Tuskailin jälleen kerran sukuseuran lehteen lupaamani artikkelin parissa. Koska tutkin usein aihetta kirjoittamisen ohessa, työ on hidasta ja välillä aioin laittaa koko aloituksen roskiin. Manaan itseäni, että lupasin kirjoittaa ja deadline ei ole kovin kaukana. Enkö koskaan opi? Mielessäni on monta muutakin aihetta, joista vielä haluan kirjoittaa. Keskeneräiset jutut ovat paperikasoissa. Kirjoittaminen vaatii todellakin paneutumista ja hiiskumatonta rauhaa. Ja joskus sen, että on aika lopettaa siltä päivältä, koska aamulla on varhainen herääminen.
Kirjoittaminen on minulle elämäntapa. Blogipostausten, usein valitettavan pitkien kirjoittaminen, on kaikkein helpointa. Ne ovat yhtä pitkää ajatuksenvirtaa. Useimmiten. Joskus olen ympännyt niihin jonkin tutkimusaiheen, joka olisi ehkä sopinut muuhun kirjoittamiseen. Sattuneista syistä olen yrittänyt taas innostaa itseäni myös päiväkirjakirjoittamiseen, koska elämässä on joskus sellaisia vaiheita, että niistä blogeihin kirjoittaminen ei ole helppoa.
Tosin olen viime aikoina blogipostauksissani aika usein palannut vanhoihin päiväkirjoihini, mutta niiden osalta esiin tuomani asiat eivät ole enää ajankohtaisia, kipeitä, vereslihalla. Vanhempiini liittyvät muistelut, päiväkirjat ja kirjeet kertovat siitä arvostuksesta, jota tunnen heitä kohtaan ja jota en pystynyt täysin heidän eläessään osoittamaan. Joku saattaa paheksua kuolleista ihmisistä kirjoittamista, mutta koen asian aivan toisin.
Minähän olen jo historiaa kuten kaikki ikätoverini, vaikka väittävätkin muuta. Lapsenlapseni, hän, jonka kanssa olen kaikkein eniten tekemisissä, puuskahti äskettäin kertoessani, että olen yrittänyt asettautua esivanhempieni elämän olosuhteisiin, että kertomani ei ole ollenkaan kiinnostavaa, vain tulevaisuuden teknologiat ovat mielenkiintoisia. Yritin jatkaa, mutta hän keskeytti minut ja pakotti lopettamaan. Uskokaa tai älkää, olin todella pahoillani siitä jyrkkyydestä, millä kommentti esitettiin. Hän on vasta lapsi ja elää rankkaa elämänvaihetta. Meidän vanhempien ihmisten pitää ymmärtää, että lapsilla on erilaisia vaiheita. Paras vain niellä pahastuminen.
Toivomme toki, että lapsemme, lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme olisivat meitä viisaampia ja omaisivat jo lapsena vanhan sielun ominaisuuksia, jotka auttaisivat heitä tulevalla elämäntaipaleella. Mutta usein asiat eivät mene niin. Enhän minäkään kuunnellut vanhempiani! En ehkä myös osannut riittävästi kunnioittaa itseäni vanhempia, opettajia ja sukulaisia. Näin vain heidän puutteensa. Iän myötä tilanne parani, mutta vaatimukseni olivat aina erittäin korkealla. Kunnioittaminen ja ihailu vaativat vahvoja perusteita ja ihmisen viisautta. Toisin sanoen asia on vaikea missä iässä tahansa!
Meillä on nykyään paperia ja vihkoja ja kyniä, joihin ja joilla kirjoittaa. Mutta lapsuudessani oli aikoja, jolloin kirjoituspaperi oli vähissä, varsinaisia päiväkirjan näköisiä kirjoja ei ollut. Kirjoitin myös niin kiihkeästi, että paperi loppui. Lisäksi lapsena päiväkirjan kirjoittaminen oli äärimmäisen salaista. Kukaan ei saanut lukea ajatuksiani. Jos ja kun olen välillä 1959–1960 kirjoittanut päiväkirjaa, paperiliuskoille kirjoittamani tekstit ovat osittain hävinneet.
2.1.1961 aloitin kirjoittaa pieneen vihreään vihkoon:
”Voin kertoa, että ostin tämän vihon 2.1.1961 ja lopetin tähän kirjoittamisen 11.4.1961.”
”Jos joku löytää tämän ja aikoo lukea, niin ajatelkoon vähän sellaista asiaa, että on ihan hölmöä lukea toisten päiväkirjoja ja kirjeitä. Sitten saatte lukea tätä, kun olen kuollut.”
Onpa lohdullista, että olen jo silloin ollut sama henkilö kuin
nykyään. Ihmisen perusluonne ei kasvaessa paljon muutu. (siis tuon avoimuuden suhteen)
Viime aikoina olen paljon ajatellut lapsuuden loppua. Meillä kaikilla se tapahtuu eri tavoilla. Omastani olen kirjoittanut aiemmin muutaman kerran. Lokakuussa 2014 käsittelin aihetta postauksessani ”Kun lapsuus päättyi”. Pääset lukemaan sen tästä. Sieltä selviää, että olen todellakin käsitellyt aihetta vasta 12-vuotiaana kesällä 1961 ollessani jo 14-vuotias. Onkohan elämän vaihe välillä 8–13 vuotta ja vielä sen jälkeenkin usein erityisen vaikea lapsen elämässä? Tänä päivänä lapsilla on tuhat kertaa enemmän virikkeitä ja häiriötekijöitä kuin minun aikanani 1950- ja 1960-luvun vaihteessa.
Minnehän olen laittanut tuossa linkin takana mainitsemani alkukesän 1961 päiväkirjan? Siinä taisi olla irtolehtiä. On korkea aika järjestää kaikki päiväkirjat samaan paikkaan!
Joululomalla, tammikuun alussa 1961 katselin innokkaasti televisiota. Uudenvuodenpäivänä televisiosta tuli ”Kulkurin valssi”. Seurasin myös Garmisch Partenkirchenin (en osannut kirjoittaa nimeä oikein) pidettävää Saksan-Itävallan mäkiviikon järjestyksessä toista kilpailua. Suomen Juhani Kärkinen oli voittanut Oberstdorfin kilpailun. Lapsena olin erityisen kiinnostunut kaikesta urheilusta. Ennen television aikaa kuuntelin selostuksia radiosta. Kerroin meillä käyneistä vieraista. Keskiviikkona 4.1. tuli vihdoin lunta, jota olikin kovasti odotettu. Ajatella, minulla oli silloin vielä se kauhea punainen talvitakki, jota häpesin silmät päästäni. Mutta niihin aikoihin lasten oli tyydyttävä pieneen vaatevarastoon ja vanhempien valintoihin. Muistan vieläkin myös eräät kengät, jotka isäni pakotti ostamaan.
Torstaina 5.1. oli loppiaisaatto ja kerroin edellisenä tiistaina sattuneesta ”eräästä hirvittävästä asiasta” eli lentokoneen putoamisesta metsään Koivulahdessa, Suomen siihen asti suurimmasta lento-onnettomuudesta.
Olen kirjoittanut otteita vuoden 1961 päiväkirjamerkinnöistä usein ennenkin ja linkittänyt postaukseni eri teksteihin. Jätän linkittämisen nyt väliin. Jään silti miettimään ja toki tiedänkin, mikä pakottaa minut nyt 2021 palaamaan omaan esiteiniys-aikaani, josta on kulunut jo yli 60 vuotta. Elämme aivan toisella vuosisadalla ja erilaista aikaa. Kaiken lisäksi tänäkin aikana juuri nyt viihdyn erityisen usein vielä kauempana, aikoinaan eläneiden esivanhempieni vanhempien lapsuusajoissa, jotka usein päättyivät vanhempien kuolemaan ja karuun elämään muiden kasvattina. Onko jossakin jotakin vikaa, kun näin on? Omasta mielestäni ei, mutta ympäristö ei nyt oikein tykkää.
Mainitsen päiväkirjassani vielä, että epäilin suuresti vanhempieni lukevan kaiken kirjoittamani. En kirjoita siitä sen enempää, koska en kerro, miten asia on käynyt ilmi. Totean vain, etten enää tiedä, mitä kirjoittaisin, koska he lukevat kaiken. Kellään muulla ei ole mielestäni niin ilkeitä vanhempia. Unohdamme usein, että tuon ikäisinä myös usein häpeämme ja vihaamme vanhempiamme. Siihen samaan kuuluvat isovanhemmat.
Kuvittelun mestari, Merja haaveilee kesän tyhjinä päivinä avaruuden arvoituksia ja tulevaisuuden rakettien lentoja. Tosin hän toteaa olevansa niiden toteutuessa jo tomua. Päiväkirja voi sentään vielä elää ullakolla unohdettuna rojujen seassa. Joku saattaa löytää sen ja lukea uteliaisuudesta, nauravan ja sanovan: ”Miten typerästi silloin 1961-luvulla kirjoitettiin. Haluaisinpa nähdä kirjoittajan.” Mutta kirjoittaja jatkaa, että ehkä tuleekin atomisota ja koko maapallomme tuhoutuu, silloin tuhoutuvat myös kaikki jäljet, kun päiväkirjat muuttuvat hiileksi.
On aika surullisista, että pidän ikävistä asioista kirjoittamista kurjana. Mutta kuten olen ennen todennut, se on meille yleensäkin vaikeata, ikävistä asioista ei puhuta, saati kirjoiteta. Mainitsen isän vieneen äidin sairaalaan tiistaina 8.8.1961, koska hän oli ollut jo pidempään sairaana. Kesä oli ollut kurja ja sateinen. Perjantaina 18.8. oli edelleen kylmää ja kolkkoa. Isä oli pahalla päällä kuten aina. Siskot olivat ilkeitä kuten aina. Veli oli äkäinen kuten melkein aina (hän oli 2-vuotias) ja pappa oli inhottava. Jostakin syystä äitini karjalainen isä oli meillä. Ehkä hän katsoi meidän peräämme, olihan isällä menoja. Hän oli muuten silloin saman ikäinen kuin minä nyt. Ymmärtämisen vuoksi lasken nyt aina ihmisten ikiä. Vanhempani olivat molemmat 40 ja 50 ikävuoden välissä.
Äiti oli edelleen sairaalassa, mutta pääsi seuraavana päivänä pois. Kirjoitin, että ei koskaan enää kannata odottaa kesää niin hartaasti kun aiemmin talvella ja kesällä odotin. Jatkoin luonnonilmiöiden, taivaan ja tähtien tutkimista ja haaveilua maailmanmatkoista. Kerroin Suomettaren sadun päiväkirjalle? Odotin koulunalkua. Pihalla määkivät neljä elokuussa taloon tullutta lammasta. Keskiviikkona 30.8. erityisen kauniina päivänä jouduimme sisareni kanssa vielä peltotöihin leikkuupuimurin päälle säkittämään viljaa, kun vehnäpeltoa puitiin. Se jatkui vielä seuraavana päivänä. Kipein jäsenin menimme kiltisti töihin kuuman aurinkoisena päivänä, viimeisenä koulun lomapäivänä. Jotenkin muistan sen edelleen, mutta nyt sain sille päiväyksen.
Jätän toiseen kertaan tekstin, jossa kuvailin, millaisia ominaisuuksia haluaisin omalla tulevaisuuden miehelläni olevan. No en kyllä koskaan onnistunut siinä mielessä. Uhkarohkeasti olen vuodattanut ilojani ja surujani päiväkirjoille. Se on ollut yksi keino selviytyä eteenpäin, koska elämä oli kaukana ruusuilla tanssimisesta. Vältin myös isäni kameraa mahdollisimman paljon. Mahdollisesti hänkään ei aina ehtinyt harrastaa kuvaamista ja minä ainakin juoksin karkuun. Joitakin omia kuvia on olemassa, mutta niitä aloin tarvita lähinnä kirjeenvaihtoystäviä varten.
Vaikeimmat nuoruuden vuodet minulle lienevät olleet juuri vuosien 1960 ja 1963 välillä.
Murrosiän vaikeudet paistavat päiväkirjojeni sivuilta. Aika on sittemmin hukuttanut ikävät muistot. Riitelin silloin usein vanhempieni kanssa, välillä halusin kuolla. Pakenin jatkuvasti unelmiin ja olin aina äärettömän ihastunut useisiin poikiin. Riitelin ystävättäreni kanssa, milloin mistäkin. Hauskaa luettavaa on, kun kerron tarkkaan vaikkapa koulumatkastani bussissa helmikuussa 1961. Ystävättäreni oli tullut bussiin edelliseltä pysäkiltä. Ensin kuulustelimme toisiltamme kielten sanoja. Sitten aloimme tapella. Hän haukkui minun kouluni, yhteiskoulun ja kehui omansa, tyttölyseon, joka oli kuulemma maailman vaikeimpia kouluja. Pojatkaan eivät kuulemma pidä yhteiskoulun tytöistä. Minulla alkoi olla jo todella paha olo. Lopuksi hän haukkui vielä äitini olevan valehtelija, mutta oman äitinsä pysyvän aina totuudessa. Tilanne helpottui, kun erosimme, mutta koulun jälkeen kotimatkalla saattoi taas tulla erimielisyyksiä.
Lukiessani päiväkirjaani, alan myös ymmärtää, että lapset ovat aina kiusanneet toisiaan. Me yleensä aina sovimme ja jatkoimme ystävyyttä, kunnes taas riitelimme. Minä taisin silloinkin kuten nyt olla useimmiten vailla kovia aseita, koska olin kiltti. Tuossa iässä ehkä juuri tällä tavalla puretaan murrosiän pahaa oloa ja ristiriitaisuuksia kotona ja koulussa.
Silloinkin taisin eniten nauttia luonnosta ja yksin olosta. Kävin hiihtämässä, ihailin kuutamoa ja tähtiä, metsiä.
Laitan tähän loppuun kuitenkin pari linkkiä toisessa blogissa kirjoittamiini postauksiin, joihin sain innoituksen juuri samanaikaisista päiväkirjoista. Ehkä yritän seuraavaksi hakea sitä virtaa muuhun kirjoittamiseen kotitöistä ja leipomisesta.
https://salaisetpaperit.blogspot.com/2015/08/haparointia.html
https://salaisetpaperit.blogspot.com/2019/08/tulevaisuus-ja-menneisyys-yhtyvat.html
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti