 2008.
Joka tapauksessa minun viikossani on usein niitä päänsärkypäiviä ja muita huonoja päiviä, kaupassakäyntipäiviä ja muita hoidettavia juttuja, niin mistä vielä ottaisin aikaa nk. luovuudelle, niille hetkille, kun kirjoittaisin tuntikausia. Aikani ei suoraan sanoen riitä enää eikä ole koskaan riittänyt.
Olen ymmärtänyt, että olen hyvä organisoija. Liika on vain liikaa. Yhtenä päivänä en jaksa kauheasti. Ennen jaksoin enemmän, silloin en vain tajunnut kokonaisuutta. Oli vaikea tietää, kuinka paljon olisi vielä tehtävää.
Oikeastaan tästä 20.4.2008 ottamastani kuvasta näen nykyiset rajoitteeni tai osan niistä. En enää hypi ojiin ja ojien yli niin kuin silloin ottamaan kuvia
Kaikki rajoitukseni ovat nyt paremmin näkyvilläni. Kunnioitan niitä. Ei kannata rehkiä mielettömästi, koska seuraava päivä voi olla tosi huono ja asiat jäävät kesken. Monella nuoremmalla ja/tai nuorella ihmisellä on myös rajoituksia ja sairauksia ja silti he tulevat toimeen. Kirjoitukseni ei ole missään nimessä valitusta, se on vain tosiasioiden toteamista.
Tarkoitukseni kun oli kuvata Perniön asemaa. Edelleenkin kuvan ottamistilanteet ja kohteen ympäristö ovat erityisen tärkeitä. Perniön rautatieasema ei ole enää rautateiden käytössä.
Ihmettelin, miksen ole joinakin vuosina tähän aikaan valokuvannut paljon. Otin esimerkiksi kevään 2015. Kävin tutkimassa kuviani. En ollut oikein keskittynyt kuvaamiseen. Kaikki päivät olivat täynnä työtä. Juuri tasan 7 vuotta sitten veimme valtavat määrät risuja ja mäntyjen oksia pois pihalta. Niitä oli kertynyt edellisten vuosien aikana, kun myrskyt olivat tiputtaneet oksia pihan männyistä. Sinäkin talvena, tammi-helmikuun vaihteessa lumi painoi mäntyjen oksia niin paljon, että osa niistä katkesi.
En sinä keväänä enkä kai parina seuraavanakaan pystynyt keskittymään kuvaamiseen. Elämä kulki ohitse niin lujaa. Näen sen kuvahutaisuistani. Tapahtumia oli paljon, talon myyntiponnistuksia, remontteja, myös lapsen hoitoa ja pikku matkoja.
Lukaisin pari sen kevään 2015 blogipostaustani. Enpä silloin ollut vielä yhtä avoin kirjoittaessani vaan valikoin ja kaunistelin, jätin muita ihmisiä pois. Kirjoitan nyt entistä suoremmin ja rohkeammin, mutta jätän edelleen muut ihmiset pois. Mainitsen useimmiten vain lapsenlapseni, joka on hyväksynyt jopa sen, että jaan hänen kuviaan Instagramissa. Kaikki muut ohitan epämääräisellä maininnalla. Joku hyvä ystävä on myös sallinut, että saan mainita nimellä. Itseni suhteen olen armollinen, mutta toisaalta myös entistä armottomampi. Olen tärkeä, mutta egoni ei ole, koska aikanaan hävitin sen. Pitää aina välillä tarkistaa, että niin on.
Matkoilla on myös tullut oltua huhtikuussa. Kuva on Kreetalta 16.4.2007.
Vuodet 2010-luvulla olivat todella vaikeita. Olenkin ollut kiitollinen näistä pandemiavuosista juuri siksi, että olen saanut hiljentää vauhtia. Vaarana on kyllä nyt, että se hiljenee kokonaan. Niin on varmasti käynyt monelle. Siihen kun lisätään vielä vanhenemisen muut seuraukset, aistien ja muistin huononeminen, niin…
Jätän tarkoituksella Facebookin ja muun netin monina päivinä täysin sivuraiteelle, koska se tunnetusti häiritsee ihmisiä liikaa. En paneudu uutisiinkaan syvällisesti. Sitten jonakin päivänä ne kaikki asiat tuntuvat kuin uusilta.
Nämä Kreetan maisemat ovat niin upeita, samoin 16.4.2007.
Jatkan tätä kirjoitusta ehkä vasta huomenna.
Huominen meni. Edellisen kirjoittamisen jälkeen, vaivuin taas jomottavan päänsäryn valtaan, jota kesti aina seuraavaan aamuun asti. Tosin nukuin hyvin. Lopulta aamuvarhain laitoin vedellä kastetun, kylmän pyyheliinan otsalleni. Päänsärky oli aamulla herätessäni poissa. Se oli juuri sitä päänsärkyä, johon edes lääke ei tehoa. On turha miettiä, mikä maailman ilmassa sen aiheutti. Ehkä ilmastonmuutos tulee vielä lisäämään näitä päänsärkyjä.
Jaksoin siksi lähteä ulos metsälenkille. Kävin tarkistamassa Nurmijärven Myllykosken tilanteen. Koska oli arkipäivä, saisin olla siellä ainakin hetken yksin. Olin yllättynyt, kuinka paljon pelloilla on vielä lunta. Joet ovat tulvineet. Myllykoskella en edes yrittänyt lähteä rinnettä alas koskelle, koska se oli lumen/jään peitossa. Parkkipaikalla sieltä juuri poistuva nainen sanoi, että rinteellä tarvitsisi kyllä vielä piikkikengät.
On askelten kaiku sittemmin hiljennyt. Kuva saksan Dingeringhausen Korbachin lähellä 20.4.2006.
Kevät on myöhässä. Kävelin siellä ylhäällä olevassa metsässä, vaikeassa maastossa etsien sinivuokkoesiintymiä. Ne olivat vasta harvassa, vaikka tiesin edellisestä vuodesta, että alueella oli niitä paljon. Sellaiseen maastoon tuskin kukaan edes lähtisi kanssani. Totesin, että minunkin lienee aika siirtyä kunnon kävelyteille rakastamieni rytäköiden sijaan. Vasen nilkkani tuntui olevan nyt kunnossa, mutta sen vaikeudet viime talven aikana ovat tehneet minusta aran.
Sama kylä 22.4.2006
Tästä voin jatkaa arkuuden ylistyksellä. Maskisuositukset on nyt kumottu. Uskallanko mennä enää kauppaan ilman maskia. Muistan, kuinka aluksi olin niitä vastaan ja väistelin maskia käyttäviä ihmisiä. Maski oli minusta silloin merkki siitä, että käyttäjä oli tavalla tai toisella sairas. En oikein uskonut niiden suojaavan terveitä ihmisiä. Tilannehan muuttui myös minun päässäni. Kaiken lisäksi aloin pitää siitä, että voin olla anonyymi. Nyt kyllä haluaisin muuttua näkymättömäksi.
Toisaalta naisethan muuttuvat näkymättömiksi alettuaan vanheta, tultuaan menopaussiin. Se ei kuitenkaan estä naisvihaa, joka vain pahenee, kun naiset tulevat vielä vanhemmiksi. En tarkoita, että olisin kokenut vihaa, mutta tiedän sen roikkuvan ilmassa. Siksi varmaan aloin piilottaa sitä egoani. Minuakin alkoi ärsyttää se, että vanhemmat naiset ovat mielestään aina oikeassa ja voivat sen myös sanoin ilmaista. Oikeastaan pitäisi olla iloinen, että naiset ovat äänessä minkä ikäisenä tahansa. Taidan olla liikaa seurannut somen kommenttipalstoja.
Sama kylä 24.4.2006.
Metsässä eilen ilahduin, kun näin useiden, iloisten sitruunaperhosten lentelevän. Siellä lenteli myös nokkosperhosia. Linnut lauloivat. Kaikki olivat onnellisia. Onni piilottelee myös minun sisälläni, vaikka monina päivinä ajattelen kuten edellä kirjoitin. On aika pistää se luovuus kokeeseen ja uskaltaa käyttää sitä myös ulkomaailmassa huolimatta fyysisistä ja henkisistä rajoitteista. On niin, että me itse teemme itsestämme vangin.
P.S. Hidas elämiseni on minulle toinen luonto. Pääsen julkaisemaan tämän vasta edellisen tekstin ollessa jo toissapäivältä. Ja vielä ne kuvat. Ehkä eri vuosilta tähän aikaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti