Jotta jaksaisimme nähdä unia

On jälleen ollut sellainen aika, etten ehdi edes hengittämään eli kirjoittamaan. Toisaalta olen huomannut, että toiminnallinen aika saa minut samanaikaisesti tehokkaammaksi (ja paremmaksi) monilla muilla alueilla. Sain jopa lauantaina siivottua, vaikka entistä enemmän inhoan sitä, mutta sitäkin enemmän pidän raikkaudesta ja paremmasta järjestyksestä siivouksen jälkeen. Toisin sanoen, monenlainen aktiviteetti lisää ja vahvistaa kaikkia aktiviteettejä.

Kuvituksena tässä blogissa on kuvia noin viikon ajalta ja muutama kuva on kymmenen vuoden takaa lokakuulta 2008.

Puolipakolliset kirjoitustehtävät rassaavat, kunnes saan ne tehtyä. Miten ylipäänsä ennen ehdin pihatöihin ja hoitamaan omakotitalon monia tehtäviä?  En ehkä ehtinytkään tarpeeksi, laiminlöin paljon ja annoin vain kuvan ahkeruudesta, jota ei edes ollut.

Tulee vain mieleen, että ne samat ominaisuudet, lainalaisuudet eli säännöt jatkavat elämistään siellä ihon alla, ihmisen ominaisuuksina, joita mikään koettu ei paljon pysty muuttamaan. Opimme ehkä käyttämään niitä vähitellen paremmin, mutta täydellisiä meistä ei koskaan tule. Se ei ole edes tarkoitus eikä päämäärä. Muistetaan aina se pieni särö, jota niin paljon rakastan aivan kaikessa. Se rikkoo sen täydellisyyden, kauneuden ja rumuuden, ihanuuden ja auttaa meitä näkemään syvemmälle ja hyväksymään moninaisuutta ihmisissä ja asioissa.

Tällä viikolla kylmät tuulet puhaltavat. Aamuvarhain katsellessani ikkunasta ulos näyttää kolealta. Parissa viikossa lähes kaikki lehdet ovat pudonneet vastapäisistä koivuista. Joku yksilö pitää vielä sitkeästi kiinni omistaan, niistä, mitkä ovat jäljellä. Harmaa taivas roikkuu kaiken yläpuolella. Linnut etsivät ruokaa. Talitintti eksyy joskus parvekkeeni kaiteelle neljänteen kerrokseen. Välillä siihen tupsahtaa upea harakka. Ikään kuin ne tietäisivät, kuka täällä asuu. Ehkä ne tietävätkin. Talitintti kuvaa äitiäni ja harakka isääni.  En ole vielä ehtinyt kuvaamaan niitä, sillä ne viivähtävät siinä vain hetken. Ennen aloin tähän aikaan ruokkia lintuja. Nyt en enää voi.

Autoasiat tulevat ajankohtaisiksi. Talvirenkaiden vaihto, auton vuosihuolto ja sitten katsastus. Kun pakkaset tulevat, pitää varautua lähtöön aina paljon aikaisemmin; lämmittää auto, puhdistaa ikkunat. Sunnuntaina kävin tyttäreni pihalla imuroimassa auton sisätilat. Samalla pääsin tervehtimään poikia ja kissoja. Alex auttoi minua siivoamisessa ja lopuksi teimme pienen metsälenkin kuten olemme tehneet aina hänen syntymästään saakka. Alkoi hämärtää ja mummi oli jo kovin väsynyt.

Monet asiat pyörivät mielessäni. Levotonta mieltä rauhoittaakseni, lähden kohta hetkeksi menneeseen. Se lienee meidän vanhojen etuoikeus. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, että kun on hirveän paljon toimintaa nykyhetkessä, mikään tapa poistua siitä hetkeksi, ei ole väärä. Kun menneessä on niin paljon koettua, niitä on helpompi käsitellä myöhemmin. Nykyhetken, ehkä joskus kimuranttien asioiden käsittely tuoreeltaan ei aina onnistu, kun niihin löydä vielä edes sanoja. Vanhat koetut ja eletyt asiat ovat jo selviä ja tutkittavissa.

Olen myös ihmeissäni siitä, kuinka nopeasti välillä väsähdän. Jaksan toki, vaikka kuinka paljon, mutta jälkikäteen ajattelen, että olisin voinut jättää jotakin väliin. Viime viikon alussa lähdin jälkeläisteni kanssa Tallinnaan. Sattui olemaan niitä lokakuun tosi lämpimiä päiviä, mutta myös koulujen ja päiväkotien lomaviikko. Laivalla oli tukahduttavan ahdasta. Menomatkalla tuskin löysimme istumapaikkaa. Joskus tuntuu, että tämän päivän aivan liian hektinen elämänmeno ei sovi enää tämän ikäiselle. En tarkoita nyt vain tätä matkaa vaan montaa muutakin asiaa. Olen aina ollut nopea ihminen, mutta välillä en enää tahdo pysyä mukana. Entä lapset? 

Tällä viikolla on edessä yksi päivä kirjamessuilla ja vähän kaikkea muutakin. Nyt lähden hetkeksi matkalle menneisyyteeni. Mikähän juttu tulee, annan yllättää itseni.

Kymmenen vuotta sitten, olin mennyt lokakuussa jo alkukesästä eläkkeelle siirryttyäni takaisin töihin. Se oli siihen aikaan aika tavallista, että ihmisiä pyydettiin avuksi eläkkeelle lähdettyä. Tuskin on enää. Silloinkin työni ja kaikkien muidenkin lisätyöt loppuivat äkkiä.  Maailman yli oli jo aiemmin samana vuonna vyörynyt nk. finanssikriisi, jonka merkkejä oli jo paljon aiemmin. Omassa työssäni maksuliikenteen parissa en ollut kiinnittänyt siihen paljon huomiota. Täältä voi käydä lukemassa Wikipedian artikkelin aiheesta.

Sitä on tänä syksynä muisteltu paljon. Sen jälkeen maailma on muuttunut paljon. Mutta edelleen samat uhkat ovat olemassa, monet asiantuntijat uskovat uuden finanssikriisin alkavan pian. Täältä löytyy tuore kirjoitus aiheesta. Seuraavan 2020 alkavan kriisin on ennustettu olevan rajumpi ja pitkäkestoisempi kuin edellinen.

Maailma on monessa mielessä muuttunut ja muuttuu koko ajan lisää. Entiset lainalaisuudet eivät päde. Outoa, että käytän samaa sanaa kuin tekstini alussa. Maailma muuttuu nopeammin kuin ihminen. Ihmisestä saattaa tulla vieras omassa maailmassaan.

Artun kanssa istutettiin kukkien sipuleita lokakuussa 2008.

Edellisen kautta jouduin helposti syksyyn 2008 ja silloin kirjoittamiini blogeihin.

4.10. kirjoitin otsikolla ”Tervetuloa laiskuus.” Pohdin siinä mielenkiintoista näkökulmaa, jonka olin saanut vanhaan työhöni aloittaessani edellisenä päivänä työt uudelleen. Odotukseni olivat vielä korkealla, olin utelias ja innostunut. Kirjoitan työelämää tuolloin ympäröineestä kiireen tunnusta, joka pyörii useimpien ihmisten ympärillä. Tuttu tunne minullekin edeltävältä ajalta ennen eläkkeelle jäämistäni. Työ syö ihmistä ja täyttää hänet kokonaan. Se oli loppuvaiheessa alkanut häiritä minua. Loppujen lopuksi olin sitä mieltä, etten halua olla tekemisissä ylikiireisten ihmisten kanssa. Olin huomannut saman myös eläkeläisissä, joita ympäröi samanlainen ”kiireen huntu, joka sai minut voimaan pahoin.” Ihmiset tulevat sairaina töihin ja uskovat olevansa korvaamattomia!

Rakennustyömaa Tallinnassa sataman läheisyydessä kiinnosti poikia erityisesti.

Siinä kirjoittaessani muistin erään muutamaa vuotta aiemmin ostamani pienen kirjasen. En lähde etsimään sitä nyt, en varmaan edes löytäisi. Sen ajatukset olivat pyörineet päässäni jo pidempään, koska sen teksti oli niin totta. Työelämässä pärjäsivät parhaiten henkilöt, jotka osasivat välttää töitä, mutta olivat silti tekevinään töitä. He näyttivät tehokkailta ja osaavilta, mutta eivät sitä oikeasti edes olleet.  Kirjoitan pitkälti kirjan herättämien ajatusten innoittamana.

Silloin, jo vuosia aiemmin, oli alkanut se trendi, johon kirjan kirjoittaja oli yllyttänyt ihmisiä. Ihmisten, erityisesti toimihenkilöiden tulisi sabotoida työpaikkaansa olemalla joutilas ja vain teeskennellä työntekoa. Vältä oikean työn tekemistä, valitse kaikki epämääräinen kehittäminen, jota on vaikea mitata. Myy itseäsi ja verkostoidu! 

Viljapellon syksyä Lahelassa lokakuussa 2008

Kirjan ”Tervetuloa laiskuus” oli kirjoittanut alun perin ranskaksi Corinne Maier.  Mielenkiintoista oli, että ranskan kielen työtä merkitsevä sana travail tarkoitti alun perin kidutusta!

Itse asiassa, kun ajattelen asiaa nyt tänään, muistan hyvin, kuinka useina vuosina 2000-luvulla, pohdin tätä samaa asiaa. Olin tyhmä tehdessäni julmetusti ja oikeasti työtä. Mikähän on tilanne työelämässä nyt?

Että silleen. On se vaan omituista, miten näppäimistö minua johdattaa.Tämän jutun julkaiseminen viivästyi, mikä nyt ei ole mikään uutinen. Poistin lopusta seuraavan päivän eli 5.10.2008 kirjoitukseni, koska se poikkesi niin suuresti tuosta edellisestä. Muistin samalla, että silloin syyskuussa olin sisareni kanssa Samoksella, joka jäi sitten viimeiseksi matkakseni kauemmas kymmeneen vuoteen. Se teksti vaatii oman bloginsa tämän tyhjänpäiväisen kirjoituksen sijaan. 

Mutta otsikko ehti syntyä ennen poistamista. Omituista sinänsä, että olenkin nähnyt valtavasti mielenkiintoisia ja hullunkurisia unia. Aivot ovat vaatineet tyhjentämistä, jotta uutta syntyisi. Siksi pitkäveteisyys ja tekokiire voivat olla niihin hyvä apu.

Tuusulanjokea lokakuussa 2008.