Jälkeenjäänyt

Helteet jatkuvat ja jatkuvat. Minulla on jotenkin epätodellinen olotila. Toisaalta siinä ei ole mitään uutta, kun katson asiaa toisesta suunnasta. Loppujen lopuksi samankaltainen outo olotila on kestänyt jo koko elämäni. Olen sen verran hidas, että tajuan sen vasta nyt. Vasta nyt ajatus alkaa kirkastua ja pukeutua sanoiksi. Mitä tuhlausta, voisin sanoa. Olen aina piilotellut milloin minkin asian takana. En ole ainoa, me kaikki teemme sitä. Harva uskaltaa tunnustaa sen. Totuudentorvi on jälleen liikkeellä!

Kuvat tällä kertaa ovat sattumanvaraisia kuvia menneiltä vuosilta ilman selityksiä

 

Tunnetusti kirjallisuus avaa meille portteja erilaisiin maailmoihin, ihmiskohtaloihin, aatteisiin ja aarteisiin.. Kun pääsimme nuorena kirjojen pariin, se on jotakin uskomatonta. En tiedä, onko kokemus uusille sukupolville samanlainen kuin minulla vai ovatko uudet voimat ja virtaukset vieneet tilaa kirjallisuudelta. Mutta silloin ennen, kauan sitten olin ahminut kaikki kirjallisuuden klassikot hyvin varhain. Lisää luettavaa kertyi koko ajan. Aikuisena tajuttuani, että en muistanut niistä enää paljon mitään, suunnittelin uutta kertausta. En ehtinyt, muita asioita kertyi koko ajan tielle.

 

Kirjallisuuden opiskelun aloittaminen yliopistossa oli ehkä aikanaan avunpyyntö kaikkeudelle saada lisää aikaa tärkeäksi kokemalleni asialle, mitä en silloin edes ymmärtänyt.  Opiskelu epäonnistui useista syistä. Ihmisille käy usein juuri näin. Oikea aika on hetkessä ohi, vaikka meidän sielumme on kertonut oikean osoitteen ja yrittänyt ohjata meitä sinne, minne oikeastaan olisi viisainta mennä, mutta vastavoimat sekoittavat pakan. Siinä ei ole mitään erikoista, niin käy kaikille. Elämää on mahdoton hallita. Tapahtuneille asioille ei ole syyllisiä eikä menneeseen ole helppoa paluuta. 

 

Kerromme elämämme käänteistä, tarinoista, kirjoitamme niistä, keskustelemme niistä. Jokaisen ihmisen elämä on uskomaton ja vahva tarina. Mutta niitä, sinun ja minun tarinaani on lähes mahdoton verrata toisiinsa eikä pidäkään. Silti kerromme tarinoita toisillemme ikään kuin etsien jotakin. Uudelleen ja uudelleen. Vanhat ihmiset haluavat erityisesti jakaa tarinoitaan. Harva kuuntelee niitä, mutta jaksaa sitten valittaa, että olisi pitänyt kuunnella.

Elämän tajunnanvirrasta lähtee koko ajan liikkeelle säikeitä, siruja, jotka ovat itse asiassa pienen pieniä vihjeitä meille. Pyörittelemme hetken niitä mielessämme, ne tuntuvat tutuilta. Olemme painaneet mieleemme irrallisia hetkiä ja tapahtumia, jotka toistuvat. Saatamme ihmetellä, miksi jokin tietty hetken väläys palaa mieleemme.  Ikään kuin tietäisimme, mutta emme tajua. Kirjoitan niitä joskus muistiin ja hämmästyn, kun paljon myöhemmin osun muistiinpanooni.  Niihin hetkien muistoihin pitäisi tarttua eikä vain jatkuvasti pyöritellä mielessään, mikä on toki myös oikein. Maailmankaikkeus on siinä antanut vihjeen syvemmästä tietoisuudesta.

 

Usein ajatukset nousevat kirjallisuudesta tai sen innoittamana omasta elämästä, mutta myös monesta muusta asiasta, samankaltaisuuksista, väreistä, runosta, musiikista, maisemasta, pienen pienestä yksityiskohdasta. Olen alkanut sanoa itselleni, ota niistä kiinni, koska niissä on se totuus.

Aloin kirjoittaa tätä käytyäni tyttäreni kanssa whatsapp-puhelun. Tarvitsin häntä viemään minut autokorjaamolle hakemaan korjattua autoni. Hän on kesälomalla, mutta valitti sitä, ettei ole koskaan lomaa tarkoittaen lomaa kodista ja lapsista. Minä sanoin siihen oman vakilauseeni, että odota eläkkeelle, silloin ei ole enää koskaan lomaa, vaikka kaikkien mielestä silloin yleensä loma vasta alkaa. Aika typeriä kommentteja äidiltä, eikö totta?

Äidin sanoissa piilee kuitenkin totuus. Otin kiinni minua ärsyttävästä sanasta ”loma”.  Mitä on loma? Emme ole koskaan lomalla omasta elämästämme. Taidan olla sisäistänyt jossakin vaiheessa ajatuksen näin. Siksi käytän sitä ja muiden voi olla vaikea ymmärtää minua. Metsien lapsi ei ole oikein koskaan osannut tulla ihmisten ilmoille?

 

Ihmisen osa on rakastaa omaa elämäänsä, ympärillään olevia ihmisiä, lapsia, työtä, yhteiskuntaa, luontoa, kotia.  Siihen kuuluu myös tämä hetki.   Ikääntyessämme tajuamme entistä selvemmin, kuka me olemme ja miksi ajattelemme juuri sillä tavalla kuin ajattelemme. Parasta olisi, kun ymmärtäisi sen jo nuorena…

Ehkä se liittyy sukupolveen. Joku muu tutkikoon sellaiset asiat. Minä elän elämääni. Olihan yksi lempilauseeni erojen hetkellä ”Haluan elää omaa elämääni!” Sekin ymmärrettiin väärin. En halunnut sulkea ketään pois elämästäni vaan halusin vapautua rajoituksista ja tuntea olevani vapaa päättämään itse asioistani.

 

Täysin irrallinen muisto 1970-luvun alusta on aina silloin tällöin noussut mieleeni. En ole oikein tiennyt, miksi. Ehkä olen kertonut siitä eteenpäin, mutta se on tuntunut vähän tyhmältä, koska en ole saanut sitä helposti sopimaan mihinkään tarinaan. Tai en ole vain tajunnut omien tarinoideni vuolaita juuria. Niitähän riittää.

Kuljin silloista saksalaista kotiani ympäröivillä niityillä. Lienee ollut kevät, koska niityt olivat täynnä erivärisiä kevätesikoita. Saattoi myös olla pimeä syksy. Yleensä kuljimme niityillä, kun kävelimme sitä kautta syrjäisestä asuinpaikastamme läheiseen pikkukaupunkiin. Itämeri valtavine hiekkarantoineen lainehti muutaman kilometrin päässä. Kuljimme aidatulle niitylle, sitten kostean maaston läpi, siellä oli myös saarekkeita, kivikko, puita ja jokunen lampi. Lopulta tulimme rautatiekiskoille, joita pitkin kuljimme loppumatkan. Sillä kertaa olin niityllä muuten vain kuljeskelemassa. En muista, olinko siellä yksin  tai mieheni kanssa.

 

Katseeni kiinnittyi maahan. Käärme, luulin, mutta se oli erilainen. Se kiemurteli vauhdilla kosteassa ruohikossa. Jos nyt näkisin saman, seuraisin sitä pitempään. Mutta meihin oli lapsesta saakka iskostettu käärmeen pelko. Kyseessä ei ollut käärme vaan ankerias.

Tämä karkea, ikään kuin keskeneräinen muistoko johdatti siihen,  että olin hankkinut kirjan ”Ankeriaan testamentti”?  Kirjoittaja on ruotsalainen Patrik Svensson. Alaotsikkona on ”pojasta, isästä ja maailman arvoituksellisemmasta kalasta". Suosittelen lukemaan kirjan, sillä se tosiaan kertoo ankeriaan tarinan lisäksi ihmisistä  ja ajasta.

Kirja herätti ajatuksia.  On vaikea selittää, mutta se muutaman muun yhteensattuman kanssa johdatti minut kirjoittamaan tämän postauksen. 

 

Em. puhelinkeskustelun jälkeen luin seuraavan otteen. Siihen kirjassa johti kertomus ikivanhasta, vangitusta ankeriaasta.

”Siitä opimme, että aika on epäluotettava kumppani ja että riippumatta siitä, kuinka hitaasti sekunnit kuluvat, elämä on hetkessä ohi; jokainen syntyy ja saa juurensa ja perintönsä ja tekee kaikkensa riistäytyäkseen vapaaksi siitä, mikä on ennalta määrätty, ja ehkä se onnistuukin, mutta pian joutuu huomaamaan, että on sittenkin pakko kulkea koko matka takaisin sinne mistä on tullut, ja jollei ehdi perille  jokin jää kesken, ja silloin sitä pysähtyy äkillisesti oivalluksen valoon ja tuntee kuin olisi viettänyt koko elämänsä eristettynä pimeään kaivoon ymmärtämättä alkuunkaan, kuka oikeastaan on, kunnes äkkiä, eräänä päivänä, on liian myöhäistä.” luku ”Elämä pinnan alla" s. 173.

 

Nuori sukupolvi on jo asialla. Patrik Svenssonin isä on syntynyt samana vuonna kuin minä. Mitähän tässä sanoisin? Ei koskaan ole liian myöhäistä. Näkökulmia riittää. Edellä muutama sisäistämäni.

Kuljen koko ajan taaksepäin, juurilleni. Kukaan muu ei voi tehdä sitä samalla tavalla kuin minä. Se matka meidän jokaisen on tehtävä omalla tavallamme. Minun on lähes kirjoitettava siitä. Yritän kytkeä siihen vanhempieni perheiden tarinat, suvun, historian. Olen tehnyt sitä jo aina, se on perusolemukseni.

Tiedän, että monet ajattelevat, että ihminen syntyy, elää ja kuolee ja siinä on kaikki. That´s it! Ja että meillä on vain tämä hetki, unohda mennyt ja tuleva. Muuta ei ole. Ei se aivan niin mene. Tartu hetkeen, on lähempänä totuutta, sillä se hetki sisältää myös menneen ja osan tulevaa. Minäkin vasta harjoittelen ilmaisemaan omaa elämänkuvaani. Ennen kuin valot sammuvat.

Se jälkeenjäänyt olen minä.