keskiviikko 9. tammikuuta 2019

Harmaan arjen värit


Ihan hyvä, että joulu on mennyt ohi. Minua joulunaika ei tosin paljon muuten häiritse kuin, että se katkaisee ihanan, tavallisen arjen omalla tohinallaan. Se joskus harmaaksi kutsuttu arki on parasta, mitä on olemassa. Arkeen voi itse lisätä haluamansa värit, vähän niin kuin värittäisi värityskirjaa tai niitä väritettäviä postikortteja, joita muutama vuosi sitten ostin. Kyniäkin olisi. Mutta niin vain käy, että oman arjen värittäminen vie kaiken ajan.  Kieltämättä voisi olla rentouttavaa istahtaa värittämään kuvia. Arki ja elämä ovat parasta, mitä meillä ihmisillä on.



Edellä olevan oivaltaminen saattaa vaatia hiukan käsittelyä. Meillä saattaa olla asioita, jotka haluamme työntää pois mielestä, unohtaa kokonaan. Olemme vaikeuksien keskellä, elämä on ponnistelua, kun kaikki ei ole sujuvaa ja ongelmatonta. Ihmissuhteet, rahaongelmat, työttömyys, sairaudet, yleensä kaikki vaikeudet kasaantuvat helposti. En lähde tässä kartoittamaan asiaa laajalti, arjen harmaiden hetkien määrittely on niin kovin henkilökohtainen asia. Minusta ei ole neuvojaksi. Mutta meistä jokaisesta on oman itsemme neuvojaksi ja opastajaksi!

Kun vaan menemme rohkeasti kohti kaikkea sekä hyvää että vähemmän hyvää, mitä elämässämme kohtaamme. Siellä välissä elämme sitä omaa arkea, joka on jotakin, jonka me omistamme yksin. Kunhan ensin tajuamme sen. 

Nyt ohimenneellä joulukaudella olen ajatellut monia asioita. Kaikista en tietenkään kirjoita, mutta jotkut eteeni tulleet ajatukset vaativat pääsevänsä esille.

Rengon kunnantalo, talo, jossa myös ihkaensimmäiset työpaikkani sijaitsivat keväällä 2014 kuvattuna kirkon suunnasta
 
Kun aloitin kirjoittaa blogejani keväällä 2008, sain todellakin muutaman kommentin siitä, että kerjään huomiota ja julkisuutta. Samanlainen ajattelu on erittäin voimakasta vieläkin. Erään ystäväni kommentti eräästä toisesta bloggaajasta herätti minut taas ajattelemaan tätä. Hänen mukaansa netissä oleminen viittaa itsetunto-ongelmiin. Hän ei ehkä ollut lukenut yhtäkään blogiani, vaikka oletin niin. Sanoessaan noin, hän viittasi, että minulla on myös huono itsetunto. En tietenkään suuttunut, mutta tapani mukaan aloin taas ajatella. 

Saatamme joskus syyttää toisia ihmisiä huonosta itsetunnosta ja ties mistä ajattelematta sanojen merkityksiä ja vaikutuksia. Yritän aina välttää lokeroimasta ketään.  Nuorena saatamme olla ärhäkämpiä syytämään suustamme toista ihmistä loukkaavia huomautuksia. On outoa, että huono itsetunto on kovin usein kohteena. Se kaipaisi pilkkomista palasiin. Onko niin paljon vaikeampi sanoa suoraan jostakin ominaisuudesta ja helpompi syyttää vaikealla itsetunto-termillä. Googlaamalla löytyy aiheesta mielin määrin tietoa. Tässä linkki Wikipedian artikkeliin.

Sama paikka kohti kirkkoa alkukesä 2018.
 
Toisaalta se saattaa olla sanojan mielessä, koska hänellä itsellään on ongelmia itsetunnon kanssa. Hyökkäys toista vastaan katkaisee ehkä keskustelun koko aiheesta, koska sanojen syytäjä on alkanut tuntea olonsa epämukavaksi syystä tai toisesta ja hyökkää noin suurella väittämällä kuin huono itsetunto. Ihmisen kokonaisuus on todella vaikea tutkittava. Loppujen lopuksi voimme mennä aina vain itseemme ja miettiä asioita omalta kannaltamme jatkamatta kiistelyä. Pitää olla äärimmäisen varovainen, jos haluaa aloittaa keskustelun toisen ihmisen kanssa asiasta, joka on tälle ongelma.  Sama pätee moneen muuhunkin asiaan.

Olen oppinut asiasta todella paljon ollessani tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, työelämässä, kotona vaikeaksi muuttuneen suhteen aikana ja sitten tapahtumissa liittyen oikeudenkäyntiin 2010-2012.

Tänään.


Aihe on ollut sen verran kiinnostava, että olen ennenkin kirjoittanut siitä. Tässä linkki blogiini 22.8.2012, jolloin kirjoitin otsikolla ”Löperö vanha ihminen vailla itsetuntoa.” Itse asiassa olen viimeksi kirjoittanut aiheesta 13.5.2018 otsikolla ”Motivaatiota kuopimassa”. Mainitsen siellä aiheen olevan sen verran herkullinen, että kirjoitan aiheesta varmasti myöhemminkin. 

”Näytelmä vailla vertaa”, oma elämä, sen arki, tekemiset, ajatukset, koko se harmaa arki, joka kolahti mieleeni loppiaisen jälkeisenä aamuna tiskatessani eilisen kattiloita.

Rengon kirkko kesäkuussa 2018
 
Istuin loppiaisena kahden ystäväni kanssa syömässä lipeäkalaa. Siitä on tullut jo perinne monen vuoden ajan. Syömisen ajankohta on vain välillä vaihtunut, mutta yleensä se on ajoittunut joulun jälkeen. Harvat tuntemistani ihmisistä pitävät lipeäkalasta, joten en ole tarjonnut sitä edes perheelleni. Vanhempieni eläessä kävin heidän luonaan sitä syömässä ennen joulua. Joillakin perheillä se on jopa kuulunut jouluaaton ateriaan. 

Muitakin ajatuksia lennähti mieleeni. Kun tulemme vanhoiksi, rapistumme monella tapaa. Eniten ja ensin se näkyy ulkoisessa olomuodossamme. Voi olla vaikea tunnistaa sitä lasta tai nuorta ihmistä, joka kerran olimme. Ulkonäöstä on tänä päivänä tullut jotakin erityisen tärkeää. Älykännyköiden kameroilla pitää ponnistella, että saa otettua itsestään valokuvan, jossa todelliset rypyt näkyvät. Sama koskee uudempia kameroita. Kaiken pitää näyttää siloitellulta ja jonkun? kauneusihanteen mukaiselta, rypyt ja uurteet pois.


Minä selfiessä joulukuu 2004. Uudempaa en nyt liitä.

Selailen silloin tällöin ensimmäisiä digikuviani, osa jo 15 vuotta sitten otettuja. Siellä on jonkun verran myös selfieitä. Vaikka kamerat olivat olevinaan paljon alkeellisempia kuin nyt, kuvat vaikuttavat tarkemmilta, yksityiskohdat erottuvat. Yritän ottaa nyt useimmiten Facebookiin profiilikuvaksi täysin ajan tasalla olevan kuvan. Se onkin todella vaikeata, koska kamerat ottavat peilikuvia, kasvokuvatoiminnot silottavat ihoa, kaventavat kasvoja. Näen kaikki nuoret ihmiset erityisen kauniina. Nyt vanhana, ryppyisenä akkana on vaikea kuvitella, että piti itseään nuorena rumana. Mutta se sama kokemus lienee monella tämän ajan nuorilla.  Vanhemmiten käännymme sisäänpäin ja ymmärrämme. Nyt sitten ihmettelen, miksi meidän pitäisi vanhoinakin näyttää nuorilta ja kauniilta. 

Suoraan sanoen en jaksa enempää tästä melko pinnallisesta aiheesta. Kaikkea sitä tuleekaan mieleen tiskatessa!

Väritettävät kortit
Edellä olleiden ajatusten sijaan pohdin yleensä ja mieluummin suuria kokonaisuuksia liittyen niihin tutkimuksiin, jotka ovat olleet minulla vireillä vuosikausia. Suurista kokonaisuuksista menen pienten ihmisten elämään. Se on aika uuvuttavaa. Usein jokin niistä herättää minut äkkiarvaamatta yöllä, vaikken ole edellisenä päivänä uhrannut asialle yhtäkään ajatusta. Omituinen mieli! Välillä tuntuu, etten saa koskaan mitään valmiiksi. Toisaalta oppiminen ja asioiden käsittely on koko prosessin tärkein vaihe. Viime vuodet ovat kaiken lisäksi olleet sen verran rasittavia, että moni asia tutkimuksiini liittyen on jäänyt käsittelemättä ja lähes unohtunut, koska olen joutunut menemään vauhdilla seuraavaan asiaan. 

Te kaikki tiedätte, kuinka vaativaa nykyajan elämä on. Arkipäivän pyörittäminen jo itsessään riittäisi. Kun vanhenemme, emme jaksa enää kuin osan siitä, mitä aiemmin. Itselläni aamupäivä on vireätä aikaa, iltapäivällä olen väsynyt ja usein nukahdan. Illalla piristyn, mutta silloin en jaksa enää luoda mitään vaan ehkä vain tutkia joitakin yksityiskohtia, kunnes väsähdän. Suunnittelin taas kaikenlaisia iltamenoja, erityisesti kuuntelemaan jotakin esitystä vaikkapa parhaillaan meneillään olevilla Tieteiden päivillä. En kuitenkaan taida jaksaa lähteä yksin, vaikka se on vain pienestä kiinni.

Hitsaan usein näihin blogeihini jotakin täysin muuta aluksi kirjoittamieni arkipäiväisten asioiden lisäksi.  Meistä joillekin jotkut paikat ovat tärkeitä. Aina Rengossa käydessäni poikkean hautausmaalla. 

Isän äidin hauta
 
Siksi ajattelin nyt lopuksi nostaa esille kaksi valokuvaa 78 vuoden takaa. Isänpuoleinen isoäitini Lempi kuoli 30.12.1941 siis sota-aikana, mutta myös joulun aikaan. Hän oli kuollessaan vain 50-vuotias ja ollut leskenä jo 15 vuotta, koska isoisäni Kalle kuoli jo 1925. Pienistä valokuvista vanhoissa albumeissa ei usein näe heti, mitä kuvissa on. Olisin taas tarvinnut isää kertomaan lisää, mutta pian on 20 vuotta hänen kuolemastaan.

Isoäiti haudattiin Rengon vanhalle hautausmaalle todennäköisesti joskus tammikuussa, ehkä juuri näihin aikoihin loppiaisen jälkeen. Isä lienee päässyt lomalle sotatoimialueelta Kannaksen eteläosasta. Isän 19-vuotias, neljä vuotta nuorempi veli Jaakko on vaatetuksesta päätellen myös jo mukana sodassa. Satoi lunta. Varmasti myös tyttäret Mirja ja Eila olivat paikalla. Jos on otettu muita valokuvia, niin ne ehkä joutuivat kullekin itselleen.

Isä vasemmalla ja Jaakko-veli oikealla.
Kaivoin vielä tutkimatonta kirjekasaa, jos löytyisi edes vähän ajankuvaa. Otin talteen aikanaan täysin sattumanvaraisen kasan kirjeitä, jotka nyt kuvien lisäksi ovat ainoa side tuohon aikaan. Olisi pitänyt ottaa niitä talteen enemmän. 

Eräs kirje on päivätty ”Helsingissä 11.1.42” Kirjekuoressa on kyllä aiempi päivä, mutta kirjekuorihan on voinut vaihtua. Lähettäjä on eräs Hilkka M.  Muusta kirjeenvaihdosta päättelen hänen olleen isän koulukaveri ja opiskelevan ehkä sairaanhoitajaksi tai lääkäriksi. Löydän hänet Riihimäen Yhteislyseon matrikkelista, josta selviää myös hänen aviosukunimensä, vanhemmat ja sisarukset. Hän jatkaa:

”Pentti! Luin tänään lehdestä tuon ilmoituksen, joka kertoi Sinua kohdanneesta suuresta surusta. Siitä näin myös, ettet enää ehtinytkään ajoissa perille, mitä niin hartaasti toivoit. En aikaisemmin tullut vastanneeksi kirjeeseesi, kun ajattelin Sinun olevan liikkuvalla kannalla, mutta nyt tahtoisin näillä muutamalla rivillä sanoa, miten sydämestäni haluaisin ottaa osaa suruusi. Kyllähän sinä vanha ystävä tiedät, etten kaikkea osaa ilmaista niin kuin tahtoisin, mutta ehkäpä Sinä sentään ymmärrät minua tästäkin.”

Kirjeestä käy ilmi, että isä oli kovasti odottanut lomaa ja että kaikki kääntyisi parhain päin. Ehkä äiti oli jo sairastunut. Kirjoittaja oli toivonut, että isä pääsisi myös tapaamaan häntä, kirjeessä on puhelinnumero.



Isä on vastannut tuohon kirjeeseen, sillä helmikuun alussa 1942 hän saa uuden kirjeen, jossa ei nyt ole paljon sisältöä. Siitä käy kyllä ilmi, että kirjeitä toivotaan kovasti ja isälläni on tapana pähkäillä kaikenlaista. Mukaan hän on liittänyt valokuvan, joka vastaanottajan mielestä oli hyvä juuri siksi, ettei se ollut mikään ”ateljeeasetelma”. Mikähän kuva se on ollut?

Maaliskuun 2 päivä 1942 kirjoittaa Eila-sisko ”Veli hyvä”. Hän on lapsuudenkodissaan, odottelee aviomiestään Heikkiä, joka on ilmeisesti myös sotapoluilla. Paketti on lähetetty veljelle. Jotakin riitaa on ollut vireillä. Joku Peko on lähdössä pois, hänessä on riidan aihe. Olisiko ollut renki?  Isä oli luvannut viedä jonkun asian oikeuteen, johon Peko on sanonut ”kännin kohmelossa”, ettei hän vänrikkiä pelkää ja hänellä on myös sanottavaa. Kolme renkolaista miestä; Kaloinen, Sipilä ja Eerolan Kalle oli seuraavana päivänä lähdössä tervehtimään Rengon miehiä ”siellä jossakin”.

Helmikuussa isä on saanut ”Tuntemattomalle sotilaalle” otsikoidun kirjeen, johon isä on myös vastannut.  Myöhemmin helmikuun lopussa häneltä kun tulee uusi kirje. Hänkin on sotatoimissa ”paperisodassa” jossakin esikunnassa. Ilmeisesti hänen kotinsa on Rengossa, jossa hän on lapsuudessaan leikkinyt isäni kanssa. Hän oli menossa sinne päivän lomalle. Hän kirjoittaa:

”Muistatko kun ”pentuina” laskettelimme aina Leveemäen hyppyristä, että lumi pölisi. Ne olivat huolettomia aikoja. Sieltä nyt luultavasti menen vanhat akkani ottamaan ylös.”

Maisemaa Leveemäen alareunasta kohti kylää.

Siellä Leveemäellä mekin, sisarukseni ja minä lapsena lasketeltiin. Kun ensin hiihdimme kotoa Eskolan peltojen läpi, niin sitten  saavuimme Leveemäelle, hurjan korkealle harjulle.

Aika paljon irtosi noinkin vähästä materiaalista.  Ajatella, nyt voimme kirjoittaa blogia kuin kirjettä kaikille, jotka vain haluavat sitä lukea. Meidän ihmisten elämässä on paljon kaikille yhteistä ja samankaltaista.  Siitä toisella kertaa. 

Viime kesäkuussa.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti