Kaunis on maa...

Otsikon lause pyöri sunnuntaina päässäni ajaessani pitkin Turun ja Helsingin välistä vanhaa tietä kotimatkalla mukavista tapaamisista. Melko aina palatessani siltä suunnalta olen valinnut moottoritien sijasta vanhan tien, kun menomatkalla olen kiiruhtanut kohteeseeni pitkin uutta tietä. 

Tämä on melkein ainoa uusi kuva. Olen sunnuntaina ajamassa Ruotsinkylän ohi jo lähellä kotia

Vanhalla tiellä voi rauhoittua, katsella ilta-auringon kultaamia maisemia, peurojen käyskentelyä metsän reunassa pensaikkoa napostellen. Monet kirjoitusaiheet olivat samanaikaisesti mielessäni. Tuo maamme maisemien kauneuteen liittyvä aihe on jatkuva, mutta en silti pääse tai osaa kirjoittaa siitä samalla tavalla kuin ajattelen.  Luonnon ja maiseman tavoittaa ehkä parhaiten sanattoman ihailun kautta. Valokuvatkaan eivät aina onnistu enkä halustani huolimatta voi pysähtyä kaikkien lukemattomien kauniiden maisemien viereen vapaasti.

Muhniemen hautausmaalla 1.7.2008 Martti-enon ja Kerttu-tädin kanssa. Mukana myös lapsenlapseni Anna.

On siis mahdotonta pysähtyä valokuvaamaan, mutta ajatusten virtaan nuo maisemat jäävät. Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että ne kuvat tulevat ehkä olemaan se viimeinen asia tästä maailmasta, joka purkautuu viimeistä henkäystä vetäessäni. Tiedä sitä nyt, mutta tulee aina tällaisena hetkenä mieleeni.

Siirtelen samanaikaisesti tiedostoja talteen Olympus Digital Wave Playereistä, joka harmillisesti täyttyi viime viikolla kesken haastattelua. En kyllä varsinaisesti edes lähtenyt haastattelemaan vaan onnittelemaan. Olisi pitänyt kyllä tietää jo aiemmasta, että vanhat ihmiset alkavat spontaanisti kertoa minulle muistojaan. 

Helsingissä 22.6.2008 Ainon ja Heikin luona. Heikin kuolinilmoitus oli äskettäin lehdessä. Aino kuoli 2014.

 
Ihmisellä on loppujen lopuksi tarve jättää jotakin tänne maailmaan, jakaa muistojaan. Niinhän minullakin. Koko ajan, mutta ehkä mieluiten tällä tavalla, kirjoittamalla. Kuuntelijoita on vain harvassa eikä omilla lapsilla ole edes aikaa eikä aina kiinnostusta vanhempien eläessä. Kaiken lisäksi olen kova puhumaan, mikä piirre minussa ärsyttää erityisesti itseäni. Muuthan eivät kehtaa sanoa mitään.

Nuorempana ihmiset kertovat asioista eri tavalla, pinnallisemmin. Miksi, sitä en tiedä. Tarkkuus vain lisääntyy, mitä vanhemmaksi tulemme. Kun kuuntelee vieressä, tuntuu melkein siltä kuin katseli elokuvaa, olisi mukana sisällä ja tapahtumapaikalla kertojan muistoissa. 

Martti-eno kuoli 2014. Olimme vieraisilla Perniössä Helmin luona. Sittemmin Helmi on muttanut tuosta ihanasta paikasta pois.

Tiedän, että teistä monen on vaikea samaistua ajatuksiini. Minäkin pelästyn joskus, miten nykyään koen näitä asioita. Joskus melkein tuntuu, että siirryn kokonaan toisiin aikoihin. Tiedän, että tämä kaikki on pitkän paneutumiseni syytä tai ansioita. Nyt ymmärrän sen, miksi jo nuorena teini-ikäisenä pohdin kotipihalla siellä aikoinaan asuneita ihmisiä tietämättä heistä mitään ja toisaalta edes ymmärtämättä, miksi.

Helmin mies kuoli viime keväänä.

Ymmärrän nyt sen, että olisi pitänyt jo silloin tajuta se, mihin suuntaan mennä. Minulla olisi ollut enemmän aikaa paneutua näihin asioihin, joita nyt harrastan, jos olisin suunnannut elämäni toisaalle kuin minne se ohjautui. Nyt käy niin, että tuhlaan usein energiaani rasitukseen saakka siitäkin huolimatta, että yritän pitää huolta itsestäni rajoittamalla menojani ja tekemisiäni. 

Itse asiassa meitä ohjaillaan jo nuorina jonkun korkeamman voiman toimesta. Silloiset kiinnostuksen kohteet ovat suuntaa antavia. Kiinnostukseni historiaan ja kirjoittamiseen olisivat voineet olla ohjenuorana tulevaisuuteen. Mutta ei. Elämä vei toisin. Nyt näen ajan riittämättömyyden…

Vanhetessa ajan kulku tuntuu nopeutuvan. Vanhoilla ihmisillä tuntuu aina olevan hirveä kiire. Siihenhän nuoret aina viittaavat, eläkeläisten kiireeseen. Minulla taas ei ole koskaan kiire ja siksi jään usein jopa monien ikäisteni ja nuorempien jalkoihin, kun he jo pyyhältävät kovaa vauhtia kohti jotakin. Mitä? 

Kun sunnuntaina lähdimme Seivästön kesäjuhlista Merimaskun maamieseuran talolta, niin piha oli siinä vaiheessa jo melkein tyhjentynyt autoista. Hienot kesäjuhlat olivat taas takana. Joka kerta juhlissa on entistä enemmän tuntemiani ihmisiä. Se osoittaa sitäkin, että kylän ja koko Kuolemajärven jatkuvuus on taattu. Samalla tavalla toivottavasti tuntevat myös ne lukuisat nuoret ihmiset, joita oli paikalla.  Tarvitsemme jatkuvuutta, jotta menetetty alue säilyy elävänä. Tässä vaiheessa elämääni en itse asiassa vaivaa tällä enää päätäni.

Perniön kirkon kupeessa. 28.6.2008. Olin siellä mukana taidenäyttelyssä, jota tulin nyt purkamaan

Melkein lupasin Facebookissa kirjoittaa näistä juhlista blogissani, jos saan sen aikaiseksi. Oikeastaan en osaa kirjoittaa mitään, voin vain palata ajatuksissani tunnelmiin, kytkeä niitä omaan elämääni ja kaikkeen siihen, mitä vielä haluan tehdä. Minä ei ole pakotettavissa mihinkään. Olen vapaa kuin taivaan tuuli ja menen sinne, minne haluan. Elettävä elämä, päivän askareet ja väsymys tulevat siihen väliin.

Vuosi sitten tähän aikaan olin etsimässä itselleni uutta kotia ja se järjestyikin yllättäen vähän eri tavalla kuin olin ajatellut. Muuttaminen on raskasta ja vie niin paljon energiaa, että vanha ihminen ei toivu siitä nopeasti. Tiedän, että nuorempien on vaikea ymmärtää sitä, koska muuttaminen on heille paljon helpompaa. Sen voin sanoa jopa omaan kokemukseeni perustuen. 

Eräs aihe putkahti sunnuntaina kotimatkalla mieleeni. Mitä kirjoitin ihka ensimmäisissä blogeissani keväällä ja kesällä 2008 eli nyt kymmenen vuotta sitten. Tässä vaiheessa on hyvä hetkeksi palata siihen aikaan. Kesäkuun loppuun mennessä olin kirjoittanut jo monen monta blogia.

Viime viikolla Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa.

29.6.2008 kirjoitin otsikolla ”Inspiraation lähteillä” seuraavaa:

”Kyseessä on vakava persoonallisuushäiriö”, sanoo eräs kirjailija kuvatessaan isänsä ja itsensä lehtileikkeiden keräämistä. Luin tekstin illalla ennen nukahtamista vanhasta ET-lehdestä, jota hetken silmäilin ennen äkkinäistä putoamista unten maille.  Lauseen sanoi kirjailija Markus Nummi. Hänen isänsä on runoilija Lassi Nummi, joille molemmille lehtileikkeiden keräys hänen mukaansa liittyy nk. arkistoinnin ja säilyttämisen aatteeseen ja se on molemmille erityinen vitsaus.

Kuten voit arvata tunnistin itseni. Jotakin samankaltaista vitsausta oli myös isässäni, koska sain hänen säilyttämäänsä materiaalia talteen. En kuitenkaan ihaile tällaisia ihmisiä. Mutta toisaalta minua häiritsee sunnattomasti se valtava kuluttaminen ja hävittäminen, jota nykyajan ihmiset harrastavat. Varmaan entisajan ihmiset ovat toimineet aivan samalla tavalla. En halua kerätä ympärilleni lisää tavaraa, en ole koskaan pitänyt antiikkia mitenkään omistamisen arvoisena. Kaikki rikkaudet ovat minulle samantekeviä, merkkivaatteet eivät merkitse mitään.  Mutta ne paperipalat ja lehtileikkeet ja kirjat!! Haluaisin saada ne kaikki johonkin järjestykseen ja arkistoiduksi niin, että löydän tarvittaessa haluamani. En ole ajatellutkaan meneväni psykiatrille hoitoon tämän persoonallisuushäiriön kitkemiseksi.

5.7.2008 serkkuporukalla Seivästön Tammikossa.

Ihailen taas erityisesti kaikkia filosofeja, kapellimestareita, säveltäjiä, joitakin kirjailijoita, historioitsijoita.  Mikä on se asia, mikä lapsuudessa?  on vaikuttanut siihen, että he ovat menneet eteenpäin sitä tietä, joka on johdattanut heidät tekemään ja kirjoittamaan asioista, joita yksi pieni maalaistyttö tai nykyään oikeammin mummo ihailee? Kun luin tämän aamun Hesarista Esa-Pekka Salosesta ja Martha Nussbaumista, oli taas pakko kirjoittaa. 

”Filosofi palauttaa ihmiset maan pinnalle”.

Eräs vierailija oli kirjoittanut vieraskirjaani siellä Perniön lainamakasiinissa seuraavat sanat:

 ”Aivan ihastuttavaa katseltavaa. On ihanaa, että jollain on niin loistava taito tallentaa tunnelmia kuviin. Kiitos näyttelystä.”  

Näyttelyn avajaisissa 10.6.2008

Kiitos myös sille pariskunnalle, joka viime hetkellä poikkesi näyttelyyn ja halusi ostaa suoran seinältä yhden paspiksella kehystetyn valokuvani (Sipoon kirkon tuolit).  Maan pinnalla voi nähdä ja kokea onnen pilkahduksia aivan joka puolella, jos vain haluaa niin nähdä ja ottaa ne vastaan. Minä en edes ehdi rekisteröidä/arkistoida niitä kaikkia. Niin ihanaa tämä elämä on. Ette arvaakaan, kuinka vapauttavalta tuntuu olla ajasta vapaa. Niin, vaikka se on vain tunne. Mutta pelkästään tuo otsikko tämän aamun Hesarissa palautti minut perimmäisten asioiden äärelle ja kiittämään elämästäni  (myös niistä lehtileikkeistä).

Tuolloin pari päivää aikaisemmin julkaisin blogin viimeisestä päivästäni töissä. En julkaise sitä nyt uudestaan. Siinä oli lopussa maininta, että olen pian lähdössä Seivästölle. Olen siihen aikaan kirjoittanut enemmän kaikesta siitä, mitä olen tehnyt.

Tähän kymmeneen vuoteen mahtuu uskomaton määrä asioita. Kuinka paljon mahtuu sitten ihmiselämään. Kaunis on maa ja koko elämä!

Arttu oli vasta 7-vuotias. Nyt kohta täysi-ikäinen.