Vähän ennen

Eräänä aamuna aloin etsiä erästä lehtileikettä. Oletin liimanneeni sen päiväkirjani väliin. Otin kasan Moleskine-kirjoja tutkittavaksi. Vuosien ajan niiden sivut pursuavat tietoja omien kirjoitusteni lisäksi. Viime vuosina olen kirjoitellut harvakseltaan ja kirjojen välissä on useimmiten vain bensa- ja pysäköimiskuitteja ja pääsylippuja. En löytänyt lehtileikettä, mutta juutuin moneen tarinaan, joista yhden otan nyt tutkittavakseni. Oman elämän tutkiminen voi teistä kuulostaa omituiselta, itsekkäältä tai miltä tahansa. No, minä olen tehnyt sitä aina, joten se ei ole mitään uutta.

Puolenpäivän aikaan 16.5.2009 kirjoitin seuraavan tekstin:

"En saa millään mitään aikaiseksi. Istun tässä ”taideteoksen” vieressä väsähtäneenä. Aamulla toimeliaisuus toisinaan valtaa minut, mutta sitten se katoaa. Olisiko tämä nyt sitä kevätmasennusta? En missään nimessä halua takertua tähän ja vaipua sen syliin syleiltäväksi. Kun en jaksa jatkaa kukkien hoitoa, aloitan niiden ihailun. Haen ehkä kameran tai alan kirjoittaa.

Tänään vaivuin moneksi tunniksi lukemaan Orhan Pamukia. Sohvalle. Torkahdin välillä. Hänen tyylinsä kiehtoo minua. Voisin itsekin kirjoittaa samalla tavalla. Tarinoita tarinoiden sisään, sivulle, tarinoita, joiden henkilöt alkavat elää toistensa elämää. Nyt istun auringonpaisteessa ulkona omenatarhan kulmassa ja kirjoitan. Ehkä onkin aika vain kirjoittaa ja antaa puutarhan hoitaa itse itsensä.

Tarinat sisälläni haluavat tulla ulos. Kuunnelkaa tätä erilaisten lintujen laulua, sirkutusta, sirpatusta, räkätystä, sähinää, kurinaa, laulamista. Kaikki kasvaa. Minusta huolimatta. Vaikken jaksakaan, mukulaleinikin kasvusto laajenee vuosi vuodelta. Se kasvoi tyttäreni perheen uuden talon paikalla Lahelassa. Nyt se jatkaa täällä. Hyvä, etten leikannut tuota erillistä happomarjapensasta tästä rinteestä. Voin nyt hyvin kätkeytyä sen taakse kirjoittamaan. Voin kirjoittaa tässä aamupäivän lämmössä, kunnes kesä on kokonaan koittanut. Päivän mittaan voin siirtää pikkupöytäni (joka pitää vielä hankkia) toiseen paikkaan pihalla. Se voisi olla kokoontaitettava ja äärimmäisen kevyt. Voisin kantaa sen joskus tuolin kera myös luonnon helmaan.

Työt eivät nyt vain huvita, eivät mitkään niistä, ei puutarhan hoito, ei varastojen siivous. En kai kuitenkaan ole lamaantunut. Minulla on kykyjä ja taitoja, jotka haluavat tulla ulos. Ovat yrittäneet sitä jo kauan. E tulisi mielellään auttamaan minua noissa töissä, mutta hän on niin kaukana. Kukaan tästä läheltä (paitsi H, A ja kerran pari H) ei ole halunnut auttaa. A oli joskus 10-vuotiaana istuttamassa ja kylvämässä kasveja.

L suunnittelee vain jotakin Thaimaan kotiaan, niin olen ymmärtänyt. Olisikin hyvä, jos hän lähtisi loppujen lopuksi sinne. Mutta miten hän pystyy jättämään vanhempansa? Mitä hänen päässään liikkuu? Oman alkoholismin tuomat harhanäkymät onnesta. Eikö onni ole juuri tätäkin, mitä minulla? Pieni hetki saada kirjoittaa männyn katveessa. Edessäni kohoaa tumma (aurinko osuu juuri siihen) saarni, kovia kokenut, joka on vasta pienistä pienimmillä silmuilla.

Tämä vihreällä peitelty puukasa seinän vierellä, paikalla, jota ihailin, kun tänne muutimme. ”Kuolleet haaveet” voisi sen nimi.

Siinä lautakasassa on lukematon määrä unelmia, jotka eivät koskaan toteutuneet:

• haaveiden oleskelupaikka sen alla

• laudasta haaveilin unelmaa, terassia lasisen viherhuoneen jatkeeksi, joka jatkuisi mäntyjen ympäri ja siellä olisi paikka kirjoittaa

• laudoista olisi riittänyt moneen muuhunkin yhdessä pihan joka kulmassa olevien kivikasojen kanssa

• koska unelmat rapistuivat, laudoista ei ole enää kuin polttopuiksi, joten ne aikanaan savuavat jossakin ilmaan

Miksi minulla ei ole rohkeutta hävittää niitä ja kaikkea muutakin?

Koska ne ovat omien unelmien ja niiden katoamisen välillä? Sain uusia vanhoja unelmia, jotka osoittivat minulle, kuinka kevyitä tuulentupa elämän jossakin vaiheessa syntyvät unelmat ovat, jos niitä rakentaa jonkun toisen kanssa, joka ei arvosta sinua tippaakaan, joka häpeää olotilaasi, ulkonäköäsi. Ja jota minä puolestani häpeän silmät päästäni. Jota halveksi yli kaiken enkä ymmärrä, miten olemme joskus voineet omistaa yhteisiä unelmia.

Jossakin lehdessä luki, että runsaasti alkoholia käyttävien nuorten aivot pysähtyvät sille tasolle, missä ne ottavat ensimmäiset vahvat humalatilat. L:n aivot ovat todellakin jääneet sinne jonnekin 15 – 18 vuoden väliin. Nuo kaikki päähänpistot osoittavat sen täysin selvästi. Hän ei ole kertaakaan tajunnut edes tätä epätoivoani näistä pihan ongelmista.

Koko aamuyön uneksin askarteluhuoneen tyhjennyksestä ja tavaroiden poiskuljettamisesta. Se siitä luovuudesta. Nyt aurinko siirtyi männyn oksien takaa. Tuuli on vielä aika kylmää, joten nyt on paras siirtää unelmointipaikkani muualle.

Siirryin sisälle muhkean sohvan syliin. Tuskin näen mitään, kun aurinko sokaisi silmäni. Orhan Pamukin ”Musta kirja” on auki pöydällä kaikkien korttien päällä. L on herännyt. Hiivin tähän huomiota herättämättä, mitään sanomatta. Hänen niiskutustaan on ällöttävä kuunnella. Inhoan jokaista piirrettä hänessä. Sydämeni pohjasta. Joskus ajattelen, eikö hän yhtään ajattele, miltä muista tuntuu. Tuskin. Hän on jäänyt tosi kauas, jonnekin ja myöhemmin alkoholi on turruttanut aivoista lisää pois. Tunne-elämä kuolee ensiksi, niinhän pohjoisen ihmiset minua valistivat.”

Mitä siihen nyt, tänään, pian kymmenen vuotta myöhemmin, on enempää sanomista. Otsikoksi sopii hyvin ”Vähän ennen”, mikä tarkoittaa, että seuraavassa kuussa mittani oli lopullisesti täynnä. Ponnisteluja ikäviin asioihin liittyvien siteiden purkamiseksi piti silti tehdä vielä kahdeksan pitkää vuotta.

Se Moleskine loppuukin pian sen jälkeen. Aivan loppuun olen kirjoittanut seuraavan Muumeihin liittyvän lauseen englanniksi:

Snufkin said:

” I know. All will turn difficult, wenn you want own things, to have them with you and keep them own. I only watch then and then I go further, they all are in my mind. It is better so than carry them with me in my suitcase.”

Olipa hyvä ohje. Sitähän tässä on seurattukin, mutta päiväkirjoista en vielä luovu. 

Hämmästelin vähän sen viikon valokuvia, jotka eivät osoittaneet ainakaan masennusta. Oli vierailu SKS:ssä, Ritarihuoneella (Keravan sukutukijat), kävelyjä luonnossa ja tapaaminen vanhojen työkavereiden kanssa. Etsimääni lehtileikettä en löytänyt, mutta oli toisaalta ihana palata hetkeksi sen puutarhan kulmalle, jota ei enää ole ollenkaan olemassa. Mutta on kuitenkin. Mielessä.