perjantai 21. lokakuuta 2022

Haamu menneisyydestä nyt

Kirjoittaminen on muotia, kirjoittamiskoulutuksia tarjotaan paljon ja koko ajan.  Aloittaessani tämän postauksen kirjoittamista, sen aamun (15.10.) Hesarissa oli iso mainos Kirjoittajaklubista, Suomen suurimmasta ja inspiroivimmasta kirjoittajayhteisöstä, johon osallistumalla kirjan kirjoittaminen onnistuu 50 päivässä tai jotakin vastaavaa. Katsoin tarjonnan enkä edelleenkään halua mukaan koulutuksiin, koska en pystyisi sitoutumaan tarpeellisella antaumuksella. Suomessahan on tunnetusti valtavasti kirjoittajia, jotka tyhjäävät tarvettaan kirjoittamalla blogeja. Blogit.fi-sivustolla saa esille valtavasti blogeja aiheella ”kirjoittaminen”. Olihan siellä myös omiani joukossa.


 

Minulla on paljon puutteita kirjoittamisessa enkä saa aloittamiani kirjoja jatkettua. En ehdi lukea lähes ollenkaan muiden blogeja, saati osallistua kurssiin, joka osaltani jumittuisi johonkin kohtaan. Minulla kaikki jumittuu nykyään tai ainakin minusta tuntuu siltä. Aamuisin juutun lähes aina Hesaria lukiessani johonkin pieneen asiaan, joka lähtee viemään minua eteenpäin.  Toisaalta se voi olla nykyajan digitaalisten välineiden kehittämiä haittapuolia, vaikka siis luenkin aamuisin printti-Hesaria.

Kesken kaiken ajattelen, että googlaanpa ja hankin aiheesta lisätietoa. Ja jatkan siitäkin eteenpäin.


Minulla on tällä hetkellä puutteita myös lukemisessa. Moni kirja odottaa paneutumistani. Alkuvuodesta kaikkialla ylistetty Anneli Kannon Rottien pyhimys on vielä vähän kesken.(on jo luettu) Se odotteli sosiaalisen median ja lehtien ylistysten laantumista ennen kuin pystyin aloittamaan sen. Hattulan kirkko oli minulle ennestään kovin tuttu, koska ennen pandemiaa kävin siellä usein. Kuviakin olen sieltä ottanut erityisen paljon. Kun kirja oli julkaistu, niin ihmisjoukot kulkivat sankkoina joukkoina kirkolle. Minä voin mennä käymään Hattulan vanhassa kirkossa, milloin vain, kuvitelmissani. Kirkon aidatun alueen ja hautausmaan olen myös kiertänyt monta kertaa. Samoin koko Suomen kansa.

Kirjoja lukiessani kaivan myös lisää tietoa, milloin mistäkin. Viimeksi Hattulan kirkossa käydessäni 23.7.2020, ostin kirjan ”Ristin tiellä 750 vuotta”. Se kertoo Hattulan seurakunnan historian hyvin yksityiskohtaisesti ja pääkohteena on tietysti itse kirkko, mutta siellä on paljon muutakin tietoa, johon tietysti taas syvennyin.


 

"Ristin tiellä 750 vuotta" kirjan on kirjoittanut Eero Ojanen ja se on ilmestynyt 1999.  Kirjasta löysin paljon itseäni ja kirjoittamistani auttavaa tietoa mm. kaukaisen esi-isäni Christian Oreniuksen, joka tuli 1718 isonvihan aikoina Hattulaan pitäjänapulaiseksi tai kappalaiseksi. Hän kuolikin Hattulassa ja sekin mainitaan kirjassa. Toki tiesin tämän ennestään. Samoihin aikoihin hän taisi vaikuttaa vielä myös Rengossa. Nämä huomiot liittyvät erääseen, vielä keskeneräiseen tekstiini, joka sai tietenkin tästä lisää inspiraatiota.

Sääli on, että käynnit Hattulan kirkossa ovat aina olleet liian kiireisiä, lähinnä poikkeamisia muiden menojen ohella. Silloin ei ehdi kiertää aluetta laajemmalti. Em. kirjat auttoivat siinäkin. Siis seuraavaa kertaa varten.

Aina ei kirkkoon edes päästy. 2019 yritettiin perheen nuorimpien kanssa.

Tämän tekstin aloittaminen auttaa myös siinä, että jätän kaiken muun sivuun ja hyväksyn, etten ehdi kaikkea. Riittämättömyyden tunne on erityisen kuormittava.  Kirjoittaminen rauhoittaa minua hetkeksi. Kohta ovikello rämähtää ja Alex, lapsenlapseni tulee luokseni aina maanantaihin saakka. Olen ajatellut, että teen sitten vain kotitöitä ja muuta semmoista. Tämä läppäri, jolla nyt kirjoitan, siirtyy hänen käyttöönsä.

Kirjoittamalla pääsen siis kauemmas kuormittavista tilanteista, vaikka toisaalta ajan nykyään itseäni takaisin niihin alkaessani etsiä tietoa kirjallisuudesta tai muualta. Kirjan kirjoittamisen este on samalla suunnalla. Lähden kesken kaiken tutkimaan lisää. Saatan olla tutkinut aiemminkin, mutta liput ja laput ovat hävinneet tai piilossa minulta. Pitäisi olla aakkosellinen kortisto, johon voisin asiasanan mukaan kirjoittaa kaikenlaista löytämästään aineistosta. Onkohan sellaisia saatavissa? Ja osaisinko enää käyttää sellaisia? Koko asuntoni on yhtä kortistoa, vaikkei olekaan järjestyksessä. Muistivihkojakin on ainakin 50.

Kuva-arkististoista on vaikea löytää ilman kalenteria kuvia. Tämä kuva on niinkin kaukaa kuin 26.7.2008

Jos tilanteet ovat hetkittäin kuormittavia, niin ne tuntuvat myös toivottomilta. Viime yönä valvoin ja mietin, miten selviän erään tilaisuuden järjestämisestä. Taisin nähdä siitä uniakin. Olen puhunut improvisoinnista, mutta saa nähdä tulenko onnistumaan. Nyt viikonlopun lepään aiheesta, koska huomioni osittain kiinnittyy muihin asioihin.

Olen jatkanut kirjoittamisia tabletilla, koska kuten mainitsin, läppäri on lapsenlapseni käytössä. Voisin jatkaa kirjoittamisen esteillä, mutta se tuntuu lapselliselta kiukuttelulta. Tabletti on vain varakone. Voisin kirjoittaa myös älykännykällä. Kaikki on hienosti synkronoitua. Kaikkihan nämä asiat tietävät. Mutta niin vain on, että kirjoittaminen oikealla näppäimistöllä on parasta.

Ehkä siirryn lukemaan. Turha jatkaa tätä lässytystä.

 

Nyt on sunnuntai. Hesarissa on edelleen ¼ sivun mainos Unelmoitko oman kirjan kirjoittamisesta? HS näköjään sponsoroi Kirjoittajaklubia. Kissa istahtaa välillä Hesarin päälle ja viihtyy erityisen paljon lähelläni. 

Alex istuu tietokoneella. Usein väittelemme jostakin asiasta. Maailmamme ovat 65 vuoden päässä toisistaan. Hän on jo kauan toivonut pelitietokonetta, joka maksaa kuulemma Gigantissa 100 euroa. Ei tietenkään. Oli pakko mennä katsomaan hintoja liikkeessä. Eniten hän haluaisi itse rakentaa, mutta rahkeet eivät vielä riitä. Opiskelua lisää. Aiheeseen liittyvää tietoa löytyy netistä valtavasti.


Väittelimme kiivaasti myös Narniasta. Aloitimme väittelyn jo nukkumaan mennessä. Keskustelu alkoi vaatekaapista, jonka kautta päästiin toiseen maailmaan. Minulla on C.S. Lewis Narnian tarinat -kirja Pauline Baynesin kuvittamana ja Kaarina Helakisan ja Kyllikki Hämäläisen suomentamana, julkaistu Otavalla (ehkä vuonna 2000). Teoksessa tarinat ovat kronologisessa järjestyksessä, jossa kirjailija halusi eri aikaan kirjoitettuja tarinoita julkaistavan. 

Lienen ostanut Narnia-kirjan aikoinaan lapsenlapsiani varten. Mutta, mutta, kiinnostaako tällainen yli 500-sivuinen kirja enää ketään. Antikvariaateissa kirjaa on myytävänä, vaikka kuinka paljon. Alex ei myöskään innostunut, kun olisin lukenut hänelle juuri ne kohdat kirjasta. Kirjan kuvatkin olivat pieniä ja vanhanaikaisia.  Enpä ole minäkään kirjaa lukenut, mutta tuo kohtaus oli minulle tuttu jostakin elokuvaversiosta.

Kaiken lisäksi lukisin lapsenlapsilleni mielelläni. Luin Alexille paljon nuorempana, kun hän nukkui usein vieressäni päivä- tai yöunia.


 

Monta muutakin asiaa tuli taas käsiteltyä. Apuani Minecraftin kanssa tarvittiin monta kertaa. Näen, että hän yrittää tutustua tietokoneen maailmaan ilman minkäänlaista etukäteisopiskelua. Kaikki on mahdollista. Niinhän se on. Samalla tavalla minäkin opiskelin kokeilun kautta aikuisena 1980-luvulla, mutta vielä vähän yksinkertaisemmassa ympäristössä. En jaksa enää kiinnostua pelien sisällöistä ja niiden lisäosista, olisivatko modeja tms. Läppärini oli jopa jumissa muutaman kerran, mutta onneksi mitään ei hävinnyt.  Minulta sentään vielä pyydetään apua ja joissakin asioissa voin auttaakin, jos vain haluan.

Netistä mukaan on tarttunut myös kaikenlaisia harhaluuloja, kuulemma YouTubesta, joka ei ole lapsenlapseni mukaan nettiä. Toivottavasti koulussa opetetaan netin ja tiedon lukemista. Tuli mieleen, että suuri osa maailman ongelmista johtuu siitä, että ihmiset eivät osaa enää LUKEA eivätkä ymmärrä lukemaansa.


Tyhjensimme erään vanhan 1970-luvulla hankitun lokerolaatikon sisällön. Suuri osa meni roskiin, koska en tarvinnut enää mitään siellä olevista tavaroista, joista osa oli aikanaan talteen laitettuja pieniä ruuveja, kiinnittimiä, nauhoja, pullonkorkkeja ym.  Alex himoitsi lokerikkoa omaan käyttöönsä. Sitten hän pesi laatikon, kuivasi ja siirsi mukanaan olevia legoja sinne ja otti mukaansa. Äitinsä ei kyllä tykkää.  

Laatikossa oli kaukaisilta menneiltä vuosilta tinaisia hevosenkenkiä, joita sulattelimme uuden vuoden aattoina. Onneksi nyt tarkistin, että niitä ei voi viedä metallinkeräykseen eikä työntää sekajätteeseen. Ne ovat ongelmajätettä ja pitää viedä ongelmajätekeräykseen. Tinassa on haitallista lyijyä jopa 90 %. Kiitos netti!

Olen itse viime aikoina joutunut tutkimaan ja opiskelemaan oman synkronoidun nettiympäristöni vaihtoehtoja, mutta siitä en jaksa kirjoittaa mitään.

Kohta muutun haamuksi menneisyydestä, mikä itse asiassa kuulostaa aivan kivalta vaihtoehdolta. Kauhistelen alkavaa talvikautta. Pian on auton renkaiden vaihto, rengasfirman omistaja on vaihtunut, ovatko renkaani tallella ja mitä muuta? Tarvitsen autoa välttämättä ja jos sitä ei tarvitse, ei sitä voisi säilyttää pihalla. 

Autonhuolto ja katsastus ovat minulla keskellä kylmintä aikaa. Minulla ei ole ketään apuna, ei edes pohtimassa ongelmatilanteita. Se huomio on iskenyt monta kertaa mieleeni.  Selviän kaikista ikävistä pohdinnoista ajattelemalla hoitavani yhden asian kerrallaan ja unohtavani siksi aikaa kaiken muun. Silloin jopa nukkuu yönsäkin paremmin.


Ajattelin jo muutama päivä sitten julkaista tämän postauksen, mutta tapahtumat vyöryivät viikonlopun jälkeen ylitseni hallitsemattomina. Ensi viikon tilaisuuden suunnittelua, yhteydenottoja, ilmoituksia, ystävättären kuljetusta terveyskeskukseen ja takaisin, perheen vierailua, huonoja öitä. Kaiken kaikkiaan erityisen kuormittava viikko.

Yhden kerran ehdin vetää henkeä, poppelien alla. Niitä olen sitten mainostanut Instassa, Facebookissa. Olen luvannut lisää, ehkä niistä syntyy myös oma blogipostaus.

Edellistä blogiani otsikolla Vanhan naisen aivot on yllättäen luettu erityisen paljon. Johtuiko se blogin nimestä. Ehkä nimeänkin tämän olemaan Haamu menneisyydestä. Jossakin vaiheessa olen kuitenkin sitä. Myös lapsenlapselleni, jolle Halloween on iso asia.



 

 

2 kommenttia:

  1. No tuntuuhan sinulla olevan aikaa kirjoittaa joten ymmärrän että et ehdi lukea toisten blogeja! Mutta mukavasti sanelet.

    VastaaPoista
  2. "Aamuisin juutun lähes aina Hesaria lukiessani johonkin pieneen asiaan, joka lähtee viemään minua eteenpäin. Toisaalta se voi olla nykyajan digitaalisten välineiden kehittämiä haittapuolia, vaikka siis luenkin aamuisin printti-Hesaria.

    Kesken kaiken ajattelen, että googlaanpa ja hankin aiheesta lisätietoa. Ja jatkan siitäkin eteenpäin."

    Liittyykö tähän tunne "Mihin aika katosi?"

    VastaaPoista