Päivien kulku

Silmieni edessä puut ovat jo lähes alastomia. Ne ovat riisuneet keltaiset lehtiasunsa ja ovat valmiita vastaanottamaan kylmenevät säät ja tulevan talven. Olenko minä valmis? Aika kuluu aivan liian nopeasti. Tuskailen erilaisten asioiden kanssa ja olotilastani tihkuu auttamatta tietoa myös blogipostauksiini. Joskus aiemmin, ennen pandemiaa, olin varovaisempi. En kertonut kaikkea. Piilotin paljon rivien väliin. Kukaan ei koskaan kerro kaikkea. Se ei ole tarpeenkaan.

Parkkialueen putsaaminen käynnissä. Tänään.

Nuoruudestani asti minua on seurannut lause ”Sydämeni alastomaksi riisuttuna”. Se tuli ranskalaiselta kirjailija/runoilijalta Charles Baudelairelta, jonka elämäntyyliä ja ajatusmaailmaa en myöhemmin ole kannattanut. Mutta silloin 1964–1965 nuorena 16–17-vuotiaana löysin hänet etsiessäni itseäni.  Voit lukea siitä vaikkapa täältä tai täältä.  Kirjoitin nämä linkin takana olevat blogini 2014. Jälkimmäisessä käsittelen myös häpeäteemaa, josta sittemmin on tullut valtavirtaa. Sydämen avaaminen toisille, on rohkeutta ja tärkeä teko ihmiselle kehittyä.

Ensimmäisellä Pariisin matkallani 2002 kävin Baudelairen haudalla Montparnassen hautausmaalla, jota kyllä kovasti ensin etsimme. Olihan 1960-luvun suurin haaveeni päästä Pariisiin. Siihen liittyi myös toivomus tulla kirjailijaksi, runoilijaksi ja tietenkin myös valokuvaajaksi ja elokuvaohjaajaksi. Toisin kävi. En ollut tarpeeksi peräänantamaton ja rohkea. Nykyajan nuoret naiset osaavat sen jo paremmin. Heitä ei voi muuta kuin ihailla.

Jos satunnainen lukija lukee vain parin viimeisimmän vuoden blogipostauksiani, hän voi saada minusta ehkä yksipuolisen kuvan. Millaisen kuvan itse kukin saa, se on minulle tosin samantekevää.

Tässä iässä ja jo aiemmin, olen ymmärtänyt oman katoavaisuuteni ja menen sitä kohti rohkeasti, vaikka välillä pelkäänkin, lamaannun, jumitun, epäilen. Vanhaksi tuleminen ei ole kivaa, mutta voimme tehdä siitä parempaa elämällä oman näköistämme elämää, mitä se sitten onkaan. Minusta sisäinen elämämme on entistä tärkeämpää.

Pari viimeistä yötä ovat olleet tuskallisia, koska en ole melkein saanut unta, vaikka olen mennyt väsyneenä nukkumaan. Aamuyöstä päätäni alkaa särkeä. Olen uneksinut kaikenlaista, nähnyt unta tällä viikolla olevasta kerhoillasta ja siitä, että moni asia menee pieleen ja miettinyt, miten voin vielä varautua. Aivan tyhmää, mutta sellainen minä olen.

Mun kuvat eivät aina edes liity tekstiin vaan ne kuvaavat jotakin mielessäni pyörivää tulevaa tekstiä kuten tämä ja joku muukin kuva täällä.

On toisaalta huvittavaa, että nykyään kehotetaan ihmisiä kuvittelemaan asioita etukäteen (en muista, mistä luin), jotta tositilanteessa osataan asia/tehtävä hoitaa oikein ja kunnolla. Sitä minä olen tehnyt aina ja ollut iloinen ja kiitollinen hienosta mielikuvituksestani ja kuvittelutaidostani. Monet muutkin näköjään osaavat sen taidon tai siitäkin on tullut muotia.

Samoin nykyään on muotia häpeää vastaan meneminen avoimin sydämin. Monet kirjailijat tai tunnetut henkilöt kirjoittavat nykyään omaa elämäänsä auki paljasten pienimmätkin paheensa ja rikkeensä. 

Muistan ne ballerinat 1960-luvulta. Niillä olisin varmaan sitten kävellyt Pariisissa.

 

Ei siis ole mitään uutta auringon alla. Meidän kaikkien on turha kuvitella olevamme ainutlaatuisia. Kaikki on nähty ja koettu.

Kun vihdoin heräsin ja nousin ylös, tunsin valtavaa tarvetta kirjoittaa. Roskat lattialla, imuroiminen ja siivoaminen saa taas odottaa. Minun on saatava rentoutua. Se on tyhmästi sanottu ja kirjoitettu, mutta tarkoitan sillä, että juuri nyt minua auttaisi kirjoittaminen niitä näitä eli mitä sillä hetkellä mieleeni tulee. Kaikki edessä olevat asiat järjestyvät kuitenkin. Tavalla tai toisella. Olenhan valmis ottamaan vastaan häpeää ja arvostelua. Olen harjoitellut sitä koko elämäni. On niin, että yleensä kukaan ei koskaan sano mitään, ei mistään. 

Tämä samaa sarjaa. Maisemat,talot ja mäet, joita ei enää ole. Liittyy 1960-lukuun.

Onneksi ruokakin on valmiina. En jaksa joka päivä tehdä ruokaa. Tyttäreni toi sunnuntaina kaupasta puolikkaan lohen. Norjalainen lohi on nyt edullista. Graavasin puolet siitä ja paistoin uunissa toisen puolikkaan. Kissakin himoitsi sitä. Tein pienen perunamuussin ja lisukkeeksi ruusukaaleja. Annoksesta riitti myös toiseksi päiväksi. Loppuviikolla syön sitten kalaa graavattuna.

Olen jo pitkään ollut tarkka ostoksistani, ostan vain sitä, mikä tulee käytettyä. Käytän myös sähköä säästeliäästi. Onneksi sähkösopimukseni Fortumilla on voimassa elokuun 2023 loppuun hinnalla 5,40 c/kWh. Osallistun lisäksi säännöllisesti Fortumin kyselyihin/haasteisiin eri aiheesta. Niitä ollut vuoden mittaan ollut useita. Kun vastaan, saan ilmaisia kilowattitunteja 10–20.

On aika pelottavaa seurata maailmanmenoa ja hintojen nousua. Se voi joillekin ihmisille olla vaikeaa, mutta tuskin meille, jotka olemme eläneet jo 1950-luvulla. Me lapset olimme silloin usein nälkäisiä ja kaikkein eniten himoitsimme aivan tavallista ruokaa, perunoita, kastiketta, vihanneksia ja hedelmiä. Hedelmät olivat silloin harvinaisia ja niitä jouduttiin jakamaan. Omenat leikattiin puoliksi ja etelän hedelmät olivat harvinaisia. 1950-luvun lapsilla on paljon eläviä ruokamuistoja 1950-luvulta.

Yöllä herättyäni en saanut unta. Nousin ylös ja kävin kuumentamassa kupin kaakaota. Luin hetken Pirkko Kanervon Johannes-Seura ry:n kokomaa kirjaa ”Jäi vain nimi sankarin”. Kirja ilmestyi 2014. Kirja on isokokoinen ja siinä on noin 500 sivua. Lainasin sen alkukesästä, kun tarvitsin lähinnä henkistä tukea kirjoittaessani artikkelia Kuolemajärveläinen 2022-lehteen. En ehtinyt lukea sitä silloin. Nyt se olisi palautettava viiden uusimiskerran jälkeen.

Luin lukua Uuteen evakkoon. Se oli aivan hirveätä luettavaa. Evakkoon lähtö kesällä 1944 oli mahdottoman sekavaa, kiireellistä ja täynnä väärinymmärryksiä. Monen perheen elämä muuttui lopullisesti, kun paljon lapsia ja vanhempia kuoli pommituksissa. Venäläiset pommittivat kesäkuussa, vähän ennen Viipurin valloitusta erityisesti junien risteysasemia. Esim. Simolan rautatieaseman pommituksissa 19.–20.6. kuoli ainakin 140 ihmistä ja haavoittui 150.  Elisenvaaran pommituksessa 20.6. kuoli 134 ja haavoittui 138. Uhrit olivat evakkoja lapsineen ja vanhuksineen, sotilas- ja virkahenkilöitä, jopa sotavankeja. Siinä on mainittu vain ihmismenetykset, mutta samalla tuhoutui rakennuksia, junavaunuja, evakoiden tavaroita ym.

Simola sijaitsee lähellä Lappeenrantaa ja Elisenvaara lähellä Lahdenpohjaa.  Järkyttävä oli kuva sivulla 410, jossa on kuvattuna johannekselaisia evakoita Nurmen pysäkillä pari päivää ennen pommitusta. Kuva on SA-kuva, ehkä löydän sen tänne. Vaunut olivat täynnä lapsia.

SA-kuva.

Kirjassa kerrotaan silminnäkijöiden, paikalla olleiden kauhistuttavia kokemuksia.  Jätin lukemisen ja oletin, että uneksisin vastaavista tapahtumista. Itkua tuhertaen menin jatkamaan nukkumista. Jäin ajattelemaan tämän vuoden Ukrainan siviilikohteisiin osoitettuja pommituksia, joista puhutaan ihmisoikeusrikkomuksina. Suomessa em. tapahtumat haluttiin unohtaa vuosiksi eteenpäin. Joskus joku mukana ollut saattoi kertoa niistä. Sodan jälkeen ihmiset vain halusivat jatkaa elämää. Miten he kestivät sen kaiken?

SA-kuva.

Hirvittävää siinä tungoksessa, jossa siirryttiin eteenpäin, oli erityisesti pienten lasten kohtalo, joku pelasti ohimennen pienen vauvan eikä jäänyt tietoa, löytyivätkö tämän vanhemmat koskaan. Eläimien kohtalo oli myös kauhistuttavaa. Lehmiä ja muita kotieläimiä kuljetettiin jalkaisin, osa pääsi karkuun. Tavarat jäivät usein kokoontumispaikoille, juna-asemille, jossa ne pommitettiin. Koko evakuoitumiseen oli aikaa vain muutama päivä.

On melko varmaa, että kaikkia sodan haavoja ja menetyksiä ei koskaan käsitelty kunnolla. Ensin ei saatu, myöhemmin käsittelyn eteen kasaantui muita vaikeuksia, sitten emme enää uskoneet niitä, jotka olivat kokeneet varjopuolet, olivat silloin lapsia. Sota ja siihen liittyvät asiat olivat traumatisoineet ihmiset eikä siihen ollut mitään hoitoa. Piti vain elää eteenpäin. Tällaisen kuvan olen itse kehittänyt.  Kaunistelemme mielellämme sotaa monista eri syistä. Useimmat eivät ole kiinnostuneita ollenkaan ja moni ikäpolveni ihminen ei tiedä aiheesta mitään. Taisi aikanaan olla myös kielletty aiheesta puhuminen ja kirjoittaminen. Nyt on toisin, mutta joskus on vaikea uskoa kaikkea median eteemme tuomaa.

En nähnyt unta sodasta, mutta herättyäni olin levoton ja oli pakko päästä kirjoittamaan.

Aloitin kirjoittamisen eilen tiistaina ja nyt on keskiviikkoiltapäivä. Kissa nukkuu melkein näppäimistöni päällä pyrkien välillä syliini. Sää on ollut sateinen ja harmaa aamusta alkaen. Auton parkkipaikkaa siivottiin lehdistä aamupäivällä puhaltamalla lehdet kasoihin, josta ne sitten vietiin autolla pois.  Kävin kirjastossa ja kaupassa ja kotiin tullessani harjasin oman autoni alle jääneet lehtikasat syrjään. Taas se alkaa. Muistin viime talven.

Minun on vielä tehtävä muistilista huomista tilaisuutta varten, jotta voin turvautua siihen, koska en ole voinut harjoitella kaikkia tilanteita. Toisaalta pitää olla valmis myös epäonnistumisiin. On vain niin kurja lähteä ajamaan Helsinkiin illansuussa, parkkipaikat ovat vähissä ja joudun lähes aina viemään autoni kauemmas. On pimeätä ja sateista. Huomenna raahaan vielä mukanani läppäriä ym. rekvisiittaa. Järkevintä olisi jatkossa siirtää kerhotilaisuutemme iltapäivään, lähes kaikki osallistujat ovat eläkeläisiä. Otanpa taas joskus puheeksi.

Tapasin kirjaston edessä vanhan naapurini. Hän osallistuu ahkerasti erilaisiin eläkeläisten tilaisuuksiin. Moni pysähtyi siinä ohimennen kysymään häneltä jotakin. Kiireiset eläkeläiset! Olen joskus tutkinut eri yhdistyksiä, mutta en kyllä ehtisi muilta harrastuksiltani osallistumaan aktiivisesti. Se ei toki ole tarkoitus. Mutta…

Tänäänkin olisi ollut Helsingissä tapaaminen nk. ” konkarien” kesken. Se liittyy 1970-luvulla SYP:n lakiasian osastolla olleisiin työkavereihini. Viimeksi tapasimme 2018. En jaksa enkä halua ajaa kahtena iltana peräkkäin Helsinkiin.

Nyt on jo lähes pimeätä. Onneksi on vielä lämmintä. Renkaiden vaihto saa odottaa ensi viikkoon. Kiitos, että luit tämän lapsekkaan päivien kulkua esittävän blogipostaukseni.