Kertausta ja juuttumista

Aloitin tämän postaukseni kirjoittamisen jo viikko sitten. Voisin jättää sen julkaisematta, sillä jo edellisessä myöhemmin kirjoittamassa tekstissäni menin taaksepäin, siis vain sinne vuoteen 2019. Viikon sisällä on tapahtunut paljon, mutta siitä ei nyt enempää. Silloisen nilkkakipuiluni takia monet asiat jäivät silloin pimentoon, mutta kuten olen usein todennut kalenteri- ja mahdolliset päiväkirjamerkinnät ja valokuvat auttavat jäsentämisessä. Niitä olenkin nyt tutkinut. Ihminen on hyvä unohtamaan ja jopa katsomaan ohi! 

lähimetsässä 12.10.2021

Nyt jatkan siitä, minkä kirjoitin viikko sitten.

Miten tässä kävikään näin? Olemme yhtäkkiä lokakuussa ja talven kuva alkaa siintää silmiemme edessä. Syksyssä on aina jotakin kiehtovaa, aivan samalla tavalla kuin kaikissa muissakin vuodenajoissa. Koronaepidemia on helpottunut, vaikka vaara vaanii edelleen. Koloissaan piilossa olleet ihmiset uskaltautuvat esiin. Minähän en ole ollut varsinaisesti piilossa, mutta kuten varmaan aiemmista blogeistani on käynyt ilmi, olen muuttunut entisestään introvertimmaksi, omaksi itsekseni. Suurin osa kodin ulkopuolen toiminnoista jäi sivuun ja siinä samalla minäkin tunnuin jääväni sivuun. Oma-aloitteisesti siis. Syrjäänvetäytyvä erakon luonteeni tuli esille. Vain kiinnostavat harrastukset ovat vetäneet minua aiemmin ihmisten pariin. Nyt harkitsen kaikkea tekemääni ja useimmiten päätän pysyä kotona. Se voi toki muuttua.

Muutama edeltävä blogini vei minut kauas vuosien taakse. Aloitin vielä yhden vuotta 1966 kuvailevan blogipostauksen, mutta jätän sen nyt odottamaan parempaa aikaa. Huomasin myös, että minulla on odottamassa monta muutakin, erityisesti viime vuonna aloittamaani kirjoitusta.

Erilliseltä kovalevyltä nappasin pätkän tuntemuksiani suunnilleen kaksi vuotta sitten, kun meillä ei ollut hajuakaan jostakin koronasta. Liitän sen tähän, koska se oikeastaan kuvaa tilannetta, joka vain vahvistui viime ja tänä vuonna. Vaikkemme tienneet, mitä on tulossa.

3.10.2019 Tuusulan rantatien varrelta

3.10.2019

Vasta viime vuosina olen alkanut entistä enemmän jännittää kaikenlaisia asioita. Tulin ajatelleeksi asiaa tänään, kun olin lähdössä hoitamaan pikku asioita. Käykö niin, että kun tulemme vanhemmiksi, meistä tulee arempia. Voisin verrata sitä lapsuusajan jännittämiseen. Olisi mukava, jos mukana olisi joku toinen helpottamassa olotilaa. Lapsilla on äiti ja sisarukset ja joskus isovanhemmat.  Yksin asuvalla vanhalla naisella ei ole enää ketään. Joskus voi pyytää jotakin ystävää mukaan, mutta se ei käy aina. On vain mentävä yksin suureen pahaan maailmaan peittäen pelkonsa. Voin vain kuvitella, että mitä huonommin voi, sitä enemmän jännittää erilaisia asioita.

On helppo sanoa, että se on turhanpäiväistä jännitystä. Kun menee eri paikkoihin, altistuu kaikelle. Kauppakeskuksessa kiinnitin huomioni isoon joukkoon vanhoja ihmisiä kahvilla. Koululaisetkin kulkevat ryhmissä. Olisi hyvä kerätä erilaisia ryhmiä aivan siihen arkielämäänkin. Minulla on toki omia ryhmiä, mutta niiden ihmiset eivät asu lähellä. Onkohan niitä koronan jälkeen enää jäljellä? Olen ollut tähän saakka haluton etsimään lähiympäristöstä sopivaa piiriä. Ehkä kuitenkin olisi nyt korkea aika tehdä asialle jotakin. Perustaa oma pieni piiri, sellainen, johon voisi mennä, vaikka päivittäin aina halutessaan? Ei tarvitse pyytää ketään lähtemään jonnekin mukaan vaan voi mennä aina, kun tuntee tarvetta.  Itse asiassa ajattelin sellaista muutettuani pois omakotitalosta. Henkinen kipuiluni elämänmuutoksen takia vaikutti siihen, että käperryin entistä enemmän kotiin.

Olen koko kesän kipuillut erityisesti nilkkaani ja nyt tällä viikolla saatuani apua, olen tuntenut oloni paremmaksi ja kirkkaammaksi. Silti olen ollut hyvin väsynyt enkä ole vielä jaksanut paneutua tehtäviini täysillä voimin. Kuinka kauan tämä kestää, sekin jännittää.

Tuntuu hassulta kirjoittaa tästä asiasta, koska varmaan kukaan ei uskoisi minun olevan jännittäjätyyppi. Olen itsekin aina pitänyt itseäni rohkeana ja monessa asiassa edelläkävijänä. Vanhan ihmisen rooli, jos sitä voi rooliksi sanoa, on varmaan se, joka on tuonut minulle uusia tuntemuksia. Ettei minua otetakaan enää todesta. Siirtyminen mistä tahansa elämänvaiheesta toiseen, on vaikeata ja erilaisia tunteita herättävä. Muiden ihmisten kokemukset myös tuovat tällaisia ajatuksia. Miten hauras ihmiselämä oikeasti onkaan!

Kirjoittamisen tarve on kuin puheripuli. Tänään puhuin pari sanaa kirjakaupassa myyjälle ja keskustelin hetken sisareni kanssa puhelimessa. Siinä kaikki. Joinakin päivinä en puhu sanaakaan. Hyvä kun saan äänen, kun pitää puhua. En kaipaa seuraa, en tyhjiä keskusteluja. Olen erittäin mielelläni yksin. Kaikki kotini nurkat huokuvat asioita, sanoja, tietoa, käsittelyä. Aiheita roikkuu minussa kiinni itsepintaisesti ja kerään niitä koko ajan lisää. Edes haluamattani. Muutun lopulta sanaksi ja kuvaksi yhdessä. En ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin, saati edes sitä, mitä pitäisi. Haluan lentää vapaana kuin taivaan lintu.

yksi 3.10.2019 ottamistani kuvista. Lottamuseo.

 

Olento sisälläni puhuu koko ajan. Se ei häiritse minua muuten kuin, että en koskaan ehdi käsitellä kaikkea, mitä haluaisin. Kotimatkalla Järvenpään Prismakeskuksesta kuten myös menomatkalla, ihailin upeata luonnon väriloistoa.  Minulla onkin aina ollut tapana jossakin käydessäni poiketa samalla matkalla hengittämässä luontoa. Pysähdyin nyt lyhyesti rantatiellä Lottamuseolla. Otin muutaman valokuvan. En vain jaksanut sen enempää. Ehkä menen vielä jonnekin kuvaamaan ennen kuin lehdet varisevat.

12.10.2021 Tuusulan sankarihautausmaalta on avoin näkymä Tuusulanjärvelle.

Niin on edelleen, nyt kun olemme lokakuussa 2021. Sanoin juuri viime lauantaina ystävälleni, että olen päättänyt alkaa jutella itsekseni kuten joskus nuorempana. Naureskelen koko ajan itsekseni, mutta voisin liittää siihen puheen. Useat kesken jättämäni blogipostaukset ovat yhtä tylsiä kuin tuo edellä oleva. Tämä parin vuoden aika on tehnyt meistä joistakin erilaisia ihmisiä, valikoivia, hidastelevia ja ymmärrämme ehkä paremmin asioiden tärkeysjärjestyksen.

Syyskuisten blogipostausten jälkeen syvennyin sen 1966-luvun lopun jälkeen lukemaan ajatuksiani omituisista päiväkirjasepustuksistani 1990-luvulla ja sitten vielä 1980-luvulta. Sitten oli eräänä iltana pakko lopettaa ja jättää asiat hautumaan. Muistot tulivat lähes liian voimallisesti mieleen. Aloin jopa miettiä vaihtoehtoja, joita en osannut tai en halunnut käyttää. Vaikka olenkin aina tehnyt vahvoja päätöksiä, niin en silti osannut työelämässä tai opiskelun suhteen tehdä oikein isoa hyppyä ja yrittää jotakin aivan muuta. Työ vei kaiken energian aina eläkkeelle saakka. Kaiken lisäksi siitä ei jäänyt sen erikoisempaa jälkeä. Olin vain yksi pala ison palapelin osana, kun pankkimaailma siirsi asiakkaita elektronisten palvelujen pariin, siihen maailmaan, jossa nyt olemme täysin sisällä. Yksityiselämässä kävin vuosikaudet turhia taisteluja, ei olisi kannattanut. Sydämeni itkee vieläkin lasteni surujen takia, kun jouduin jättämään heitä ja rakkaan kotini ja koirani.  On uskomattoman raskasta kelata vanhoja tapahtumia, kun piti kylmätä sydän, että pystyi tekemään sellaisia ratkaisuja. 

 

On niin, että mennyttä ei saa takaisin. Todennäköisesti sitä toimisi samalla tavalla kuin toimi aikanaan. Sellaisissa tilanteissa on tehtävä valintoja, koska on mahdoton kestää tiettyjä olosuhteita eikä halua särkeä ja muuttaa kaikkien elämää. Oma tuska oli vain kestettävä ja tehtävä parhaansa muiden hyväksi. Elin silloin pitkään päivän kerrallaan.

Olen kyllä päättänyt karusti lukea kaiken aikoinaan kirjoittamani, mutta välillä on tehtävä muuta. Ja jopa joutuu tekemään muuta.

12.10.2021 tein Tuusulan kirkon hautausmaalla lyhyen kierroksen, koska kävin katsomassa Aleksis Kiven haudan kukkineen. Kuvasin muutaman haudan,joiden teksteistä oli vaikea saada selvää. Tämä hauta sijaitsi aika lähellä Pekka Halosen hautaa. Kun kotona tutkin sitä, niin se on Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofelftin esikoispojan Heikki Taavetti Ahon (29.5.1895-27.4.1961) hauta. Valokuvaajien haudoista ei niin väliä! Taustalla varis ja Tuusulanjärvi.

 

Päiväkirjakirjoitukset ovat muuten jääneet vähäisiksi, kun kirjan päällä lukee 3.6.2015 – 31.12.2019. Enemmän olen liimannut kuitteja ym. paperipaloja Moleskine-kirjan väliin.  Miten köyhä päiväkirjani on vaikkapa vuoden 2017 osalta, jolloin tapahtui paljon.  4.12.2018 oli tiistaipäivä ja ajattelin, että hiljaisena aikana olisi kiva kirjoittaa päiväkirjaa. Myöhemmin lisäsin, että ihminen tarvitsee tällaista tyhjyyden aikaa, kun mikään ei huvita eikä innosta. Aiemmin ei olisi ollut tällaisia aikoja. Vaikka onhan niitä ollut. Ihminen unohtaa ja se on varmaan ihan ok.

Niinhän se on ollut!  Aina voi parantaa, kaikissa asioissa. Korona-aika on siis opettanut paljon.

Siinä edessä se pikkulasten hauta, josta olen täälläkin aikanaan kirjoittanut.