Elämässä saattaa olla aikoja, kun kaikki alkaa hajota palasiksi. Ymmärrys ei riitä kokoamaan sirpaleita kokoon ja jatkamaan jäljelle jääneellä kokonaisuudella. Kun katson taaksepäin, niin aika harvoin on ollut niin suuria koettelemuksia. Joskus ajattelemme, ettemme selviä ollenkaan. Pääsemme silti yli kaikista vaikeuksista tavalla tai toisella. Ehkä olemme rakentaneet itsemme sisälle sellaiset turvaverkot, jotka ottavat meidät vastaan, kun uskomme on mennyt.
En aio vielä kirjoittaa tästä aiheesta tarkemmin, sillä en pysty. Joka tapauksessa käsittelen tätä kokemusta alitajuisesti koko ajan ja seuraan sen kehittymistä ja sen aiheuttamia seurauksia tiiviisti. Jonakin päivänä pystyn ehkä myös kirjoittamaan siitä avoimesti. Meille kaikille tulee jatkuvasti eteen uusia kokemuksia, näin vielä vanhanakin.
Parvekkeelleni lentäneet kaksi talitinttiä antoivat minulle toivoa. Ihmettelin, miksi ne olivat päässeet lasitetulle parvekkeelle, kunnes huomasin, että olin unohtanut osan lasia jääneen auki. Talitintit ovat aina kuvanneet minulle 2003 kuollutta äitiäni. Niiden ilmestyminen lähelle kuten nyt tänne neljänteen kerrokseen, on aina merkinnyt sitä, että hänellä on minulle jotakin sanottavaa. Nyt hän varmaan yrittää lohduttaa tytärtään. (otin niistä kuvan, mutta en jaksa nyt siirtää tietokoneelle.)
On uskomatonta, että elämme jo syksyä 2021. Tutkin hetken äänityksiäni, joita en ole tehnyt sitten 2019. Se oli myös vuosi, kun tapahtui paljon muutoksia ennen kuin koronapandemia sitten muutti ja pysäytti lisää. Viimeaikaiset tapahtumat ovat saaneet minut ylipäänsä kertamaan myös lähitapahtumia sitten 2019 ja sen jälkeen. Vaikka joku saattaa luulla, että piehtaroin koko ajan menneisyydessä, omassani, vanhempieni ja vielä kaukaisempien, niin tarkkailen siinä samalla koko ajan tätä päivää.
Jotkut tapahtumat jättävät jälkeensä lukkoja, ahdistavat. Sellaisia tapahtuu omassa perheessä ja kaikissa yhteyksissä, joita meillä on olemassa. Aikoinaan nuorempana, en ehtinyt käsitellä mitään ajankohtaista tapahtumaa, sen kohtaamista pian sen jälkeen. Opin sen paremmin vasta vanhempieni kuoltua, mutta silloinkin elämän kiire ja täysinäisyys usein jätti alleen pohdinnat. Ihmisellä on erityisen hyvä kyky estää itseään menemästä syvälle keksimällä koko ajan muuta toimintaa, matkustelua ja kaikkea sellaista, joka vaientaa sisäistä ääntä. Purin asioitani silloin erityisesti päiväkirjoihini.
Oma elämäni on tavallaan ollut koko ajan myllerryksessä. Olen yrittänyt säilyttää itseni ehjänä. Haluamme piilottaa omat ongelmamme. Olen ehkä useinkin maininnut, että sairauteni pahenemisvaiheet ovat olleet minulle erityisen vaikeita. Saattaa olla, että sisäinen ahdistus, joka alun perin aiheutti nivelreumani, on myös silloin tällöin myöhemmin pahentanut oireita. Vuosi 2019 oli juuri sellainen vuosi, kun kaikki alkoi murentua. Samana vuonna tapahtui asioita, jotka edesauttoivat sitä. Vasta nyt näen selvemmin, miten ne ovat vaikuttaneet tuleviin aikoihin. Kysyn myös, olisiko ollut hyvä, jos koronapandemiaa ei olisi tullutkaan. Ehkä se oli toisaalta hyvä, mutta toisaalta se saattoi johtaa joidenkin asioiden kärjistymiseen.
Selasin blogejani ja huomaan, kuinka useimmiten yritin kääntää huomioni muihin asioihin jalkojeni kipeytymisen sijaan. Ehkä on aivan oikein joskus katsoakin sivuun ja saada meidät unohtamaan myös vanhenemisen vaikeudet. Niitähän on kaikilla, vaikka monet kieltävät ne täysin. Ihmisellä on se ominaisuus, että haluamme näyttää ulospäin vain kaikki hyvät asiat. Niin teen minäkin, mutta tarinoissamme on usein pieniä rakoja, joista pääsee katsomaan sisään.
Kuuntelin siis myös niitä alkuvuodesta 2019 tekemiäni äänityksiä. Samalla juutuin taas tutkimaan äänityslaitteen ongelmia, koska en saa siitä siirtymään uusia tallenteita tietokoneelle. Kaikissa vanhoissa tallenteissa riittää kyllä minulla vuosiksi tutkittavaa. Toukokuun alussa olin matkalla Espanjassa. Silloin hyvä ystäväni, sukulaiseni, kolmas serkkuni Heimo Rumpunen kuoli. Olimme tavanneet maaliskuun lopussa Hyvinkäällä. Tapasin siellä myös Heimon veljen ja tämän vaimon. Aluksi luulin, että olin tehnyt tallenteet silloin, mutta kyllä ne olivat edelliseltä käynniltäni, jolloin myös hänen veljensä oli paikalla. He suorittivat samalla Helsingin Kuolemajärvi-kerhon toiminnantarkastuksen. Molemmilta kerroilta on olemassa muutama kuva ja ensimmäiseltä vilkkaat keskustelut, joita minun on jossakin vaiheessa purettava.
Heimon vaimo kuoli edellisen vuoden elokuussa. Olin paikalla kesäkuun lopussa onnittelemassa Heimoa syntymäpäivän johdosta, kun hänen puolisoaan, Sirkkaa pyydettiin tulemaan sairaalaan. Molemmat puolisot elivät hienon ja pitkän elämän. Karjalaiset kaukaiset sukulaiset ovat jättäneet minulle valtavan hienon perinnön muisteluiden muodossa. Olen niistä kiitollinen.
Iäkkäiden ihmisten kuolemista on myös vaikea toipua, vaikka ehkä ymmärtää, että heidän aikansa on lähteä. Ymmärrän nyt myös äitiäni paremmin, koska hänen vanhuuden päivinään monia rakkaita ystäviä ja sukulaisia sairastui ja kuoli. Se käy erityisen hyvin esille hänen päiväkirjastaan. Asetan nyt usein oman ylimielisyyteni ja karskiuteni uuteen valoon. Se on meille nuorempana usein selviytymiskeino.
Omassa perheessäkin alkoi tapahtua 2019. Espanjan matkan selvisin Buranan avulla. Ennen kesäkuun alun Karjalan matkaa (sitä viimeistä tähän mennessä) sain auttavan kortisonipistoksen nilkkoihini. Kestin matkan valtavassa helteessä, mutta en nauttinut siitä kuumuuden ja väsymykseni takia niin hyvin kuin aiemmin. Töitä sukuseurojen suhteen oli paljon, kesäretki ym. Olen merkinnyt kalenteriini päiviä, kun jalkani olivat edelleen tosi kipeät. Toiseksi vanhin lapsenlapseni aloitti armeijan. Lapsenlapseni Alex oli entistä enemmän kanssani ja olin hänen tukenaan, kun hän aloitti koulun. Hän oli paljon yökylässä. Terveysongelmani jatkuivat ja etsin apua lääkäriltä. Auton kanssa oli ongelmia syyskuussa. Kävin silti Kuolemajärvi-juhlilla Turussa. Hyvällä ystävälläni, pikkuserkullani Helmillä oli omanlaisiaan ongelmia. Kalenteria tutkiessani näen, kuinka vauhtini oli kaikesta huolimatta kova.
Syyskuun lopulla lääkitykseni tuli kuntoon ja alkoi helpottaa, mutta enhän tullut ennalleni. Hengästyin lukiessani kalenterini päivityksiä. Huomaan, että minulta meni siinä kiireessä paljon asioita ohi. Joulun ja uuden vuoden aikoihin läppärini hajosi. Kirjoitushommia tein koko ajan, kyläkirja-tekstit olivat tekeillä, samoin lehtikirjoitukset.
Oli oikeastaan helpotus, että myöhemmin keväällä kaikki katkesi
pandemiaan. Mutta tajuan nyt, millaisia jälkiä sekin jätti. Aion purkaa niitä jatkossa
vähitellen muiden juttujen lomassa. Minun pitää purkaa niitä ja koota
sirpaleista jotakin uutta…
Kulutin paljon aikaa myös kuvien selailussa. Liitänkin tähän postaukseeni joitakin vuoden 2019 valokuvia. Oman historiani tutkiminen jatkuu myös, kunhan maltan taas ottaa jonkun päiväkirjan tutkittavaksi. Tuli vaan valokuvien selailusta mieleen, että 2019 jälkeen mikään ei ollut enää entisellään. Tuntuu erityisen haikealta.
Let it be by Beatles
Speaking words of wisdom, let it be
And in my hour of darkness she is standing right in front of me
Speaking words of wisdom, let it be
Whisper words of wisdom, let it be
There will be an answer, let it be
For though they may be parted, there is still a chance that they will see
There will be an answer, let it be
There will be an answer, let it be
Whisper words of wisdom, let it be
Whisper words of wisdom, let it be, be
Shinin' until tomorrow, let it be
I wake up to the sound of music, Mother Mary comes to me
Speaking words of wisdom, let it be
Whisper words of wisdom, let it be
Whisper words of wisdom, let it be
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti