Satujen tomupilvet

Mielessäni pyöri äskettäin ajatus tomupilvestä. Ajoin kotiin tyttäreni luota pitkin kuivaa hiekkatietä, perässä seurasi hiekasta nousevan tomun nostattama pilvi. Siitähän mielikuvitukseni heräsi. Muistin, kuinka kiehtovaa oli satuja lukiessa kohta, jossa jonkin tuloa paikalle kuvattiin tomupilvellä. Se varmaan liittyi siihen, kun hevosen vetämät vaunut saapuivat. Avoimessa maisemassa kaukana näkyvä tomupilvi kertoi milloin kenenkin saapumisesta.  Kävely auringon porottamalla hiekkatiellä tuskin nosti kovin suuria pilviä.

Elämä satujen aikaan ja ennen vanhaan oli verkkaista. Tämän hetken kiireisenä aikana kukaan ei ehdi ajatella mitään ennen kuin jo ollaan seuraavassa hetkessä. Toisaalta hetkiä ei enää edes ole vaan ne kaikki ovat kietoutuneet yhdeksi tapahtumaksi. Lapsilla pitää olla koko ajan toimintaa ja aikuisille tapahtumia.  Vielä minun lapsuudessani oli rauha maassa, toiminta piti kehittää itse apuvälineitä eli leikkikaluja myöten. Nyt kaikki tuodaan lähes valmiina lapsien ja aikuisten eteen.

Koko kesä on kyllästetty tapahtumilla. Ihmiset eivät muuten osaa enää elää. Jos tulee tyhjä hetki, odotetaan, että joku muu keksii tapahtuman ja sille ohjelmaa.  Huomaan useimmiten pakenevani tapahtumia. Läheisellä torilla on nykyisin jatkuvasti tapahtumia, kirpputoreja, lasten tilaisuuksia ynnä muuta. Jokunen vuosi sitten tutkin saman torin historiaa ja ihmettelin, miksi se oli aina tyhjä eikä sille oltu keksitty mitään käyttöä. Olihan se välillä parkkipaikkana. No, nyt on tapahtuma toisensa perään.  Onhan se hyvä. Siksikin, että ihmisten ei tarvitse itse keksiä mitään, voi mennä valmiiseen tilaisuuteen nauttimaan sen annista. Elämä on helpompaa.  Minä vuorostani keksin itse omat tapahtumani ja menoni.

Olen saattanut kasvaa monesta asiasta ohi.  Vanhan mummelin tomupilvi on vaatimaton, tarpeet pieniä. Eikä kaikkeen jaksa mennä mukaan. Annan ilman toimintaakin itsestäni kuvan, että olen koko ajan menossa. Siinäkin on ajattelemista, koska se ei pidä paikkaansa. Jos olisin koko ajan liikenteessä kiiruhtamassa tilaisuudesta toiseen, en ehtisi tehdä kaikkia niitä asioita, jotka vaativat tekemistä, pitkäjänteisyyttä, paneutumista, tutkimista ja kirjoittamista. Ne eivät synny aina helposti, vaan vaativat työtä ja ponnistuksia. Ja lopuksi on pakko levätä.

Haluaisin tehdä paljon enemmän. Kaikkea en edes jaksa enää.

Kesällä mielikuvitus on koetuksella, kun pelkkä ympäristö herättää runsaasti mielikuvia. Silloin herää tarve kirjoittaa. En silti ole ehtinyt kirjoittaa aikoihin mitään. Vanhan ihmisen pää on täynnä muistoja, niin paljon, että niitä olisi hyvä välillä purkaa jonnekin. Minulla se toimisi parhaiten kirjoittamisen kautta, mutta myös unien kautta saan joskus pääni tyhjennettyä. Helteiset säät eivät ole kyllä ollenkaan apuna. Kun ajan autolla tai istun mukana, ajatukset lentävät eniten.  Kotiin päästyäni on jo myöhäistä, on nälkä ja väsyttää.

Liian raskaat päivät saattavat herättää päänsäryn. Jos alan kirjoittaa, kirjoitan kuin ikivanha eukko. Usein en pääse alkua pidemmälle. Pääni on kotona tyhjä, olen itse kuin tiskirätti enkä pysty muuhun kuin retkottamaan sohvalla. Luovutan. Ja mikäs siinä.

Olin lapsena ja nuorena samanlainen. Mielikuvitus laukkasi matkoilla. Yritin kirjoittaa ajatuksiani jälkikäteen, mutta eiväthän ne olleet mistään kotoisin. Eilen tuli mieleeni kaivaa yksi vihko kaukaiselta nuoruuden vuodelta esiin ja yrittää saada selvää erikoisesta käsialastani. 

Mikä impressionisti olen 18-vuotiaana ollut. Täynnä vaikutelmia, ajanjaksoja, miljoonia vuosia, värejä.

” Kun on tyhjä, silloin on paljon asiaa. Kun on täysinäinen, ei osaa ilmaista paljoudestaan. Kesä on tyhjä. Siksi sen on synnytettävä paljon. Syksyllä katselet kuuta, jonka ohi varikset lentävät pimeässä. Ilmassa on lakastuvien lehtien tuoksu. On tyyntä ja virkistävää. Syöt paljon kuumaa velliä. Ja varikset rääkyvät edelleen lentäessään oranssinpunaisen kuun ohi. Viipyvässä hämärässä, syyskuun pimeydessä. Silloin muistat ajatella, jos ehdit. Niin, jos vain ehdit. Life is hard. Sen lauseen kirjoitit pienenä koulutyttönä englannin kieliopin kirjaan pronominien kohdalle. Silloin nekin kai olivat vielä vaikeita, kun ne nyt ovat niitä helpoimpia asioita tämän elämän sokkeloissa ja labyrinteissä.” 31.5.1965

Siihen kyseisen päiväkirjan tutkiminen saikin melkein jäädä.  Elin melko traumaattista aikaa, tunsin olevani oman elämäni vanki, josta vapaus koittaisi vasta vuoden päästä (seuraavana vuonna tulin ylioppilaaksi).  Päiväkirjan lukeminen mielenailahduksieni ja vaikean käsialan vuoksi on välillä tuskallista. Tunnistan sieltä silti itseni ja ajatukseni, oman polkuni, mutta toisaalta tulevaisuuteni ei koskaan muotoutunut hyväksi eikä pahaksi eli sellaiseksi kuin sen kaavailin. Kaikki hajosi osasiksi, joita nyt vielä kokoan kasaan. Tajuan, kuinka mieletön ihmiselämä on. Kirjoittamalla olen aina koonnut sitä. Nuoruus ja sen tapahtumat ratkaisevat, mihin suuntaan lähdemme tarpomaan. Olla taiteilija, kirjailija….

”Ja niin oli yö ja hiljaisuus. Kynttilä paloi ikkunallani kilpaa toisen kanssa, mutta sanat olivat tyrehtyneet. Omat sanani!” 19.6.1965

Oman tekstini välissä on usein lainauksia muilta ja välillä kirjoitan pienen novellin, joka on kuin elokuvaa. Haluan käsikirjoittajaksi ja elokuvaohjaajaksi. Vaivun usein epätoivoon ja lannistun, koska tunnen, että minun on mentävä virran mukaan, oltava tavanomaisista tavanomaisin, alistua, turtua kuolettavan yksinkertaisessa elämässä. Yritän sitä, alistumista ja pyrkimistä siihen virtaan, mitä muutkin kulkevat. Siihen on vaikea päästä, kun minulla on kaikki muu… Unelmat.  

Välillä kirjoitan voimakasta kritiikkiä suomalaisista kirjailijoista ja yleensä suomalaisten arvostuksista. Taide ja runous tulee myös käsiteltyä. Charles Baudelaire huolimatta eroistaan minuun on todellinen taiteilija. Hänestä tulee johtotähteni, vaikken ymmärrä hänen paheitaan ja itsetuhoaan, mutta sydämeni alastomaksi riisuttuna on lause, jota alan seurata. Kaipaan jotakin. Kaipaan ystävää.

Tuohon aikaan minun kaltaiseni, maalla kasvaneen nuoren ihmisen oli valittava tie, joka takaisi toimeentulon ja tavallisen elämän. Kaikki haihattelu piti jättää toissijaiseksi. Oli antauduttava tosiasioiden edessä, vaikka kuinka yritti pistää hanttiin. 

Vanhempieni hauta ennen heidän kuolemaansa.

Kauhistelen kuolemaa, hautajaisia ja hautausmaita, jotka kierrän kaukaa. Uskomatonta, kun ajattelen nykyistä minääni. Filosofoin, tutkin eksistentialismia, uskontoja. Olen kirjoittanut niin paljon, pari viikkoa, kun paksu vihko täyttyy. Kun olen jossakin muualla, en kirjoita, paitsi jälkikäteen. Vuoden 1965 kalenteri kertoo varsin lyhyesti muista tapahtumista; ketkä esiintyivät Valajarvellä, Sotkalinnassa, Renegades Hämeenlinnassa, vierailut ystävien luona, pyöräretki naapurin Tuulan kanssa Lopen kirkolle, kenelle kirjoitin ja keneltä sain kirjeitä.

Käsittelen varmaan jossakin vaiheessa tätäkin kesää toisessa blogissani. Kerran olen sitä siellä jo sivunnut otsikolla ”Pohdintaa”. Pääset lukemaan sen täältä.

Nyt. Keskellä vanhuutta, hetkellisen tyhjyyden tunteen keskellä tajuaa taas kerran kirkkaasti sen, kuinka monimuotoinen elämä on.  Sen ajankohdat ovat vuorostaan kerroksia täynnä, joiden kerrosten väliltä pursuaa ulos milloin mitäkin. Yksi päiväkin on kuin kerrosvoileipä. Innostus syntyy ja sammuu helposti, mutta sen ei pidä antaa lannistaa.

Odotan seuraavia tomupilviä. Elämä on sittenkin yhtä satua! Se on taivallettava loppuun saakka kaikesta huolimatta.