Menneiden muistoa kunnioittaen

Sain äskettäin sivukautta tietää, että nuoruuteni rakas ystävätär on kuollut. Olen kirjoittanut hänestä blogeissani silloin tällöin. Näin hänet viimeksi lyhyen hetken kesäkuun alussa 2014 ison marketin paikoitusalueella.  Vaihdoimme pari sanaa ja lupasin ottaa yhteyttä. Yritinkin useaan otteeseen, mutta hän ei reagoinut, ei ehkä halunnut.  

Aivankuin tässä ajettaisiin junalla Rajajoen aseman ohitse. Milloin isäni on kuvan napannut, sitä en tiedä.

 

Niinhän se on, osa meistä haluaa eristäytyä ottamatta huomioon sitä, kuinka viitetyhmät, joihin on aikoinaan nuorena kuulunut, ovat lohduttavia ja turvallisia, koska niihin kuuluvilla ihmisillä on takanaan pitkä historia kokemusta ja sen mukanaan tuomaa ymmärrystä kaikenlaisia ihmisiä kohtaan. Joukosta vuosikymmenet pois ollut pääsee sisään olemalla vain oma itsensä. Erilaiset eletyt elämät, saavutukset, kaikki,  hälvenevät, kun jollakin tasolla palaamme aikaan kauan sitten, jolloin tunsimme toisemme. Usein emme edes aiemmin tunteneet toisiamme. Siksi onkin ällistyttävää kuulua joukkoon, johon ei edes aikoinaan tuntenut kuuluvansa.

SA-kuva. Tk-kuvaajilla oli hienot kamerat, siksi heidän ottamansa kuva ovatkin aivan eri luokkaa kuin esim. isäni kuvat. syksy 1941.

Olen sivunnut tätä aihetta aiemmin, sillä kysymys on kouluajoista Hämeenlinnan Yhteiskoulussa. Tapasin useimmat sen aikaiset luokkatoverini ensimmäisen kerran viidenkymmenen vuoden jälkeen keväällä 2016. Ja tapaamme edelleen joka vuosi. En siis kuulunut aikoinaan heidän joukkoonsa muuten kuin luokkatoverina, jota tuskin kukaan edes olisi muistanut. Niin vain olen luiskahtanut siihen mukaan ja joukkoon kuuluu myös rinnakkaisluokan ihmisiä, joita en aiemmin tuntenut ollenkaan. Jo keskikoulussa tutustuin nyt kuolleeseen ystävääni ja pidimme yhtä siihen saakka, kunnes lähdin 1968 syksyllä Saksaan.

Olisimme halunneet hänet joukkoomme mukaan, mutta syystä tai toisesta hän ei halunnut.

Muistelen sinua, rakas ystäväni, haikeudella. Meillä olisi ollut paljon keskusteltavaa. Minulla on muistoja enemmän kuin tuhatvuotiaalla! Täältä löydät kirjoituksen yhden jos toisenkin, jossa muistelin häntä.

SA-kuva. 19.9.1941. Alueelta saattoi nähdä avarasti ympäri mm. Pietari, Kronstadt ja meri olivat näkyvissä. Tässä henkilö tähystää Pietarin suuntaan

Edellisten sotien aikana 1939 - 1944 syntyi myös paljon ystävyyssuhteita, joista jotkut jatkuivat rauhan vuosina. Yhteiset kokemukset rakentavat aina yhteenkuulumista. Palaan usein ajattelemaan vanhempiani, joiden jalanjälkiä pitkin kuljen silloin tällöin luodakseni heidän elämästään täydellisemmän kuvan kuin minulla on heistä muuten ollut. Lapsena. Olin aina tietoinen minun syntymääni edeltävästä ajasta, joka ilmiselvästi oli se heitä voimakkaimmin yhdistävä aika, vaikka ihmisinä he tuskin ilman sota-aikaa olisivat koskaan edes tavanneet. Lapsia ja nuoria kiinnostaa kuitenkin eniten juuri läsnä oleva aika. Menneisyyden muistelu ja analysointi tulee iän mukana. 

Marssilla jossakin, isä edessä.

Vanhempieni sota 

Molemmat tulevat vanhempani olivat kesäkuusta 1941 alkaen kutsuttu silloin perustetun Jalkaväkirykmentti 1:n joukkoihin. Isäni, hämäläisen maalaistalon vanhin poika tuli  äskettäin vänrikiksi nimitettynä johtamaan joukkuetta. Vaikka talvisodan jälkeen oli 13.3.1940 tehty välirauha, niin sotilaallisista puolustuksellista valmiustilaa pidettiin yllä. Prikaateilla ja rykmenteillä on monimutkainen historia. Tässä kohtaa oikaisen. Lemillä oli sijoitettuna 1. prikaati, josta sitten tuli uuden Jalkaväkirykmentti 1:n osa. Yhteen komppaniaan sisältyi useita joukkueita. Isäni aloitti 4. komppanian III joukkueessa. Tässä linkki ko. komppanian alkutaipaleen sotapäiväkirjaan. 

Kirjoittajan kommentti 12.9.2024: Joudun välillä korjaamaan linkkejä, koska ne ovat sittemmin muuttuneet. Samalla saatan löytää sotapäiväkirjoja, joita en ole aiemmin löytänyt tai ne eivät ole olleet aiemmin tarjolla. Tässä esim. linkki JR1:n 4. lomppanian III:n konekiväärijoukkueen sotapäiväkirjaan välillä 10.6.1941-31.12.1941.

Isä kuvassa äärimmäisenä vasemmalla. Kuvan takana henkilöiden nimet.

Äitini oli jo aiemmin keväällä huhtikuussa kutsuttu Etelä-Karjalaan Lappeenrannan lähistölle Lemin Kantturaniemeen. Kirjuri kirjasi hänet 1. prikaatin palvelukseen  ”Lotta ruoanlaittoa varten”.  Myöhemmin kesällä uuden rykmentin perustamisen jälkeen hänet kirjattiin yksikköön 2946 muonituslotaksi.  Kyseistä yksikköä ei ole mainittu Jalkaväkirykmentti 1:n kirjassa ”Valkeasaaressa läpimurto”, mutta ymmärrän nyt, että tuolla yksikön tunnuksella voisin ehkä jostakin arkistosta löytää lisää tietoja. Lottien muonituspalvelut seurasivat joukkoja Karjalan valloituksessa.  Häntä haastatellessani hän kertoi jonkin verran siitä ajasta. 

Porin prikaatissa oli komentajana majuri Alfthan, jonka hän muisti mainita. Em. historiakirjassa tämän mainitaan olleen majuri K. Alfthan ja vastanneen prikaatin III pataljoonasta. En löydä tällaista henkilöä googlettamalla. Hänen nimeään ei sittemmin missään muualla mainita.

Äiti asui Lemin Kantturaniemessä erään leskiäidin ja tämän tyttären talossa. Alueella oli silloin jo upseerikerho rakennettuna ja  ruokailua varten oli katos. Siihen aikaan käsittääkseni alkuvaiheessa oli 2000 miestä ruokittavana äidin ollessa paikalla ainoa nainen. Hän valvoi ruoanlaittoa, jota valmistamassa oli pari miestä.

Kertomuksen jatko vaatii vielä tarkistamista. Puhuiko hän tilanteesta, kun oltiin Lemillä vai jo matkan varrella. Hän kertoi käytössä olleen 9 – 10 glyseriinivaippaista kenttäkeittiötä. Keittiöpojat aloittivat aamuteen valmistelun laittamalla keittiöiden alle tulen. Yksi kenttäkeittiö tarvittiin yhtä komppaniaa varten, kun koko pataljoona oli paikalla. No, mutta kuten sanottu, tuo terminologia ei tahdo mennä päähäni!

Huomasin, että Lemillä on JR:n 1:n  muistomerkki. Tässä linkki blogiin, jossa siitä on kerrottu.

Äiti kertoi aikoinaan kulkeneensa eri paikkojen välit polkupyörällä joukkojen marssiessa. Hän joutui kerran tilanteeseen, jossa venäläinen sotilas tuli metsästä kädet ylhäällä aseineen haluten antautua hänelle. Haastattelusta löydän tiedon, että tämä tapahtui joukkojen tullessa Lempaalaan. 

SA-kuva. Kuva on syyskuulta 1943. Äitikin kertoi, kuinka he poimivat ruokaa varten puolukoita ym. marjoja. Se oli itseasiassa aika vaarallista puuhaa eturintamassa.

Äitini kertomuksen mukaan, hän tiesi isän jo Lemiltä lähtien, mutta tutustui tähän vasta myöhemmin.

Huomaan nyt, että äitini muisteluissa on vielä paljon lisää Lempaalan ajasta, josta saatan kirjoittaa myöhemmin erillisen blogin.

SA-kuva. Olisiko jo vuosi 1943 ja kuvassa yksi lottakanttiineista.

Sotapäiväkirjat ovat ylipäänsä mielenkiintoista luettavaa. Silloin tällöin olen jatkanut niiden lukemista selvittääkseni tarkemmin isäni sodanaikaisia valokuvia. Koska JR 1:n sotapäiväkirjoista osa tuhoutui Valkeasaareen alueelle suunnatun venäläisten suurhyökkäyksen aikana, olen kaivannut tietoa myös muiden saman jalkaväkirykmentin päiväkirjoista. Suurena apuna on myös kirja ”Valkeasaaressa läpimurto”. Janne Mäkitalo ja Jukka Vainio. 

Aika on tehnyt vain hyvää, mitä omaan paneutumiseeni ja oppimiseeni tulee. Kartta, tapahtumat, ihmiset, aika ja sotaa seurannut aika piirtyvät selvemmin mieleeni. Silti edelleen minulla on suuria vaikeuksia hahmottaa armeijakuntia, divisioonia, pataljoonia, komppanioita, ryhmiä ja joukkoja niiden sisällä. Isäni oli jatkosodassa joukkueenjohtaja, mutta komppaniat vaihtelevat. Miten ne sijoittuivat sitten suurempaan kokonaisuuteen, se onkin vaikeata.

Nyt siihen, mistä tämä kirjoitus lähti liikkeelle. Nimittäin viimeisimmän viikon aikana, vaikka minulla olisi kyllä muutakin tekemistä, jostakin syystä, asemasodan aikaiset ”asumispaikat” ovat tulleet jatkuvasti eteeni. Se vei minut taas tutkimaan asioita. Mitä tästä opiskelusta jää mieleen, se on sitten toinen juttu.

SA-kuva. Näkymä vihollisen puolelle 3.9.1941

Keskellä Karjalan kannasta matkalla kohti rajaa

Isäni vasempaan käteen sattunut haavoittuminen 17.8. 1941 Räisälän valloittamisen ja taistelujen yhteydessä, oli loppujen lopuksi melko pieni juttu, vaikka sotapassissa sanotaan, että hän haavoittui käteen ja vatsaan. Kirjoitin aiheesta 8.2.2013 otsikolla ”Outoa ajankäyttöä”. Kantakortissakin ihmeteltiin, milloin hän olisi palannut yksikköönsä.  Mainitsemaani blogiin olin liittänyt kaksi kuvaa, jossa hänen vasen kätensä on lastoissa ja käsi vatsalla. Missä sairaalassa hän oli hoidettavana, se ei käy ilmi mistään asiakirjoista, joten sitä ei voinut kirjata hänen sotapolkuunsa. Sinne pääset tästä linkistä.

Asemien kaivuuta Lempaalassa, Rivalinmäki syksy 1941. Isän albumista

Kun olen nyt tutkinut sodan aikajanaa, olen ymmärtänyt hänen palanneen takaisin jo syyskuussa kun 10. divisioona oli 9.9.1941 saanut I. armeijakunnalta käskyn pysäyttää liikkeensä Leningradin uloimman puolustusvyöhykkeen eteen (em. kirjan luku 6. Asemasota Lempaalassa). 

Toisaalta perillepääsyä oli edeltänyt taistelut Kirjasalossa nk. Lipolan mutkassa, josta hänellä oli kaksi kuvaa. Ennen ja jälkeen. Hänen joukkueensa lähti yhdeksän miehen voimin, mutta vain seitsemän palasi. Kirjasalon valtaamisen ajankohdan on mainittu olevan 4. – 8.9.1941. Silloin oli jo vanha Suomen ja Venäjän välinen raja ylitetty ja oltiin Lempaalassa. Valokuvissa näkyy vain oikea käsi. Nuoret ihmiset toipuvat nopeasti. Toisaalta hän oli mukana ottamassa kuvia, kun 18.8. ihmeteltiin Räisälän kirkonkylän tuhoa eikä ollut vielä päässyt hoitoon.

SA-kuva 18.8.1941 Räisälän kirkko

Kun Lemiltä lähdettiin kesäkuussa kohti rajaa, siitä olen kirjoittanut 15.1.1914 otsikolla ”Valokuvat vievät mukanaan”. Sinne pääset tästä linkistä. Tämä blogi on täydennystä ja tarkennusta siihen.

Suomen armeijan liikekannallepano tapahtui 18.6.1941. Neuvostoliiton lentokonemuodostelmia alkoi ilmaantua rajalle 22.6. Radiota kuuntelevat kuulivat aamuyöstä eräältä Saksan radioasemalta, että Saksan valtakunnankansleri oli julistanut sodan Neuvostoliitolle. Suomen Yleisradio vahvisti asian myöhemmin aamulla. ”Vastoin odotuksia ei Neuvostoliitto aloittanut heti maasotatoimia joukkojamme vastaan, vaikka Pravda-lehti jo 22.6.1941 tiedotti, että ”suomalaiset on hävitettävä maanpinnalta”, mutta sen sijaan lentoase oli hyvin toimelias.” 

Jatkosodan ja Lapin sodan sotapäiväkirjat > 10. Divisioona 1941-1941 Tässä linkki.

Varsinaiset sotatapahtumat alkoivat 25.6.1941 useilla ilmahälytyksillä ja lentokonehavainnoilla. Lappeenrannan seudun evakuointi oli aloitettu jo 20.6. Ylipäällikkö Mannerheim vieraili 25.6. Lemillä 10. divisioonan esikunnassa. Mukana olivat Heinrichs, Nenonen, Hanell, Oesch ja Airo. 

Kuuluisa Munakukkula Lempaalanjärven länsipuolella 11.11.1941. SA-kuva. Hyviä karttoja alueesta löytyy kirjasta Ari Raunio, Mikko Lantz: Kannaksen sotakartasto 1939-1944. Karttakeskus. 2015.

Vanhan rajan yli

 

Alussa mainitussa sotapäiväkirjassa yksikön 2729 eli 4. komppanian osalta (muuttui 1942 5. komppaniaksi) kerrotaan, että komppania ylitti vuoden 1918 rajalinjan 4.9.1941 kello 15.45.

Lempaala oli Inkerinmaalla eli siellä, missä viivyttiin aina toukokuulle 1943, jolloin JR 1 siirtyi reserviin ja muihin tehtäviin kuten linnoitustehtäviin eri paikkakunnilla sotatoimi-alueella. JR 1 toimi silti koko ajan myös reservinä etulinjalle ja joutuikin sitten kohtalokkaaseen suurtaisteluun 9. – 10.6.1944 ottaessaan rintamavastuun toukokuussa 1944. Tämä selittänee joitakin valokuvia.

Sotapolku-palvelussa on myös kuvailtu käytyjä taisteluja. Niistä on suuri apu, kun haluaa hahmottaa, mitä on tapahtunut. Niistä ei tietenkään selviä tarkkaan jonkun yksittäisen henkilön kulku sodan melskeissä. Suomen armeijalle Karjalan kannaksen takaisin valloitus oli menestys, mutta venäläiset kokivat erityisen suuria tappioita.

”Kansa taisteli”-niminen lehti ilmestyi 1957 -1966. Se sisältää sotaa kokeneiden muistoja sotataipaleeltaan.  Lehdellä on myös luettelot kirjoituksista. Niiden selaaminen on aika työlästä. JR 1:n osalta esim. lehdessä 5/66 oli kirjoitus Lempaalasta (Erkki Veho: Vartioturkki) ja 6/66 Veikko Juvonen kirjoitti ensimmäisestä partioretkestään Nuijamaalla. 

Äskettäin kirjoitin blogissani ”Harmaan arjen värit”, että isäni sentään ehti sodasta oman äitinsä hautajaisiin tammikuussa 1942 äidin kuoltua 30.12.1941.  Kirjeistä kävi ilmi, ettei hän ehtinyt kotiin ennen äidin kuolemaa.

Mannerheim vieraili JR1:ssä 17.9.1941 eli ilmeisesti juuri Lempaalassa (isän albumista)

Oman äidin kuolema on iso asia kuten myös oman isän kuolema. Niiden jälkeen mikään ei ole enää entisellään. Ei koskaan. Ei edes huolimatta siitä, että he ovat kuolleet vanhana.

Sota-aikana oli paljon muitakin hautajaisia. Tuolla etulinjassa Lempaalassa haavoittumiset ja kuolemat olivat lähes jokapäiväisiä, sillä vihollisen asemat olivat aivan vieressä.

Liitän tähän kirjoitukseeni joitakin SA-kuvia isäni kuvien lisäksi. Lukijasta kirjoitukseni tuntuu varmasti sekavalta. Kirjoitukseni puutteita ja virheitä saatan korjata ja tarkentaa myöhemmin. Niin tai näin, kirjoittaminen selventää aina ajatuksiani, sillä kuten olen aiemmin kertonut, kirjoitan usein tutkiakseni ja oppiakseni. Täällä asia pysyy tallessa, ainakin jonkin aikaa.

Tiedän, että lukijoissani on myös monia, jotka vihaavat sota-aiheita. Olisikin ollut hienoa, jos olisimme säästyneet viime sodilta. Sodat ovat silti tänäänkin ajankohtaisia ympäri maailmaa. Omien sotiemme ja niiden seurauksien kautta opimme ymmärtämään niitäkin. Emme saa unohtaa!

Ehkä aihetta kammoavat ovatkin  opettaneet lukemisen heti alkuun.  Kiitän erityisesti viimeisintä ”Tuntematon sotilas”-filmiä siitä, että vihdoin  omalta osaltani pääsin lähemmäs vanhempieni sota-aikaa.

Nämä kaksi viimeistä kuvaa ovat ennen ja jälkeen Kirjasalossa.