Jonakin aamupäivänä alkaa ärsyttää, että jokaisena viikon päivänä on yrittänyt saada lupaamaansa tekstiä julkaisukuntoon eikä ole saanut. Vaatimaton tekstikin on vaatinut paljon karsimista, muita muutoksia, epäolennaisten, vaikkakin minulle tärkeiden kohtien poistamista. Toisen tekstini kirjoitin nopeasti valmiiksi. Sukututkimusta käsittelevät aiheet ovat uskomattoman työläitä kirjoittaa. Eilen ajattelin, että lopetan koko helvetin sukututkimuksen ja alan elää kuin muutkin ihmiset. Mutta entä, kun olen itsekin muuttunut vähitellen sukututkimuksen kohteeksi.
Vuoden 2011 syksy oli eräänlainen käännekohta, jonne palaan usein...
Jäin ajattelemaan sitä. Heräsin jopa yöllä ajattelemaan nimenomaan sitä muiden mieltä askarruttavien asioiden lisäksi. Yöllä saattaa vierähtää helposti parisen tuntia, mikä ei ole ollenkaan terveellistä. En kyllä katso kelloa. Enkä oikein jaksa uskoa, että pohtimiseni taustalla olisi nyt jokin uusi vallankumouksellinen idea. Se lohduttaisi. Kysymys on lähinnä vanhenemisesta, sen tajuamisesta ja sisäistämisestä. Ideat pyörivät ympärillä vain pehmentämässä karua totuutta. Eikä marraskuu ja viimeaikaiset tapahtumat ole parasta aikaa piehtaroida sellaisten ajatusten parissa. Toisaalta pandemiatilannekin on kuulemma pahenemassa.
ajattelemaan, ehkä suremaan, sen jälkeen kaikki on muuttunut vähitellen ja minun siihen vaikuttamatta...
Piipahdin pimeän turvin illan suussa postilaatikolla ja kaupassa. Pistin mustan pipon päähäni piilottaakseni likaisen tukkani. Tunsin hetken salaista tyytyväisyyttä, kun vielä ennen kauppaan menoa, käärin taskustani mustan maskin kasvoilleni. Anonyymi erakon elämä on minusta erityisen kiehtovaa. Se ei ehkä ole tarpeen kaikesta pelottelusta huolimatta, mutta se on sitä jotakin, mihin ehkä olen aina halunnut kaivautua. Kun vielä saisin rauhassa aloitettua valokuvaus- ja videoprojekteja myös ulkoilmassa ilman, että heti kun nostan puhelimeni kuvaamaan, joku kävelee vastaan. Tai sitten, kun työnnän puhelimen taskuuni, se lähtee soittamaan jollekin. Täällä meillä päin on liikaa ihmisiä.
Käyn edelleen samoilla paikoilla kävelemässä kuten 2011 syksyllä kuten tässä kuvassa
Saan kyllä tekstini valmiiksi ja lähetettyä viikonlopun aikana. Jos ja kun minua oikein kyllästyttää, niin jatkan tämän postaukseni kirjoittamista. Pesin tukkani, se pitää nyt vielä kuivattaa. Hiusten leikkauskin olisi taas ajankohtaista. No sitä on myös auton renkaiden vaihto, kolmen kuukauden välein käytävä verikoe. Ja on kaikkea muutakin… Ne valokuvat kyläkirjaan pitää valita, jotakin muuta olen myös luvannut. Kohta pitää alkaa kirjoittaa niitä listoja, jotka työelämän aikana pelastivat minut.
Viime yönä keksin jotakin muutakin, mutta pahus, en enää muista sitä. En ole koskaan oppinut tekemään yöllä muistiinpanoja, ajattelen kyllä muistavani. Joskus muistankin. Joka tapauksessa vapaan kirjoittamisen puute oli myös yksi asia, joka piti minua hereillä. Ehkä keksin nimen tälle postaukselle.
Katon putsaus oli jokasyksyinen tehtävä, mutta sekin pisti minut unelmoimaan...
Olen pysytellyt somen lähellä, käynyt kurkkimassa, mutta osallistunut hyvin vähän. Saan päivittäin näppylöitä ihmisten vihamielisistä kommenteista ajankohtaisiin asioihin. Ihmisillä on monenlaisia traumoja eivätkä he itse edes ymmärrä niitä. Tuskin he haluavat edes ymmärtää ja tutkia niitä. Niin on meillä ollut ennenkin. Minunkin pitäisi vielä enemmän tutkia omia traumojani, mennä syvemmälle kuin olen mennyt, miettiä niiden vaikutuksia muihin. Miksi me suomalaiset emme osaa sanoittaa tunteitamme, miksi olemme oppineet kieltämään ne ja olemaan puhumatta niistä?
_____________
Jatkan tätä seuraavana päivänä ennen kuin viimeistelen kirjoituksen alla olevan artikkelitekstini ja lähetän eteenpäin. Aamulehtiä lukiessa ja sen jälkeen tuli monta asiaa mieleen. Selasin välillä vanhoja valokuvia samalta päivältä aiempina vuosina. Pitääpä laittaa jokin niistä kuvituskuvaksi tähän. Huomasin, että käytän todella edelleen samoja vaatteita kuin 15 vuotta sitten. Ne ovat vähän rikkinäisiä, mutta edelleen käyttökelpoisia. Eikä se, että käytän vanhoja vaatteita, tarkoita sitä, etten olisi ostanut välillä jotakin uuttakin, mutta vaatteet eivät ole yleensä ole mainitsemisen arvoisia kohteita. Voisivat ollakin...
Muru vietti luonani aikaansa ensimmäisenä elinvuotenaan 2011-2012
Ajattelin myös sitä, miten oikeasti tämä 1,5 vuoden aika on vaikuttanut meihin enemmän kuin edes uskomme. Ihminen elää päivästä toiseen ja sopeutuu muutoksiin hyvin. Huomasin taas kerran, miten hiljaisuus ympäröi minua. Onhan se ympäröinyt jo vuosikausia, mutta hiljaisuus on nyt erilaista. Yhteydet moniin ihmisiin ovat katkenneet huolimatta Facebookista ynnä muusta eivätkä ne enää koskaan palaudu ennalleen. Syy on minussa, mutta myös muissa. Minusta on tullut entistä arempi ja sulkeutuneempi. Suojelen sisintäni eri tavalla kuin aiemmin. Vuodan sitä vain tänne, mutta en edes jaa enää tekstejäni Facebookissa. Tuskin he ovat niitä ennenkään lukeneet. Lukijoita kyllä muuten riittää, mutta uskon suurimman osan heistä olevan vieraita minulle.
Missä Muru nyt on? Perhe antoi hänet pois uuteen kotiin... Hän muisti aina minut ja yhteisen aikamme...
Jos minusta on tullut sisäänpäin kääntynyt ja muuttunut ihminen, muut ovat samanlaisia. Kun joku kertoo kokemuksistaan, niin muiden innostus puuttuu. Miksi se puuttuu? Ihmiset eivät ehkä uskalla paljastaa aitoja tuntemuksiaan. Kaiken pitää olla aina upeata, hienoa ja yhtä auvoa. Tai sitten pitää haukkua muita purkaen pahaa oloaaan, jolle ei löydä oikeita sanoja. Luulen, että olemme kaikki saaneet niin ison kolauksen, ettemme oikein tiedä, miten olisimme.
Nykyään mietin kaksi, kolme tai useamman kerran, lähtisinkö jonnekin, tekisinkö jotakin. Vaikka usein lähes päätänkin jotakin, en kuitenkaan lähde enkä tee. Vaivun syvemmälle koronan mahdollistamaan suohon, jota kuvaa irtonaisuus ja yksinäisyys. Olisiko tälle kombinaatiolle oikeata sanaa, sellaista, joka ei korostaisi yksittäisiä tuntemuksia sellaisenaan.
En edes uskalla ajatella, mitä tämä kaikki on vaikuttanut lapsiin ja heidän suhteisiinsa vanhempiin ja isovanhempiin.
Kaiken pandemia- ja rokotusvouhotuksen lisäksi maailma on muutenkin mennyt ja menossa täysin sekaisin. En enää viitsi katsella televisiosta kansanedustajien vouhotuksia eduskunnan kyselytunneilla. Myötähäpeä ei ole mikään helppo tunne. Samanlaisia ovat kommentit lehtiartikkelien perässä. On asia sitten pakolaiset jonottamassa Eurooppaan, korona-aiheet, ilmastokysymykset jne., ne kaikki herättävät suurta mölyämistä mediassa ja sitä kautta ihmisissä. Miten tuo kaikki heijastuu lapsiin, nuoriin ja vanhoihin ihmisiin?
Tällaiset tuntemukset ovat tietenkin aina oman pään sisässä. Jonakin toisena päivänä voi tuntua helpommalta, vaikka tänään tuntuukin, että mikään ei ole enää koskaan hyvin.
__________________
 |
| Ei ole minun sänkyni, mutta minulle rakkaan ihmisen (12.7.2011) kuvaten myös sitä, kuinka moni on lähtenyt 10 vuoden aikana... mutta myös sänkyä |
Olemme jo sunnuntaissa. Yritän nyt saada tämän postauksen valmiiksi. Eilen sain tekstini lähetettyä eteenpäin ja otan nyt aikaa itselleni. Se tarkoittaa myös kotitöitä. Vaihdoin sänkyvaatteet, vein peiton ja tyynyt parvekkeelle tuulettumaan. Valitsin täkkipussin ja tyynyliinat ja järjestelin vaikeassa paikassa, makuuhuoneen yläkaapissa olevia muita sänkytekstiilejä. Ihmettelen aina sitä, että tarvitsen joka kerta keittiöjakkaraa, koska asunnon kaikkien kaappien ylähyllyt ovat mahdottoman korkealla. Eihän siinä ole mitään ihmettelemistä, ei pitkäkään ihminen ylettyisi. Laitoin poisottamani sänkyvaatteet heti pesukoneeseen. Säilytystilaa ei ole paljon. Jäin miettimään, että en edes muista, miten toimin tilavassa omakotitalossa. Ehkä siellä ei tarvinnut edes ajatella tällaisia asioita. Usein kesken kaiken muistan jotakin entisestä elämästä tajuten, etten aina silloinkaan ollut täysinonnellinen. Palelin ja voivottelin syksyä. Usein sinnittelin. Mutta oli se toisenlaista.
 |
| Puutarha, kasvit ja puut sieltä 10 vuoden päästä... |
Keittiön alakaapissa on tilaa kahdelle roskapussille, sekajätteelle ja biojätteelle. Sekajätettä tulee hyvin vähän, koska lajittelen pahvitavaran, lehdet ja muovin erikseen. Säilytän pahvia ja muovia asunnon vierasveskissä, paperia keittiössä korissa. Biojäte alkoi nyt levittää tuoksua, koska olin eilen työntänyt sinne uunissa paistamani kirjolohen nahkat. Nenäni on uskomattoman tarkka kaikille muillekin hajuille ja tuoksuille.
Kotityöt auttavat täyttämään uurastuksen ja valmistumisen
jättämän umpion tai aukon ja valmistelemaan seuraavia projekteja, joita on
edessä. Olen jopa innostunut, kun ajattelen, josko pääsisin jatkamaan ikiomia kirjoitusideoitani. Muistan kyllä, että tänään on isänpäivä. En aio reagoida siihen samoin
kuin edellisinä vuosina, siis Facebookissa. En ole enää jaksanut reagoida
paljon mihinkään muuhunkaan. Yritän pysytellä pinnalla, kellua omassa
kuplassani. Mitä muutakaan voisin? Aurinko paistaa, on tyyntä. Voisin lähteä
ulos, mutta en halua ihmisjoukkoihin, joita sunnuntai ja hyvä ilma yleensä vetävät ulkoilmaan.
Viikolla on aika käydä vaihtamassa auton renkaat, sää lämpenee ja viikon päästä ehkä sataa meillä päin ensi lumi. Näissä ajatuksissa …
ovat ilonaihe edelleen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti