Minulla lienee ennenkin ollut samanlainen tunne,
että en kestä alkuvuotta ennen kevään tuloa. Voisin mieluummin nukkua sen yli. Se
menee ohi, tiedän. Parasta tilanteen ollessa päällä, on unohtaa itsensä.
Silloin voi tehdä jotakin sellaista, jossa ei tarvitse innostusta. Innostuksen
hetkiä tulee kuitenkin. Lyhyitä ja haihtuvia. Ideat virtaavat mieleeni
vuolaasti, mutta ne myös lähtevät yhtä nopeasti. Totean ajatukseni
turhanpäiväisiksi enkä jaksa panostaa niihin.
Koska innostuksen ja lamaannuksen hetket
vuorottelevat tasaisesti, en myöhemmin muista kokemaani. Koen saman joka vuosi
uudelleen. Blogini todistavat sen. Lienee myös niin, että tällaiset kokemukset
liittyvät vanhenemiseen, elämän hidastumiseen. Kun on joskus ollut siinä
kuuluisassa oravanpyörässä, siitä irtautuminen on omituista. Siitä pääsee irti,
mutta se pyörii jossakin edelleen. Tänä talvena olen monta kertaa muistuttanut
itseäni siitä, että minun on hyvä hellittää. Mistä hellittää? Ehkä itselleni
kautta aikain asettamistani vaatimuksista. Työholisti, mieti tarkkaan muuta
elämääsi työn ulkopuolella!
En usko, että ihmiset paljastavat helposti mitään
heikkouksiaan. Pitää vain mennä eteenpäin. Miksi jäädä roikkumaan niihin? On hyvä tiedostaa ne.
Jotkut innostuksen lähteet ovat kiinteitä ja isoja.
Ne saattavat liittyä niin voimakkaasti elämälle ja sen jatkumiselle kuuluviin
asioihin. Puut, kasvit, luonto. Olisin päässyt helpolla, jos olisin voinut
jakaa Helsingin Sanomissa perjantaina 22.3.2019 ilmestyneet artikkelin (Piia
Elonen, Ilmasto), mutta koska se on vain tilaajille tarkoitettu, en jaa.
Otsikko ”Hiilinielut voisivat olla kauppatavaraa” ei kuulosta
mielenkiintoiselta, koska siinä on sana ”kauppatavaraa”. Sen takia olisin saattanut jättää sen
lukematta, mutta onneksi luin, sillä artikkeli oli innostava. Kauppatavaraosuus
tullee ajankohtaiseksi ilmastopörssien ja hillipörssien myötä. En nyt puutu siihen näkökulmaan.
Teksti alkaa koukuttavasti: ”Vanha klassikko:
kuuluuko kaatuvasta puusta ääni, jos kukaan ei ole metsässä kuuntelemassa?
Uudempi kysymys: voiko kuulla, kun metsä nielee hiiltä? Ainakin sen voi nähdä.”
Mielikuvat herkistyivät. Kuulin taas kerran entisen
kotipihani puiden kaatuvan ryskyen (todennäköisesti ne katkotiin vähän
kerrallaan eli kiduttamalla, koska olivat lähellä rakennusta). Sain tietää
asiasta vasta jälkeenpäin. Jos olisin tiennyt etukäteen, sydämeni olisi kuvaannollisesti
revitty rinnasta. Ajatella, vieläkin kaksi vuotta myöhemmin, pelkkä ajatus
tuottaa pahoinvoinnin. Olin oikeasti kiintynyt noihin mäntyihin. Suojelin
jokaista kukkaa ja puuntainta pihalla, vaikka olihan minun joskus revittävä
niitä. Pyytäen anteeksi tietty. Ei tällaisen ihmisen kuulu elää tässä
maailmassa. Koko elämänsä joutuu kovettamaan mieltään tästä syystä ja monesta
muustakin syystä liittyen ihmisten kovuuteen ja maailman hiljaiseen
tuhoamiseen. Nyt on nuorten aika lähteä
barrikaadeille.
Mutta takaisin artikkeliin. Se oli todella hyvä
kuvaus metsistä, hiilinieluista ja siitä, että Suomi on edelläkävijä ilmakehän
ja maanpinnan vuorovaikutuksen mittauksessa. Hyytiälässä Juupajoella
Pirkanmaalla on 1995 perustettu juuri tuohon mittaukseen paneutuva Smear-asema.
Asema on ollut siellä metsässä jo ennen Suomen itsenäisyyttä ja sillä on
mitattu mm. radioaktiivista säteilyä. Nyt mitataan jo 1200 asiaa. Asema toimii
tieteiden apuna koko maailmalle ja siellä käy tutustujia ympäri maailmaa.
Miten ilmakehän hiilidioksiidipitoisuus toimii? Se
on melko monimutkainen asia ja vaatii syvällisempää paneutumista. Talvella puiden yhteyttäminen on metsissämme
heikoimmillaan ja vaikuttaa kasvattamalla koko maailman hiilidioksiidin määrää.
Metsiemme hiilinielut ovat silloin pienimmillään. Kesällä tilanne on toinen.
Tutkimusta tarvitaan lisää koko maailman alueella. Hyytiälän asema on jutun
mukaan maailman lähes ainoa paikka, jossa on mitattu hiilinielun jokainen osanen.
Ja se on myös ainoa paikka, jossa on mitattu myös hiilivetyjen ja
pienhiukkasten vaikutus. Suomessa on vastaavia asemia neljä, kaksi Kiinassa ja
yksi Virossa ja Ruotsissa. Eli aika vähän.
Metsät ovat maailman keuhkot. Metsien, puiden ja
kasvien merkityksestä tullaan jatkossa keskustelemaan entistä kiivaammin. On
toki jo keskusteltu jo pitkään, mutta tässä asiassa kuten kaikissa muissakin
asioissa, kannattaa perehtyä asiaan monipuolisesti ennen kuin lähtee laukomaan
mielipiteitä somessa. Kannattaa tutustua yhteyttämiseen eli fotosynteesiin,
joka on kaiken alku.
Muistaakseni olen ennenkin kirjoittanut blogissani kasveista,
mutta usein eri näkökulmasta, henkilökohtaisemmin. Onhan tämä asia kulkenut
mukanani jo lapsuudesta asti. Olen joskus miettinyt, miksi olen kautta aikain haalinut
yleensä kasveihin liittyvää kirjallisuutta vaikka kuinka paljon. Ajatuksia on
herättänyt myös se, että olen tuskastunut aiheen laajuudesta, vaativuudesta ja
siitä, että olen vuosien mittaan pystynyt vain niin vähän paneutumaan syvällisemmmin kasveihin, kun olen useimmiten tehnyt vain töitä niihin liittyen. Nythän se osuus on loppu.
Tässä linkkejä muutamaan aiempaan blogiini, joihin
pääset klikkaamalla otsikkoa, palaa nuolinäppäimellä
”Ne puut”, ”Nainen
varjoissa”, ”Kasvin
lehti hipaisi surumielisyyteen”, ”Lempeitä
ja vihreitä voimia”, ”Pihalla
kasvaa traakkipuu”.
Kaunokirjallinen tyyli kirjoittaa on minulle
luontaisempaa, helpompaa ja rakkaampaa. Meillä on nykyään myös Google tai joku
muu selain, jossa voi hakea aiheeseen kuin aiheeseen liittyviä asiatekstejä.
Tässäkin blogissa käsittelemistäni aiheista kuten hiilinieluista ja
fotosynteesistä löytyy sieltä vaikka mitä.
Puiden jatkuva istuttaminen tulee myös usein esille
eri teksteissä. Jopa aavikoiden täyttämisestä puilla puhutaan paljon. Nimittäin
vaikkapa tropiikissa, sademetsissä puiden hiilidioksidinielu voi olla jopa viisi kertaa niin
voimakas kuin pohjoisissa havumetsissä.
Ja onhan niin, että ylipäänsä ilman puita ja kasveja
meitäkään ei olisi. Alan lukea nyt kirjaa ”Puun istuttamisen taito – ylistys puille
ja niiden istutusseromonioille”. Pieni kirjanen putosi äskettäin muuta
etsiessäni kirjahyllystä. Sen on kirjoittanut Daniel Butler. Kustannusosakeyhtiö
Moreeni (kuuluu nykyään Otavalle) on julkaissut kirjan 2012 Veli-Pekka Ketolan
suomentamana.
Omaa istutustoimintaa en voi enää harrastaa, mutta onhan
minulla nyt mahdollisuus tutustua rakastamaani aiheeseen toisella tapaa. Ehkä
ensi kesänä käyn kuvaamassa vihdoin sen metsän puita (mäntyjä), jota olin 1980-luvulla
istuttamassa. Istutuksestakin on olemassa valokuvia, mutta enpä ehdi niitä
tähän etsimään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti