Ruuhkaa ajatuksissa

Viime yönä parkkipaikan autojen tuulilaseista päätellen oli pakkasta. Katselin myös, kun naapuri pisti auton moottorin lämpenemään liittäen sen pistorasiaan. Aurinko helottaa nyt kuin viimeistä päivää sulattaen lisää lunta. Kevät on täällä. Yöllä minun oli vaikea saada unta. Ihmettelin sitä, koska olen jo pitempään nukkunut todella hyvin. Olen pakottanut itseni rauhoittumaan ja menemään nukkumaan aiemmin. Panin valot päälle muutaman kerran ja jatkoin lukemista. Kun en lukenut, niin ajattelin jo seuraavaa blogiani tuhansien asioiden risteillessä päässäni.

Ehkä on kirjoitettava, vaikka en muista sitä, mistä ajattelin kirjoittaa. Ajatusten ruuhka on mielenkiintoinen ajatus. Siitähän yöllä ja jo aiemmin edellisenä päivänä oli kyse. Joskus joku harva ajatus purkautuu Facebookiin ja Instagrammiin kuvana, mutta useimmat jäävät miettimisen asteelle.  Lienee oma pakkomielteeni mennä syvemmälle kirjoittamalla jostakin aivan liian harvasta asiasta blogiini. 

Ihmisen ajatukset, hankkeet, suunnitelmat, unelmat, kaikki jäävät vain pieneksi ajatuskuplaksi ilman toteutumista. Kirjahyllyni on täynnä kirjoja, jotka sisältävät kirjoiksi muuttuneita ajatuksia. Nekin unohtuvat.  Loppujen lopuksi.

Kesällä 2017 sain muuton yhteydessä tammikuussa 2014 ennen evakkoon lähtiessä pakatut kirjalaatikot asuntoni alakerroksen häkkiin. Ajatelkaa, vasta viime perjantain kävin siellä ensimmäisen kerran sitten muuton. Sain yhden sattumanvaraisen banaanilaatikon asuntoon käydäkseni sen läpi. Valitettavasti laatikoiden päälle kirjoittamani tekstit sisällöstä ovat ylimalkaisia, joten suoritan nyt tehtävää laatikko kerrallaan. 

Muutama kuva on keväältä 2008.  Sinivuokkoja kasvoi myös pihalla, joten...

Ensimmäisen kirjan välissä oli talouspaperin väliin laittamiani sinivuokon varsia, kukkia ja lehtiä. Muistin, että oksia ja kukkia on useammankin kirjan välissä. Kuva lähti Instagramiin ja Facebookiin. Tavallaan kirjan välistä löytyvä juttu, on se sitten mikä tahansa, sisältää valtavan ajatusrykelmän, satoja ajatuskuplia. Nyt tätä kirjoittaessani piirtäisin siitä mielelläni ajatuskartan eli mindmapin. Googlaamalla löydän jopa sovelluksen, jolla voi tehdä ajatuskarttoja. Kokeilinkin sitä (ilmaisversiota) ja se vaikutti ihan mukavalta, mutta jos lähden tutustumaan siihen syvemmälti, tämä kirjoittaminen jää.  Tuolla tavalla verkko riepottelee meitä, pää pitää pitää kylmänä. 

Edellinen ”kuivattu sinivuokko” toimii tässä vain esimerkkinä ja kevennyksenä. Onhan niin, että suurin osa noista laatikoista löytyvistä kirjoista on minulle enää vain riesa huolimatta niiden sisältämistä ajatuksista. Sydäntäni särkee, kun yhdistän kirjaan sanan ”riesa” enkä mene siihen nyt siksi syvemmälle vaan taaplaan vain sanan ”ajatus” perässä. 

Kirjoitin helmikuussa muistikirjasta, johon olen vähän kerrallaan kirjannut mieleeni tulevia asioita joulukuusta 2009 alkaen.  Kirjoitan tässä vähän samasta asiasta toisesta näkökulmasta, sillä totta tosiaan toistan taas itseäni! Pyörin omassa kuplassani, jonka välillä autuaasti unohdan.

Monet kirjaamani ajatusten itiöt jäävätkin sellaisiksi.  Siis itiöiksi. Luovuus tarvitsee tilaa, kirjoitin maaliskuussa 2010. Se oli pitkään kantava ajatukseni. Voisin lisätä siihen nyt, että kunhan luovuus on saanut tilansa, se tarvitsee toteutuakseen ensin tekoja ja myös resursseja. Tarkoitan tällä silloin suunnittelemiani asioita. 

hieman tuskallista ajatella...

Samoin maaliskuussa 2010 kirjoitin: ”kirjoittaminen on tavallaan itsensä häpäisemistä”. Saattaa olla, että olen napannut lauseen jonkun muun tekstistä, mutta en ole sitä maininnut. Lause on vaan kolahtanut, koska olen ajatellut aihetta. Olla avoin kirjoittaessaan kertoessaan myös vaikeista asioista, joita minulla tuolloin oli paljon meneillään. Kyllä, häpeilin niitä, puhuin niistä vain harvoille ja peitin ne asiat blogissani. Se asia muuttui myöhemmin, häpeän tunne poistui, ainakin suurimmaksi osaksi. 

Häpeää ei koskaan saa poistettua kokonaan. Kaikista tiukimmin se roikkuu omaa ulkonäköä koskevissa tunteissa. Se on älytöntä, sen tajuaa kyllä, mutta oma keho ja sen rajoitukset, koko, vanhuus ym. ovat viimeinen linnake, joka kuljettaa häpeän tunteen mukanani. Jollakin tasolla. Kaiken muun osalta, jopa elämässäni tekemieni virhepäätösten osalta, en tunne enää häpeää.

Taide eri muodoissaan käsittelee juuri ajatuksia, taiteilijan historiaa. Taiteilija tekee näkymätöntä näkyväksi omalla tavallaan, kadottaen minuutensa, itsensä, tunteensa, historiansa taideteokseen. Useimmiten syntyy jotakin aivan uutta, josta satunnaisen katselijan on mahdotonta erottaa taiteilijaa itseään. Se ei ole edes tarpeellista, mutta meistä joillekin voi olla tärkeää pureutua ja tunkeutua syvemmälle, aina alkujuurille asti.

Nämä pääsivät omiin ruukkuihinsa.

Kirjasin 2010 lopussa erään lauseen Mika Waltarin Turms kuolemattomasta:

”Vielä kerran hän kysyi minulta. Mikä tie on pisin. Vielä kerran hän vastasi. Vaikka matkustaisit kaikki maat, et löytäisi itseäsi, vaan pakenisit vain itseäsi. Omassa itsessäsi piilevät pisimmät matkat. Miten pitkälle vaellatkin itsessäsi, et löydä rajaa. Samaan virtaan et pysty enää uudelleen astumaan.”

Huh. Ja voi hitsi, mitä kaikkea olen suunnitellut 2010-2011.  ”Rakkauden musta sydän” tai jotakin vastaavaa. Oma elämäni fiktiivisessä muodossa. ”Kun jälkeenpäin ajattelee, ei enää näe rakkautta. Ei tahdo ymmärtää. Jälkeenpäin näkee totuuden paljaana, näkee sen mustan sydämen, jonka uhriksi on joutunut.”

Pohdin myös paljon kotipaikan tuntua eli sitä, miten voi ilmaista jonkin erityisen ihmiselle tutun paikan tunnun. Miten sen voisi muuttaa sanoiksi? Huomaan aiheen olleen minulle myöhemmin erityisen tärkeä. Sitä se on edelleen.

On pitkiä taukoja merkinnöissä. ”Valoisat varjot” tulee esille uudelleen. ”Lapsuuden valoisat varjot”. Olen kirjoittanut siitä aiemmin blogeissani, mutta se on edelleen vain kansio läppärini uumenissa sisältäen valokuvia ja kansioita eri ajanjaksoille.  Kuten moni muukin asia. On uskomattoman vaikeaa irrottautua tavallisesta arkisesta elämästä ja alkaa vain kirjoittaa. Jotta jotakin joskus valmistuisi.

Rakas lukijani, voit ajatella, että miksen vain aloita, tee ja lopeta. Mietipä vähän. Miten se sinulta itseltäsi onnistuisi? Keskeneräiset suunnitelmat painavat minua. Jonkun lyhyen artikkelin saan aikaiseksi pakon edessä, mutta isompi kokonaisuus. Eikä tuo ”Valoisat varjot” ole ainoa eikä edes tärkein projekti. Suljen muistikirjan, joka tuo liikaa tehtäviä mieleeni. Tosin välissä on aina lohduttavia lainauksia.

Nyt alkava huhtikuu on työläs kuukausi.  On pakollisia tehtäviä, aikatauluja, kokouksia, autojuttuja, synttäreitä, pääsiäinen. Olen nyt kohta menneenä talvena tuntenut itseni kovin vanhaksi ja väsyneeksi. Jaksan tehdä kaikki tehtäväni, mutta sitten ja usein juuri päivän päättyessä olen niin väsynyt, että on paras vain levätä. Annamme mielellämme itsestämme jaksavan ja ahkeran kuvan ulospäin. Emme näytä muille hetkiä, jolloin olemme väsyneitä. Edes ajatukset eivät silloin juokse, saati, että pitäisi luoda jotakin. On päiviä, kun välttelen Facebookia ja jopa läppäriäni. En jaksa käydä joka päivä sähköpostissa, jossa suurin osa viesteistä on sellaisia (mainoksia), joita en halua ja jotka poistan niitä lukematta. 

Ajatusten ruuhka on asia, joka saattaa purkautua parhaiten unen aikana. Niiden tarkoitus ei ole unen häirintä. Toisaalta olisi pitänyt viime yönä nousta kirjoittamaan, jotta olisin saanut täsmällisemmän idean talteen. Nyt rääpin asiaa sen ympäriltä vähän niin ja näin pääsemättä kunnolla asiaan.

Nyt menen kävellen kauppaan, jotta saan vietyä postilaatikkoon viisumihakemuksen liittyen ensi kesäkuun Karjalan matkaan. Saa nähdä, saanko edes tämän blogin julkaisukuntoon tänään, kun etsin vielä sopivat tai vähemmät sopivat valokuvat tekstin väliin.

Ajatusten ruuhka vain lisääntyy. Olisi hienoa, jos sitä osaisi purkaa kirjoittamalla kuten Miki Liukkonen.

Sillä en tietenkään saanut tätä eilen valmiiksi. Kun tulin kotiin, päätäni särki. Olin ajatellut lähteä illansuussa Keravan kirjastoon, jossa Seppo Puttonen olisi haastattelemassa Miki Liukkosta, kovasti ihailemaani nuorta kirjailijaa. Ihailuni kohdistuu hänen persoonaansa, sillä en ole vielä lukenut hänen kirjojaan. Hän saa minut innostumaan ja palaamaan nuoreen minääni, mikä ei oikeasti ole aina nykyään kovin helppoa. Oli aika uskomatonta, että juuri tämä nuori kirjailija sai minut päänsärystä ja väsymyksestä huolimatta lähtemään.  Enkä pettynyt. Miki Liukkoselta ilmestyy 10.4. uusi kirja ”Hiljaisuuden mestari”.  Olen kyllä maininnut hänet blogissani jo edellisen romaanin "O" ilmestymienn aikoihin.

Haastattelija oli erityisen hyvin perehtynyt kirjaan ja osasi esittää sopivia kysymyksiä ja kirjailija oli oma itsensä. Hiljaisuus on itsellään paradoksi, sitä ei olemassa. Ihmisen omat runsaat ajatukset täyttävät hiljaisuuden. Liukkonen on omistanut kirjan itselleen.

Ennen tilaisuutta kapusin kirjaston toiseen kerrokseen etsimään Andalusia-aiheisia matkakirjoja. Kun olin napannut kirjat hyllystä, tulin keskikäytävälle ja näin siinä vanhan työtoverini ja kolleegani. En ole nähnyt häntä vuosiin. Menimme yhdessä kuuntelemaan kirjailijahaastattelun ja jaoimme nuoreen kirjailijaan kohdistuvan ihailumme. Sitä ennen olimme jakaneet kymmenen vuoden kokemuksiamme, jotka olivat meidän molempien osalta aika karvaita ja vaikeita. Mutta tapaamisemme oli päivän toinen ilahduttava asia.

Päivällä kaupassa käydessäni muistin, että yölliset ajatusten ruuhkat sisälsivät jotakin varjoista, varjoista, jotka seuraavat meitä koko ajan kuten ajatuksemme. Olin muokannut siinä sängyssä maatessani seuraavan blogini nimen varjoista ja ajatuksista, mutten edelleenkään muistanut sitä. Siksi kotimäkeä ylös kavutessani otin valokuvan omasta varjostani, joka pääsee kuvittamaan tekstiäni.

Pienen ihmisen elämä on ajatusten lisäksi täynnä sattumia. Lyhyen ajan sisällä tilanteet elävät. Pieni liike muuttaa päivän kulkua. Aloitin kirjoittaa eilen ja kuvittelin, että saisin valmiiksi ja julkaistua tänään aamupäivällä. Aloin varata aikaa auton renkaiden vaihtoon ja se sopikin tälle päivälle. Samalla kun sain upouudet renkaat autooni, autoni pestiin käsin puhtaaksi. Poikkesin kotimatkalla lapsenlapseni ja hänen poikansa Veinin luona leikkimässä  - autoilla. Kotiin palattuani olin nälkäinen ja väsynyt. Ehkä nyt onnistun. Mutta tähän päivään sisältyi monta ilahduttavaa asiaa.