Ja me muistamme

Tällaisia julkaisemattomia ja myös tuhottuja blogin aloituksia minulla on ollut vuosien mittaan useita. Tästäkin saattaa tulla sellainen. Olen silloin yleensä taas kerran selvinnyt yhdestä tuskallisesta päivästä. Usein silloin kysymyksessä on ollut edeltävä päivä, kun liikkuminen on ollut vaikeata, koska jalat eivät ole olleet omani. Niitä ei ole särkenyt, mutta liike on sattunut, kulkeminen rapuissa on ollut vaikeaa, istuminen ja nouseminen on tuntunut.

Olen miettinyt, mistä se voisi johtua. Lääkkeistä tai kehon muistista, edeltävistä päivistä. Nyt en ollut tehnyt mitään rasittavaa. Runsas liikkuminen ei auta, lepääminen ei auta. Jos tähän liittyy päänsärkyä, otan särkylääkkeen, joka ei aina toimi edes siihen. Silloin tiedän päänsäryn olevan säästä johtuvaa särkyä. Reagoivatko myös jalkani joskus ilmanpaineiden muutoksiin? Muistaako keho vaikean talven 2011 – 2012 tuntemukset, kun sairastuin? 

Huolimatta alkuyön huonosta unesta seuraava päivä on sitten aivan toisenlainen. Jalkani ovat taas omani, päätä ehkä vielä hiukan kivistää.  Olen ihmeissäni. Reumasairaudet lienevät tällaisia, oireet ovat yksilöllisiä ja vaikeasti tulkittavia. Aikoinaan diagnoosin saatuani, aihe oli erityisen ajankohtainen ja kirjoitin siitä jopa omaa blogiani. Päätin jopa toipua sairaudesta, mikä saattaa joskus olla mahdollista. Remissioon eli tilaan, jossa kroonisen sairauden oireet poistuvat mahdollisesti kokonaan, voi päästä. Minulla se ei ole onnistunut vaan sairaus muistuttaa säännöllisesti itsestään. En anna sen tietenkään vaikuttaa, mutta kyllähän se vaikuttaa. Toisaalta ikäkin merkitsee. 

Taisin äskettäin jossakin aiemmassa blogissani mainita, että ihmiset tuovat näkyviin aina vain kaiken positiivisen ja peittävät ikävät asiat. Tiedän, että monen takana on ongelmia, surua, sairauksia. Ei tietenkään ole tarpeen hehkuttaa kaikella ikävällä. Toisaalta pääsemme lähemmäs toisiamme, jos jaamme myös ne vähemmän positiiviset asiat, joiden kanssa joudumme elämään. On hienoa, jos pystyy aina näkemään kaikessa sen hyvän.  Silti olen aina inhonnut yltiöpositiivisyyttä!

Eilisenä huonona päivänä ajattelin silti mennä lenkille. En kuitenkaan jaksanut muualle kuin ennakkoäänestämään kirjastoon ja sen jälkeen kauppaan. Seuraavana päivänä tulee palava halu tehdä kaikkia omia juttuja, joita ehdin useimmiten vain rääpiä. Kun myös tiedän, että huomenna olen lähdössä erääseen seminaariin, omien mielenkiinnon kohteiden kanssa puuhastelu tuntuu parhaalta levolta.

Huom. molemmat omakuvani ovat selfieitä, jotka otin aikoinaan jotakin Postcrossingin merkkipäivää varten.

Lähetän enää vain harvoin postikortteja ottaen huomioon ajan, jolloin lähetin joka viikko kymmeniä ympäri maailmaa. Muistin äskettäin, että jotkut ihmiset arvostavat pääsiäiskortteja kuten Berta Itävallassa ja Willemina Hollannissa. Kortit odottavat nyt, että sujautan ne postilaatikkoon. Postikortit vievät minut aina tutkimaan niitä sisältäviä monia laatikoita ja veisivät helposti koko päivän. Ne tuntuvat joskus salaiselta aarteelta, jonka omistan, joka on vain minun. Aarre on henkilökohtainen suhtautumiseni niihin. Sujahdan niiden kautta ehkä liian helposti omaan maailmaani. Sama koskee usein valokuvia, kirjoja, historiaa ja karttoja. 

Eilen ajattelin, että ehkä olisi aika taas kirjoittaa jotakin sukututkimuksesta.  Luin eilen uusinta 4.4.2019 ilmestynyttä Karjala-lehteä, jossa oli koko aukeaman kokoinen artikkeli otsikolla ”Stadin kundi, näyttelijä Heikki Nousiainen”. Hänen sukujuurensa menevät molempien vanhempien kautta Karjalaan. Artikkelissa mainittiin minun ilokseni hänen isovanhempansa. Äidinpuoleiset olivat Mikko ja Edla Toivonen s. Rusi Uudenkirkon Toivolasta.  Eipä vaatinut paljon, että sain heidät yhdistettyä sukututkimuksiini. Hänen isoäitinsä Edla Rusin (s.  1889) molempien vanhempien Risto Israelinpoika Rusin (1853 – 1938) ja Karoliina Tuomaantytär Lipposen (s. 1863) kautta sukuyhteys meni syvälle Kuolemajärvelle.

Sukujutut-ohjelman tarkistuksessa osoittautui, että omiin sukuihini yhteys syntyi Heikki Toiviaisen isoisän Mikko Toivosen (s. 1887) kautta siten, että hän olisi ollut äitini isänpuolelta 5. serkku Riskien kautta, koska Mikon isoäiti oli Katariina Tobiaantytär Riski (1808 – 1857). Äidinäidin puolelta äitini oli samoin 5. serkku Seivästön Gottskalkien kautta, jonne tultiin Rusin suvun kautta. Onhan Toivolan kylä siinä Suomenlahden rannalla heti Kuolemajärven Seivästön kylän jälkeen.

Minua hämmästyttää usein se, kuinka läheiset tai moninaiset sukuyhteydet minulla on moniin karjalaisiin sukuihin ja kuinka nopeasti löydän yhteydet. Kun raaputtaa vähän pintaa, löytyy aina jotakin mielenkiintoista. No, ehkä vain minulle.  Hämeen suhteen minun on tehtävä enemmän työtä. Silti on paljon ihmisiä, jotka eivät tunne sukujaan ja minne juuret johtavat. Se on  johtanut varmaan moneen DNA-tutkimukseen. Oikotietä ei kuitenkaan ole. Tuhannet DNA-serkut eivät auta paljon eteenpäin, jollei ole tehty perinteistä sukututkimusta. 

Ajattelin kyllä alunperin jotakin pidempää ja syvällisempää sukututkimukseen liittyvää aihetta, mutta ehkä myöhemmin.

Huominen seminaari Karjala-talolla on nimeltään ”Karjalaiset suvut – yhteistyötä 20 vuotta”. 

Sorruin etsimään paria juttua. Molemmat liittyvät sukututkimuksiin. Olen siirtänyt ne johonkin todella hyvään paikkaan, jotta löytäisin  tarvittaessa nopeasti. Ne olisivat nyt ajankohtaisia, voisin kirjoittaa niistä. Etsinnän tuloksena koko asunto on täynnä levällään olevia papereita. Minulla on varmaan yli sata kansiota, oikeata kansiota tai taskuja, joiden sisään olen koonnut tiettyihin aiheisiin liittyviä artikkeleita, muistiinpanoja, valokuvia, kortteja. Etsiessä jotakin löytää  tietysti kesken kaiken jotakin muuta mielenkiintoista. Tänään se muu mielenkiintoinen sattui liittymään postikortteihin ja valokuviin. Postikorteissa on usein upeita postimerkkejä. 

”Linde zu Himmelsberg” oli postimerkki eräässä Saksasta jonakin vuonna ehkä jo kauan sitten saamassani pääsiäiskirjepostikortissa. No, puuthan saavat aina kaiken huomioni. Saksassa on paljon ikivanhoja lehmuksia. Erään juurella Kielissä, läheltä sitä paikkaa, josta muuten sain tuon kortinkin, vietimme aikaa kesällä 1986. Muistin myös erään suuren puun, vielä lehdettömän, eräänä kaukaisena huhtikuun keväänä Turkissa.

Himmelsberg löytyy Saksasta paristakin paikkaa, mutta oikea on lähellä Marburgia. Ajatella, olin noilla tienoilla huhtikuussa 2006. Tulimme pikkuserkkuni Helmin kanssa Frankfurtista (Main) junalla Marburgiin ja samasta paikasta lähdimme pois. Marburgista on lehmukselle matkaa runsaat 20 kilometriä. Tästä pääset Wikipedian kautta tuohon metsien ympäröimään paikkaan, josta löytyy siis myös tuo melkein 1000-vuotinen kesälehmus (Tilia platyphyllos), jonka nimi on suomeksi aika erikoisesti ”isolehtilehmus”. Se muuten viihtyy istutettuna myös Suomessa. Tänne se on alkanut levitä jo nyt viljelykarkulaisena. Saksankielisen Wikipedian puolella kerrotaan paljon puun historiasta ja symboliikasta ym.

Tämä blogini jatkaa ehkä edellisen blogini ajatusmaailmaa. Ajatukseni menevät huimaa vauhtia eteenpäin, yhdestä ärsykkeestä toiseen. Adhd?  Maantiede, kasvitiede ja historia.  Huvittavaa oli, että löysin heti kirjahyllystä erään jos toisenkin kirjan, jota olin kerran aiemmin tuota Saksan matkaa käsitellessäni etsinyt. Löytämättä. Tässä linkki siihen blogiini. Toisen kirjan välissä oli paperinenäliinan väliin kuivattamiani kukkia, bellis ja metsäorvokki. Olen poiminut ne Saksassa huhtikuussa 2006!

Monta kirjoitus- tai ylipäänsä käsittelyaihetta pursuaa nyt minusta. Edellä olevasta matkasta ja varhaisemmista matkoistani riittää vielä paljon kirjoitettavaa. Goethe? Rooma? 

Tosin taitaa olla niin, että nämä tarinani eivät kauheasti kiinnosta ketään. Muistutan taas, että kirjoitan itselleni, kirjoittamisen kiihkosta ja rakkaudesta. Tänään vapaan kirjoittamisen syynä oli helpotuksen tunne, koska jalkani eivät enää panneet hanttiin. Vaihtoehtona olisi ollut mennä lenkille, kirjastoon, siivota tai tehdä jotakin muuta järkevää.