Ajatuksesta ideaksi tai mietiskelyä marraskuun alussa

Aurinko kultaa pieniä alueita kirjoituspöytääni vastapäätä olevassa maisemassa. Nyt jo lehdettömien puiden takana näkyy Tuusulanväylä, jonka äänet eivät kanna tänne asuntoon. Tien takana on Kalliopohjan asuntoalue, josta olin vähällä ostaa asunnon toissa kesänä, kun oli kiire löytää uusi asuinpaikka. En tehnyt sitä. Yksi syy oli, että minua arvelutti suuresti ryhtyä omistamaan mitään. En myöskään halunnut tehdä päätöstä niin lyhyessä ajassa. Itse asiassa se talo näkyy tästä. Mutta en aio nyt kirjoittaa tästä aiheesta, vaikka saatan joskus palata siihen.

osa Helmin maanlauksesta, joka on nyt myös varastossa.

Oli Pyhäinpäivä-viikonloppu. Lauantaipäivä myös sitä edeltävä päivä olivat pimeitä ja tihkusateisia. Perjantai-illasta saakka kärsin taas vaihteeksi kivuliaista nilkoista, johon lauantaina liittyi päänsärky. Olisi ehkä aiheellista lisätä viikottaisen Trexan-annoksen määrää, vaikka se sitten aiheuttaakin muuta epämääräistä kuten päänsärkyä. Se on harkinnassa, taisin kirjoittaa siitä jo tai sitten en kehdannut julkaista sitä blogia. Onhan sairauksista kirjoittaminen enkä vähän sopimatonta. En kyllä ajattele niin, mutta huomaan sellaisen ajattelun olevan aika yleistä. Ei ole kovin kivaa, kun välistä jää päiviä, kun ei jaksa muuta kuin rötköttää.

Ehdin sentään kirjoittaa pienen pätkän lisää kyläkirja-tekstiini. Kirjoitin sitä viikolla muutamana yönä unissani samalla käyden taas kaivelemassa lapsuuteni maisemaa, mäkiä, metsiä, niittyjä ja mansikkapaikkoja. Aivan kuin olisin oikeasti ollut siellä. On hyvin vaikeata yrittää mennä vielä kauemmas, aikaan pari sataa vuotta sitten. Luen samalla oikeiden tutkijoiden kirjoituksia noista ajoista. Jos ne vaikka auttaisivat. Olen sentään ajatellut näitä asioita jo vuosikausia, mutta jotenkin vapaammin. Olen ollut laiska. En ole suoraan sanoen jaksanut muuta isojen, oman elämän asioiden raastaessa mieltäni. 

Tunnen valtavaa riittämättömyyttä monella alueella. En jaksa paneutua kaikkiin niihin asioihin ja ihmisiin, joihin minun pitäisi. Huomasin tuolta aiemmista kirjoituksistani aiemmat uhkailuni kaiken taakseni jättämisestä. Voisiko ensi vuonna 72-vuotias aloittaa elämänsä uudelleen? 

On aika hassua, että tällaiset ajatukset ovat pyörineet jo kauan mielessäni. Huomaan sen aiemmista kirjoituksistani. Joskus mietin, että jaksaisinko enää aloittaa tutustumisen aivan uuteen paikkaan ja uusiin ihmisiin. Tai olisiko se minusta tarpeeksi kiinnostavaa? Ylipäänsä, miksi edes ajattelen tällaista. Se saattaa kuulua synnynnäiseen luonteeseeni, sen toisena ulottuvuutena, toisena on äärimmäisen sitoutuva, pitkäjänteinen ja moraalinen ulottuvuus, joka pistää minut huolehtimaan asioista luotettavasti. Olen siis täydellisen kaksijakoinen ihminen. Voisinko jo näin vanhana alkaa katkoa siteitä? 

Tätä kirjoittaessani on jo parempi päivä. En kirjoita tänään muuta kuin tätä blogia. Mutta siivosin jo vaatekomeroa ja siirsin muovipussiin osan vaatteista pois vietäväksi. Hoitelin kasvejani. Kiinnitin lapsuuteni kotiseudun kartan lipaston kylkeen. Karjalan kannaksen kartta on makuuhuoneen liukuovessa. Asuntoni kiviseiniin en ole voinut ripustaa yhtäkään lukemattomista tauluistani. Miksi muuten olen niitä edes kerännyt? Pari omaa kevyttä valokuvatauluani on esillä, irrallaan seinää vasten tai ennestään seinissä olleisiin aiempiin rumiin koloihin ripustettuna. En ole vieläkään käynyt pohjakerroksen varastossa, jossa kaikki tauluni ja kymmenet kirjalaatikot ovat. Olen saamaton ja laiska. Olen oman itseni vanki.

Vanhassa ihmisessä muutokset tapahtuvat hitaammin. Lentokone lentää sinisellä taivaalla. Harvoin olen nähnyt tästä ikkunasta lentokoneita. Säleverho on aika usein alhaalla. Minun on ollut vaikea tottua asumaan kerrostalossa, vaikken ole sitä myöntänyt. Olen sopeutunut hiljaa uuteen elämääni. Sopeutuminen pois luonnon todellisesta läheisyydestä oman pihan muodossa, on liian hidasta. Vaikka olenkin hyvä sopeutumaan. Kaikkien solujen pitää asettua oikeaan asentoon ja se vie aikaa. Ei edes oikein tiedä, milloin olen niin pitkällä, että olen sopeutunut ja voin alkaa kehitellä uutta muutosta. Sitäkään en tiedä etukäteen, kaikki kääntyy vähitellen toisella tavalla ja sitten vaan tekee jotakin toisella tavalla.

Keväällä 10 vuotta sitten eli 2008 oli kiva jakaa niitä pieniä hienoja hetkiä Helmin kanssa.

Aamulla herättyäni näin nousevan auringon heittämiä varjoja ikkunasta katsoessani. Vastaavien hetkien muistot tulivat mieleeni. Ne ovat vaatimattomia muistoja täysin vastaavista tilanteista. Taiteellinen minä on silloin aina herännyt. Aloin piirtää tai otin valokuvan. Nyt olen ottanut vähemmän valokuvia. En ole kuvannut edes lapsia. Ilahdun kuitenkin siitä, että edelleen jokin äärimmäisen pieni asia koskettaa sisintäni. Minulla ei ole muita kuin tämä blogini, jolle voin kertoa sen  ja sitä kautta jakaa sen lukijoideni kanssa. Jos vielä muistan.

Jo matkalla eksyin, koska se on jo geeneissä ja pysähdyin aina välillä ottamaan kuvia. Kevät 2008.

En tarvitse paljon. Tiedän, että me kaikki jossakin vaiheessa elämää keräämme tavaraa, milloin mitäkin, muistoja, kokemuksia, kaikkea, peittääksemme tuskamme. Voisi sitä kutsua muuksikin, tuska on liian voimakas sana. On se tuska sitten mitä tahansa, tavara ympärillämme tuo eniten turvallisuutta. 

Olen itse kärsinyt aikoinaan siitä, mutta eniten olen nähnyt sitä monissa muissa ihmisissä. Meistä kukaan ei säästy siltä. Loppujen lopuksi olemme niin vanhoja, ettemme enää jaksa käsitellä sitä tavaran määrää. Luopuminen on vaikeaa. Mainitsin myös muistot ja kokemukset.  Niiden keräämisessä on yhtäläisyyksiä tavaraan tai sitten ei. Muistojen kuolettaminen on myös tuskan tai mitä se onkaan peittämistä. Kokemukset ovat muistojen sisällä. Joitakin kokemuksia olisimme voineet jättää väliin, jättää kokematta. Niiden muistaminen on sitten aika kivuliasta. Haluamme jättää ne väliin, unohtaa. Minulla on vielä paljon sellaisia asioita käsiteltävänä. Kun ne tulevat ajankohtaisiksi syystä tai toisesta, aion käsitellä niitä. Kirjoittamalla edelleen.

Onko se, että paneudun historiaan ja entisaikojen ihmisiin myöskin oman tuskan kiertämistä. Kyllä se on, siirrämme itsemme menneeseen aikaan. Jos emme pääse sieltä koskaan irti ja siinä yhteydessä jätämme oman elämämme vaiheet käsittelemättä, olemme myös hukassa. 

Nyt saatan otta omakuvan hienossa vessassa Helsingissä. Konkarit tapasivat 24.10.2018.

Antaisin mitä vain, jos pääsisin ammoin sitten eläneiden sukulaisteni ajatuksiin, kuulisin heidän puhuvan ja kertovan elämästään ja siitä, miten he kokevat asiat. Jokainen tiedonsirpale on tärkeä. Niitä on vain olemattomasti. Siksi pidän hyvin tärkeänä sitä, että vaikken nyt pidä aina oman elämäni kokemuksia kovin tärkeinä, jaan niitä kirjoittamalla jälkipolville. Kirjoittamalla ja valokuvien kautta. 

Siellä hamassa tulevaisuudessa saattaa olla joku, jota tämän päivän ihmisen elämä kiinnostaa. Kaikkein parasta on tietenkin, jos se joku on oma sukulainen. Omien vanhempien jäljelle jättämien aineistojen käsittely tuo helposti myös oman elämän esille. Minulla kaikki on kesken siltäkin osin.  Siihen liittyy se vaikein, oman itsen käsittely.

Meninköhän nyt liian pitkälle? Kirjoittamalla ajatteleminen selkiyttää aina omia ajatuksia ja johtaa usein ideoiden juurelle. 

Helmin pihalla Perniön (Salo) Tuohitussa keväällä 2008.

Kun olin kirjoittanut tuon edeltävän, jätin tekstin roikkumaan. En ole sen jälkeen saanut mitään mainitsemisen arvoista aikaiseksi.  Tänään tiistai-iltana yritän saada tämän  valmiiksi julkaisuun saakka. Kävin pienellä iltakävelyllä pimeässä. Sopii marraskuuhun. Kävellä yksin ja katsoa ihmisten valaistuja ikkunoita. Se on minulle melkein kuin paluu nuoruuteen.

Taitaa se elämänmuutos ihan oikeasti kolkuttaa ovella. Kunhan pääsen näistä lapsuudesta saakka kalvanneista suorituspaineista. Voisin nyt hienosti sanoa harjoitelleeni jo pitkään laiskottelemalla ja lykkäämällä erityisesti pakollisia tehtäviä aina eteenpäin. Aika jännä on todeta tähän kaikkeen liittyvä tarve irtautua erilaisista siteistä. En osaa vielä selittää sitä selkeästi. En tarkoita sillä siteiden katkaisemista tuntemiini ihmisiin. Yhtä kaikki, en nyt kaipaa mitään muuta kipeimmin kuin täydellistä vapautta. Mitä se on, en osaa sitäkään selittää. Olen aikamoisessa murroskohdassa. Onko teillä muilla tällaisia ajatuksia?

Milo 2018