Mennään blogiin

Laitoin riisipuuron valmistumaan liedelle, kun ajattelin, että se riittäisi minulle tänään ruoaksi ja kun minun teki mieli puuroa. Se on tavallaan eräänlaista lohturuokaa, mutta kun jokin asia tulee mieleen kuten puuro jo eilen, niin siinä se sitten on ajatuksissa, kunnes toteutan sen.  Riisipuuro ei ole ruispuuro, mutta käy sekin.  Olen viikon aikana parikin kertaa aloittanut uuden blogin, mutta niin vain ne ovat haihtuneet jonnekin toiseen ulottuvuuteen pian aloituksen jälkeen. Tämä on uusi yritys, jossa unohdan edelliset alut.

Osa kuvista on juuri ko. ajankohdalta, jota käsittelen.

 

Kun lähden arkipäiväisestä asiasta etenemään erikoisempaan aiheeseen, onnistun paremmin. Toisaalta en ole koskaan pakottanut itseäni kirjoittamaan. Juttu syntyy milloin mistäkin mieleen pulpahtaneesta asiasta. Jokunen blogi on jopa odottamassa, että viitsin sen julkaista.

Tällä viikolla 21.3. äitini täyttäisi 104 vuotta, jos hän olisi vielä elossa. Miltähän se tuntuisi, kun itsekin alkaa olla jo vanha? Siis jos äiti olisi vielä elossa. Äitini sai  minut, ensimmäisen lapsensa vasta 32-vuotiaana, joten lapset aiemmin synnyttyään olisivat jo lähempänä 80 ikävuottaan. Niin, miltähän se tuntuisi? Ensi viikolla on sitten äidin kuolinpäivä 27.3. Monet ihmiset kuolevat maaliskuussa.

En silti tänään jää pyörimään äitini muistoissa, joita kyllä vielä riittää. Tällä viikolla tulee myös 11 vuotta täyteen ensimmäisestä blogistani, joka ilmestyi 22.3.2008 Kuvablogi-nimisessä palvelussa. Olen tallentanut kaikki blogini ja kuten lukijani tietävät, niin olen silloin tällöin palannut niihin. Tänään palaan niihin ensimmäisiin.

Siinä ensimmäisessä 22.3.2008 mietin heti aluksi sitä, olisiko blogin kirjoittaminen harjoittelua tulevaa varten? Kuvittelin sen tulevan ajan olevan ajallisesti todella merkittävä ja pitkä ajanjakso? Kun jäisin kohta eläkkeelle, minulla olisi mittaamattomasti aikaa toteuttaa itseäni. Korvaisiko blogin kirjoittaminen laajaa kirjeenvaihtoani ja kirjeiden kirjoittamista? En ehkä uskaltaisi pyytää ystäviäni lukemaan blogejani muiden yhteystapojen sijaan. Olin myös huomannut heti, että blogien kirjoittamista paheksuttiin. Tavallaan olin valmistautumassa tulevaan.

Ihan hyvä niin ja onhan tämä kirjoittaminen jatkunut. Siitä tuli tapa ja tottumus. Se korvasi myös lapsuuden ja nuoruuden aikaisia haaveita kirjailijan urasta.  Erilaisia esteitä ja aikarajoituksia on sittemmin tullut kipeästi näkyviksi  ja ne vain syvenevät ajan kuluessa. Mutta en tällä kertaa palaa niihin.

Otsikoin ensimmäisen blogini nimellä ”Pääsiäisen aikaan”. Tyttäreni perheen nuori, edellisenä vuonna syntynyt Manu-kissa oli ensimmäistä kertaa hoidossani.  Yritin valokuvata taloon tutustuvaa reipasta kissapoikaa. Olin pari viikkoa aiemmin ollut kolmen päivän matkalla Roomassa sisareni kanssa ja saanut matkan jälkeen nuhan. Se oli vain yltynyt, kun olin käynyt pihalla vähissä vaatteissa sukkasillani tutkimassa narsissien ja tulppaanien alkuja kukkapenkissä. (kuvista näkyy, että luntakin oli vielä)

Ajattelin siirtää kuvablogiin Rooman matkan kuvia, joita otin noin 1500. 

Seuraavana päivänä julkaisin jo seuraavan blogini otsikolla ”Pääsiäisenä kotona”. Siellä tapaan tutun itseni selailemassa kirjastosta lainaamiani kirjoja, jotka käsittelivät antiikin historiaa, Helsingin historiaa ja Roomaa. Olin juuri lukenut Carten Pieter Thieden kirjan ”Kala Rooman keisarille” (alkuperäisteos: Ein Fisch für den römischen Kaiser. Juden, Griechen, Römer: Die Welt des Jesus Christus. Luchterhand, München 1998, ISBN 3-630-87994-2.)

Enpä tainnut silloin googlata kirjoittajaa, joka oli saksalainen kirjallisuuden tutkija, historioitsija ja kai myös arkeologi. Hän oli kuollut jo 2004 vain 52-vuotiaana. Haluaisin nyt lukea kirjan uudelleen, koska se antoi hienon kuvan Jeesuksen ajan kansainvälisestä maailmasta. Luin sen rinnalla myös Urantiaa, jonka olin hankkinut itselleni pikkuserkkuni Helmin innoittamana.  Siinä kuvattu Jeesuksen elämä oli innoittanut meitä mm. edellisen vuoden Kreetan matkalla.

John Everett Millais: Kristus vanhempiensa kodissa (The Carpenter´s shop) m. 1849-1840. Symbolistinen maalaus, jossa nuori Jeesus on haavoittunut kädestä. Oikealla oleva nuori Johannes Kastaja tuo vettä haavan puhdistamiseen.

 

Kirjojen kautta pääsin hyvin eläytymään Jeesuksen aikaan ja sen aikaiseen vanhaan Sepforiksen kaupunkiin, joka sijaitsi vain kuuden kilometrin päässä Nasaretista, Jeesuksen kotikaupungista. Sepforis oli ensin roomalaisena aikana Galilean alueen pääkaupunki kunnes  Genesaretin järven rannalla rakennetusta  Tiberiaasta tuli alueen uusi pääkaupunki.  Kun Sephoris tuhoutui suunnilleen Jeesuksen syntymän aikoihin, se rakennettiin uudelleen ja useassa lähteessä mainitaan, että Jeesuksen isä puuseppänä ja hän itsekin työllistyivät kylän rakennustehtävissä.

Tiberiaan kaupungissa sanotaan Hedoresin mestauttaneen Johannes Kastajan. Sepforiksen taas sanotaan olleen Neitsyt Marian synnyinkaupunki.  (Tässä ja nyt tuli mieleen, että olin aiemmin käynyt myös Neitsyt Marian kuolinpaikalla). Sephorisin kaupunkia on sittemmin kaivettu esiin. Tiberias sen sijaan on edelleen olemassa oleva kaupunki Jordanin virran laaksossa. Se on pienempi kuin nykyinen Nasaret. Sephoris ei löydy helposti kartalta, mutta koordinantit vievät paikkaan Tsipori. 

 

Lähi-itä alueena on minusta aina ollut äärimmäisen kiinnostava alue, mutta se on edelleen vaarallinen paikka. Tuskin koskaan pääsen käymään siellä, mutta kaikki matkustaminen on nykyään virtuaalisesti mahdollista(esim. Google Earth ja Google maps) ja aina voi kuvitella.

Kirjoitin tuntevani, että elämme kulttuurien rappeutumisen aikaa. Tekninen kehitys on ollut valtava, mutta ihmisistä on tullut henkisesti köyhiä ja pintapuolisia. Suuret, elinvoimaiset kulttuurit ovat tuhoutuneet. Mitä meistä jää jäljelle?

Olin niin innostunut bloggaamisesta huolimatta muutamasta negatiivisesta kommentista, että kirjoitin seuraavan blogin jo 24.3.2008 otsikolla ”Historian lumoissa”. Se sopisi oikeastaan blogini yleiseksi otsikkonimeksi. Itse asiassa olen tuosta blogista kirjoittanut uudelleen 18.4.2013 otsikolla ”Ei ihan testamentti”. 

Roomassa.

 

Andrea Mantegnan maalaukseen Gonzaga-suvusta Mantovan hovissa olen palannut myöhemminkin. Se oli myös mukana taidehistorian opiskelussa. Siitä tuleekin mieleeni äskettäin pyörittelemäni ajatus noiden opiskelumateriaalien hävittämisestä. Jostakin kumman syystä kaikki paperitavara on minulle mahdottoman tärkeää. Lykkään asiaa aina eteenpäin. Kun sitten otan aikaa ja tutkin papereita, en vielä pystykään.

Pähkäilin samassa blogissa myös äitini karjalaiseen sukuun liittyvästä kirjoitusaihetta. Minua oli pyydetty kirjoittamaan siitä. Aihe oli tuolloin minulle vielä uusi enkä oikein tiennyt, miten aloittaa.  Kyllähän sen kirjoitin. Sittemmin sukelsin siihen maailmaan upoten kokonaan. Kun nyt pitäisi kirjoittaa, en edelleenkään aina osaa aloittaa.

 

Seuraavana perjantaina työviikon jälkeen 28.3.2008 kirjoitin kuntosalijutuista ja pilateksen aloittamisesta. Olipa omituista, että olin tuolloin päivän päätyttyä vielä niin energiaa täynnä, että lähdin jumppaan. Kun en niskaselkähartia-jumpan jälkeen mahtunut pilatestunnille, niin kotiin tultuani lähdin vielä sauvakävelylle. No, taka-ajatuksena oli ehtiä kuvaamaan auringonlaskua. En ihan ehtinyt. Yrittäisin aamulla uudelleen.

Työmatkoilla olin miettinyt evakkoihin ja sodanjälkeiseen asuttamiseen liittyvää juttua. Koin tarvitsevani siihen tietoa niiltä suvun jäseniltä, jotka olivat lähteneet evakkoon. Äitini tarinasta siihen ei silloin vielä ollut paljon hyötyä, koska hän tuli suoraan sodasta eikä ollut perheen mukana evakkomatkoilla. Mielenkiintoista kyllä, juuri tuolloin oli erään ranskalaisen naisvalokuvaajan, Denise Bellonin ennen sotaa elokuussa 1939 Suomessa ottamista kuvista julkaistu kirja. Teos ilmestyisi huhtikuussa nimellä ”Onnen maa Suomi”. Kuvat olivat olleet jopa 2004 näyttelyssä Helsingissä.

Blogin päätteeksi palasin minulle rakkaaseen aiheeseen ”Pariisin ikävä.” Aihehan liittyy pieneen harmaakantiseen kirjaan, Charles Baudelairen proosarunokokoelmaan, joka alun perin ilmestyi 1869, mutta minulle tuli tutuksi nuoruudessani.  Lähdin 1967 Saksaan toivoen pääseväni Pariisiin, mutta niinhän ei koskaan käynyt. Vasta 2000-luvulla kävin kaupungissa parikin kertaa ja keväällä 2008 haaveilin vielä matkustavani sinne. Mutta sekin taitaa jäädä toteutumatta.

Maaliskuun loppu 2008 on käsitelty. Oikeasti se sisältää hyvin todennäköisesti vielä paljon muuta. Päiväkirjastani löytäisin toisen näkökulman, valokuvat kertovat jotakin muuta. Miten kaikki eroaa tästä päivästä. En ehkä nykyään kerro enää kaikista tekemisistäni niin tarkkaan kuin aiemmin. Otan kevyemmin kuin ennen, en suorita. En edes jaksa kaikkea, mitä jaksoin 11 vuotta sitten. 

Kaiken lisäksi tämä blogi tuntuu nyt sen kirjoitettuani tekemällä tehdyltä. Sainpas verryteltyäni sormiani. Ehkä se oikea innostus palaa kevään kuohunnan mukana. Sitä toivon.

Tämä kuva on jo huhtikuun alkupuolelta 2008.