Lapsuuden aika suloinen

Olisi pitänyt kirjata keskellä yötä saamani idea juuri tähän postaukseen.  Onneksi jotakin jäi roikkumaan muistiini. Hienoja ideoita syntyy sekaisin ja yllättäen. Itse asiassa nyt kehittyi aineistoa toiseen kirjoitukseeni, mutta pikkumurusia en voi olla kirjaamatta myös tänne. On omituista, että alkukesä useana vuonna on ollut ollut jotenkin tahmea kirjoittamiseni suhteen, mutta kesän ehtiessä puoleenväliin, aiheita alkaa pulputa ulos. On sitten eri asia, saanko ne siirrettyä kirjoitettuun muotoon.

Melkein kaikki kuvat tässä postauksessa ovat vuodelta 1957. Isäni sai nimittäin silloin nuorimman sisareni syntymäpäivänä huhtikuun lopussa 1957 uuden kameran, jonka hänen ystävänsä oli hankkinut.

 

Jokin aika sitten lapsenlapseni vietti yön mummin luona. Kun menimme nukkumaan, kyselin häneltä, mitä hän muistaa ajasta, kun he asuivat metsän keskellä. Hän sanoi, ettei hän ole koskaan asunut siellä vaan hän muistaa vain pimeän kaupungin. En tiedä, miksi hän alkoi väittää niin. Minulle yhteiset metsäretkemme olivat aina erityisen tärkeitä. Niistä on kyllä erityisen paljon valokuvia.

 

Siitä sain ajatuksen lukea hänelle pätkän ensimmäistä päiväkirjaani, jonka aloitin 13.2.1957. Olin silloin 9-vuotias eli samanikäinen kuin lapsenlapseni. Kun luin lapsekasta kirjoitustani ääneen, sain siihen aivan erilaisen kosketuksen kuin aiemmin. Lukiessani tajusin myös, että 9-vuotias on vielä todella täysi lapsi. Häneltä ei voi odottaa samaa osaamista kuin vanhemmalta lapselta.

Tässä olemme äitienpäivänä 1957 (12.5.)Anjalassa.

 

Alex oli hetken päästä jo täydessä unessa. Aamulla hän olisi myös nukkunut pidempään, mutta herätin hänet, koska olimme suunnitelleet menevämme uimaan ennen ihmisryntäystä uimapaikalle. Uimasta tultuamme söimme aamiaisen. Jostakin syystä hän löysi kaapin päältä erikoisen rasian ja kysyi, mitä se sisälsi. Rasiassa olivat isoäitini valokuvat, jotka jo kesällä 2014 sain serkultani Seijalta. Olen skannannut ne kaikki ja jakanut kuvat myös serkuilleni. Olen luvannut palauttaa rasian kuvineen serkulleni. Emme kuitenkaan ole koskaan sen jälkeen tavanneet. Minulla on yli 20 serkkua, joista melkein kaikki ovat Facebookissa, meillä on siellä oma ryhmäkin. Muuten emme tapaa.

Alex tutki valokuvia, mutta jaksoi vain hetken laittaa kasaan enojeni kuvia. Hän ei ole kovin pitkäjännitteinen. Kuka nyt olisi tällaisella helteellä. Oli erikoinen sattuma, että rasia putkahti esiin juuri sinä päivänä.

10.6.1958

 

Päiväkirjan lukeminen nosti mieleeni kuten yleensä valtavasti asioita, tällä kertaa näkökulma oli lapsen iässä ja isoäidissä. Ajaessamme uimapaikalle, kerroin hänelle, että vietin isovanhempieni luona aikaa parina tai ainakin yhtenä kesänä. Olin silloin nuorempi, kesä saattoi olla vuonna 1955 tai 1956, jolloin olin 8 – 9 -vuotias. Siellä ollessani kävin pyörällä Anjalan kirkolla hammaslääkärissä. Muistan, kuinka pelkäsin ajaessani metsätietä pitkin. Pelkäsin myös, että en osaa kääntyä oikeissa tienristeyksissä. Kun katson nyt reittiä Googlella, näen, että matkaa oli noin 6 km. Matkan varrella saatoin poiketa tätini Ilman luona. Minulla ei ole mitään muistikuvaa muusta, kun pyörällä ajamisestani ja peloistani. 

28.4.1957 pihalla oli vielä lumilänttejä

 

Alex kysyi, kävinkö mummoni kanssa uimassa. Ei olisi tullut mieleenikään, kävimme sentään laulamassa virsiä sunnuntaina, koska mummo piti pyhäkoulua. Mummo oli siihen aikaan 63-vuotias, lapsen silmissä vanha ja melko kaukainen.  Vanhempien ihmisten kanssa ei käyty sellaisia keskusteluja, kun nyt käymme lasten kanssa. En osaa edes päätellä, kuinka mielenkiintoisina isovanhemmat silloin kokivat lapsenlapsensa ja näiden sielunelämän. Aikanaan lapset eivät puuttuneet vanhempien ihmisten elämään sillä tavalla kuin nykyään.

En koskaan päässyt tuntemaan isoäitini sisäistä elämää. Miten se olisikaan ollut mahdollista. Olin vielä niin nuori, etten olisi osannut edes kysyä mitään. Mummoni kuoli marraskuussa 1959 vain 67 vuoden ikäisenä. Näin jälkikäteen ajateltuna karjalaisten isovanhempieni elämän tutkimisessa olisi riittänyt ja riittää tutkimista. Nyt.

Mummo oli viettänyt 10.5.1957 eli äitienpäivää edeltävänä perjantaina 65-vuotisjuhlia.

Aamulla syödessämme voitelin Alexille ruisleivän. Laitoin päälle käyttämääni voi-oliiviöljyrasvaa. Hän maistoi sen heti, olisi pitänyt olla Flooraa. Lapsuudessani syötiin vain voita. Mummo kirnusi voin itse. En pystynyt syömään sitä, se maistui happamalle. Minulle piti käydä ostamassa kaupan voita. Samalla tavalla kotona maistoin naapurista haetusta maidosta sen, että lehmät olivat alkaneet syödä ruohoa. Minulle piti hakea kaupan maitoa.

Elämme täysin erilaista aikaa kuin 1950-luvulla. Lapsilla oli silloin oma maailmansa ja aikuisilla omansa. Itsenäistyimme aiemmin kuin lapset nykyään. Maailmassa on nyt tunnetusti enemmän vaaroja. Koulumatkamme olivat aikanaan usein pitkiä, ei ollut koulukuljetuksia. Säällä kuin säällä oli lähdettävä aamulla varhain koulutielle. Leikkikaluja ja yleensä ulkoisia virikkeitä oli rajoitetusti. Maaseudulla luonto ja sen muutokset olivat ystäviämme. Opimme sietämään pitkäveteisyyttä, jonka sanan merkitystä emme silloin edes ymmärtäneet. Mielikuvituksemme kehittyi erilaisista lähtökohdista kuin nykyajan lapsilla. 

Mainitsen tämän kuvan ottamispäivän olevan 28.4.1957. Uutta kameraa oli heti kokeiltava.

 

Lasten häiriintyneisyys tuntuu sittemmin yleistyneen. ADHD ja muut vastaavat ovat nyt yleisiä diagnooseja. Ne ovat meille nyt tuttuja,  mutta ikävä kyllä aikanaan poikkeavat lapset suljettiin pahoina ja ilkeinä pois muiden joukosta, heitä rangaistiin, heidän tulevaisuutensa saattoi muodostua karuksi. No, helppoa ei ollut silloin, muttei ole nytkään. Monet aikuisetkin ovat hukassa. 

Olin täysi lapsi vielä 9-vuotiaana kuten Alex on nyt. On hämmentävää, että mummeilla on nykyään paljon isompi osa lapsenlasten ja jopa lapsenlapsenlasten elämässä. Moni muukin asia on erityisen hämmentävää. Mitä Alex muistaa myöhemmin, nuorena, keski-ikäisenä ja vanhana miehenä mummista, jota ei enää ole?

Olisiko tämäkin kuva samalta päivältä?

 

Minä, vanha mummi katselen tätä kirjoittaessani ihanan, viilentävän tuulen keikuttamia koivuja ja kaipaan lapsuuteni mansikkamaille ja kotimetsään. Samalla ajattelen, että olisi erityisen kiva tietää myös muiden ajatuksia samoista asioista.  Yritän kaivautua muistojen väliin ja kietoutua niihin. Yritän puristaa niistä asioita, joita olen unohtanut ja kieltänyt. Siksi tutkin silloin tällöin myös päiväkirjojani löytääkseni niistä aivojeni muistilokeroissa ja -säikeissä uinuvia asioita. 

Vielä 1957 uskalsin esiintyä uimaretkellä alasti, seuraavan kesänä se ei olisi tullut kuuloon.

 

Missä vaiheessa opimme aikanaan kieltämään selviä asioita, käyttämään kirjoittaessamme kiertoilmaisuja. Toisin sanoen tunteet olivat verhon takana. Kirjoitan ensimmäisessä päiväkirjassani lähinnä siitä, mitä tehtiin, minne mentiin, mitä syötiin. Tuleminen ja lähteminen olivat tärkeitä. Ihmisten nimet mainitsen, kuka tuli mukaan, kun menimme jonnekin. Millaisia ihmiset olivat, tunteet ne tulevat esiin vasta myöhempinä vuosina.

Lapsellisesta tekstistä huolimatta päiväkirja antaa tarkan kuvan vuodesta 1957 siltä osin, kun olen jotakin kirjoittanut. Ajan koulun alusta joulunaikaan olen jättänyt väliin. Hajanaisia merkintöjä olen kirjoittanut myös vuodesta 1958.  Olen kirjoittanut mm., että oppikouluun pyrkiminen tapahtui kahtena päivänä ma 2.6.- ti 3.6.1958.  Keskiviikkona 4.6. saimme tiedon, kuka oli onnistunut. Tosin rehtori oli muistaakseni soittanut jo isälle aiemmin, että olin päässyt. Isä oli kunnan edustajana koulun johtokunnassa. Jännitin niin paljon, että etsin pihalta nelilehtisiä apiloita ja söin niitä, muitakin kuin nelilehtisiä.  Sitä en ole kirjoittanut, mutta muistan sen muuten. Tässä muistossa oli mukana tunteita, joita en ilmiselvästi osannut tai halunnut vielä kirjoittaa paperille!

10.6.195810

Mummo ja pappa tulivat meille 10.6.1958. Siitä on olemassa valokuva, vaikken mainitse sitä. Kerron kuitenkin joistakin valokuvista tekstissä. Miksi olen repinyt sivuja pois?  Päiväkirja loppuu 13.7.1958. Syksyllä aloitin oppikoulun Hämeenlinnan Yhteiskoulussa.

Näin jälkikäteen voin hyvin kuvitella, miksi olen jättänyt pitkiä kausia kirjoittamatta. Se aika on ollut vaikeaa. Perheessä on saattanut olla erilaisia konflikteja. Lapset kasvoivat, aloin tulla murrosikään.

 

Rintani alkoivat kasvaa juuri 1957. Paljon energiaani kului sen peittelemiseen muilta (erityisesti koulukavereilta) neuletakeilla. 1957 oli juuri se joulu, kun minua kiusattiin erityisen paljon. Valmistelimme joulujuhlia ja oli niin kuuma, että riisuin villatakkini. Yläluokkien tytöt alkoivat kiusata minua. Olin ilmiselvästi kehittyneempi kuin he.  En ole muistaakseni kirjoittanut aiemmin juuri tästä aiheesta, mutta se oli silloin sen verran kipeä ja häpeällinen asia, että on vihdoin aika mainita sekin. 

Retket läheiselle kalliolle olivat ihania, aikuisten seurassa tai yksin. Kallion rinteillä kasvoi runsaasti kissankäpäliä. Olen kuvassa takana.

 

Naiseksi kasvaminen. Siihen aikaan tällaisia asioita ei puhumalla kosketultu. Kiusattiin ja naurettiin, vaikka asiat olivat täysin luonnollisia. Koska olin vanhin lapsista, olin edelläkävijä. Äidistä ei ollut apua. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeata se ja monet muut naisen elämään liittyvät asiat ovat olleet vielä edellisen sukupolven naisille.   Uskon, että tänäkin päivänä huolimatta kaikesta valistuksesta, aikuiseksi, naiseksi tai mieheksi kasvaminen on kova paikka lapselle.

Olen silloin tällöin blogeissani kirjoittanut useista nyt mainitsemistani asioista ja liittänyt jopa kuvia mukaan.  Joka kerta muistin kätköistä tulee uusia asioita mieleen. Ne asettuvat mukaan mieleen kaivertuneeseen kuvaan, josta alkaa muodostua elokuva. Kaiken lisäksi minulle ei ole enää yhtään yllättävää, että samat asiat toistuvat joka vuosi. Olisi vain kiva tietää, mitä lapsenlasten mieleen jää…

Se lapsuuden aika ei aina ole kaikilta osin suloinen.

Helle on lannistanut kirjoittajan välillä lepäämään. Harrastin viime viikolla Alexin kanssa uintihetkiä erityisesti aamuisin, kun muut ihmiset eivät ole vielä vallanneet rantoja. Ne aamut ovat myös nostaneet muistista monta muuta asiaa, joista saatan jatkossa kirjoittaa. 

Häklin uimapaikalla eräänä kuuman päivän aamuna.