Itsetutkiskelua

Kaunis ilma yrittää houkutella minua ulos. Ehkä lähdenkin. Mutta ennen sitä aloitan uuden blogini, koska jotkut ajatukset ovat vaivanneet mieltäni. Tämähän on sitten taas sitä omaan napaan tuijottamista, jota sanotaan nykyihmisten itsekkyydeksi ja ongelmaksi. Toisaalta siihen kannustetaan, koska oman itsensä hoitamisen ja kuuntelun tulee tulla ensiksi. Sitten kun se on kunnossa, ihminen voi olla muillekin hyväksi. Minäkin yritän parhaani.

 

Edellistä postaustani kirjoittaessani ja samalla äitini päiväkirjaa lukiessani, tein vertauksia hänen ja minun välilläni. Hänhän oli usein masentunut ja allapäin ja suri omaa kohtaloaan. Tuli mieleen, että hän ei arvostanut itsessään sitä elettyä elämäänsä. Hän ei ehkä ollut tutkinut omaa itseään tarpeeksi, ehkä hän vanhemman sukupolven ajattelun mukaan piti sitä itsekkäänä. Kirjoittaminen olisi ehkä auttanut jäsentämään ajatuksia, mutta häneltä se supistui lyhyisiin teksteihin. Olosuhteita, toisia ihmisiä on aina helppo kutsua syylliseksi omaan olotilaan.  Ero hänen ja minun välillä on siinä, että en ole jäänyt tuleen makaamaan, paitsi joskus hetkeksi olosuhteiden pakottaessa. Äitini jäi niille sijoilleen koko elämänsä ajaksi. Hänestä tuli tavallaan oman elämänsä marttyyri. Toisaalta hän tuskin oli sitä koko ajan, kaikilla meillä on elämän tähtihetkiä.

Sitä marttyyrinviittaa on joskus yritetty laittaa minunkin olalleni, mutta se ei ole todellakaan sopinut. Tässä kohdin pyydän lukijaa miettimään suomalaista yhteiskuntaa ja meihin kiinnitettyjä asenteita, mitä tulee avioliittoon, parisuhteeseen ja äitiyteen. Vaikka asiat ovat meillä todella hyvin, niin siellä taustalla on vielä se perinteinen miehen valta naiseen. Olen aina jossakin vaiheessa lähtenyt sitä pakoon.

On siis erittäin tärkeätä välillä keskittyä omaan itseensä. Se ei sulje mitään itsen ulkopuolella olevaa pois. Päinvastoin kuljetamme mukanamme koko elettyä elämää, mennyttä ja nykyhetkeä. Luonteemme on syntynyt silloin, kun synnymme. Kaikki kokemamme vaikuttaa meihin. Uskon, että kaikki meistä eivät ajattele asioista kovin syvällisesti. He eivät joko uskalla tai eivät vain halua. Tai sitten en tiedä mitään muiden ajattelusta. Siitä on tehtävä tapa, joka lähtee omasta sisimmästä eikä vain muiden esittämistä ohjeista, joita niin auliisi jaetaan.

Minulla on välillä myös olevinaan vakavia pulmia. Ne olisi helppo ohittaa kevyesti siirtymällä elämään vain ulkoista elämää, lähteä maailmalle muiden keskelle. Pandemia toi sen pulman, että meistä useamman elämä vain entisestään kapeni ja jäimme omaan pieneen kuplaamme. On vaikea palata entiseen. Silloin itseään pitää pakottaa.

 

Ymmärrän tässä vaiheessa äitini katkeruutta paremmin.  Vaikka minulla oli joskus aikoinaan kuinka vaikeata tahansa, en koskaan tuntenut vihaa enkä katkeruutta. Mutta nyt!  Minusta tuntuu erityisen pahalta, kun lehdissä ylistetään matkoille lähteviä ihmisiä ja ravintolaelämää. Toisaalta maailman avautuessa ja ihmisten lähtiessä taas lentäen ulkomaille, minäkin voin lähteä autolla suomalaiseen luontoon, paikoille, joille en pandemian aikana rohjennut lähteä. Ne ovat juuri nyt minun pieniä, katkeruuden ja kateuden aiheitani. Muut veivät kaikki minun paikkani, jopa salaiset kohteeni. Kaiken lisäksi ihmiset alkoivat rummuttaa virtuaalista matkailua, jota olin harrastanut jo hyvin kauan. Osa ihmistä vuodattaa oman katkeruutensa kommentteina someen.  Minulle se on täysin vierasta. 

 

Olen ollut ehkä vähän katkera siitä, että olen ollut niin yksin. Toki tapaan perhettäni ja nyt jo useammin. Mutta on pandemia sitäkin muuttanut. Äitini oli erityisen katkera yksinäisyydestään, muttei ollut kuitenkaan valmis enää tutustumaan uusiin ihmisiin. Hän valitti myös, ettei kukaan käynyt, eivät lapset eivätkä muut. Se ei aivan pitänyt paikkaansa.  Huomaan eron oman yksinäisyyteni ja äitini yksinäisyyden välillä. En todellakaan halua, että koko ajan ovikello soisi ja joku tulisi. Perheeni saa tulla vapaasti milloin tahansa kuten aina ennenkin. Pandemia opetti heillekin, että pitää pyytää lupa tulla ja ilmoittaa tulosta eli sopia.  Aikanaan omakotitalossa asuessani rakastin sitä, että ovella piipahti milloin kukakin. Toisin sanoen en olekaan kovin katkera yksinolosta. Ilahdun, kun joku ystävistäni soittaa ja voimme rupatella mielin määrin. Mutta onhan silläkin rajansa. Toisin sanoen omia tunteita pitää maistella, käännellä ja väännellä, jotta erottaa vivahteet toisistaan.

 

Olisi vain ollut kiva, jos rinnalla olisi toinen ihminen, jonka kanssa voisi olla jatkuvasti puheväleissä. Se on toisaalta ollut elämässäni niin harvinaista, että en kaipaisi sitä, jollen olisi kokenut sitä edes yhden kerran muutaman vuoden ajan. Olla yhdessä ja samalla erikseen. Avioliittojeni ja avosuhteeni aikana en sitä kokenut.

Yksinolon tunne ei johdukaan omasta itsestäni vaan ympäristöstä. Kuljemme kaupoissa vieläkin maskit kasvoilla. Kohta olemme niin tottuneet siihen, että emme uskalla tai osaa mennä sisätiloihin ilman niitä. Toisaalta se on lisäämässä outouden tunnetta. Haluankin ehkä jäädä anonyymiksi, kun kuljen ulkona.

Onko vain niin, että tämä aika on nostanut pinnalle sellaisia asioita, jotka ovat olleet meissä koko ajan? Nyt niistä on vain helppo syyttää tätä koronapandemiaa. Jatkan tutkimista.

27.9.2021

Tekemistä riittää. Voin matkustella ympäri maailmaa virtuaalisesti, paremmin välinein kuin koskaan ennen. Voin ottaa oman elämäni kaikki vaiheet virtuaalisesti hallintaan koko ajan. Voin miettiä yksityiskohtia, valintoja, ajatuksia, erilaisia elämänvaiheita täysin vapaasti. Ihmisiä ja kokemuksia riittää. Niistä olisi vain kiva jutella jonkun toisen kanssa, jolla on samanlainen ajatusmaailma. En silti ole katkera siitä, ettei minulla ole sellaista onnea. Jos olisin, en varmaan hymyilisi (ja joskus nauraisi) niin paljon itsekseni, kun oivallan jotakin sukeltaessani omiin valtaviin paperi- ja kuvakasoihin tai katsellessani itselleni mieluisia sarjoja tai ohjelmia television kautta.

samoilla paikoilla 26.5.2021

 

Sukupolvien naisten ketju on mahdottoman mielenkiintoinen tutkittava. Oli muuten kiva kuulla tyttäreltäni, että äitini sanoi hänelle aikanaan, että huonoon suhteeseen ei pidä jäädä. Hän on noudattanut sitä ohjetta. Uskovaisen mummon (äitini äidin ohje) kirkkaammasta kruunusta kärsimysten palkkana, ei pätenyt meihin jälkipolviin. Minä olin ensimmäinen, joka lähti omille teilleen. Olisiko äitini muistanut myöhemmin, että se olin minä, joka aloin puhua hänellekin asiasta eli eroamisesta, vaikka se tuntui silloin minustakin lohduttoman vaikealta asialta. Oma kapinointini silloin 1960-luvun lopussa oli esimerkki äidilleni. Eihän minulla silti ollut mitään ratkaisua. Meillä lapsilla oli kuitenkin aina turvallinen koti, jonne palata ja josta saimme apua molemmilta vanhemmiltamme. Onko sitä aina riittänyt myöhemmin omille lapsilleni? Me kaikki tarvitsemme tukipilareita. Ne ovat erityisen tärkeitä lapsena, mutta kyllä tarvitsemme niitä myös myöhemmin. Vanhana on silti usein selvittävä yksin.

Omista 1960-luvun päiväkirjoistani saatan vielä löytää vastauksia nyt herääviin kysymyksiini. Palapeli muodostuu pienen pienistä osista. Kuinka kiehtovaa se onkaan! Toisaalta joku saattaa paheksua ajatuksiani, mutta mietin, tutkin ja kirjoitan kaikkea tätä vain rakkaudesta ihmisiin ja omiin läheisiini sekä eläviin että joukostamme poistuneisiin.