Suurten unelmien kintereillä

Kauhistelen saamattomuuttani.  Toki teen koko ajan jotakin, jollen sitten makaa sohvalla ja katsele Yle Areenasta katsomatta jääneitä juttuja. Niistä aion kirjoittaa joskus myöhemmin, aihe on pitkässä jonossa. Siinä jonossa ovat myös Ikean Lak-pöydät, koriste-esineet ja moni muu toisarvoinen asia. Nyt pysyttelen enimmäkseen kotona enkä edes halua lähteä minnekään. 

Vanhoja kuvia... Merkityksellisiä...

Saatan lähteä jonnekin unissani tai puoliunessa. Ja hoidan tietenkin kaikki ennalta suunnittelemani menot. Joskus on myös pakko käydä kaupassa ostamassa maitoa ja leipää.

Viime yönä kävelin puoliunessa vanhoja polkujani tuolla Tuusulan Mikkolan ja Lahelan kylän välissä. Siellä päin olisi aika käydä. Voisin jopa kurkistaa vanhalle pihalle ja nähdä ja ehkä kuvata, mitkä puut ovat kaatuneet. Samalla voisin poiketa entisiä naapureita tapaamassa. Mutta ei. Pysyttelen omissa nurkissa, piilossa maailmalta. Kohta en varmasti edes pue enää päälleni aamuisin. Onko tämä nyt sitä talviunien aikaa?

Luin juuri 2.11.2012 kirjoittamani blogini ja harkitsin vakavasti sen nimen muuttamista Nostalgian sijasta olemaan vaikkapa Kaksoisvalotusta. Viidessä vuodessa ehtii tapahtua paljon. Jos en enää tunne nostalgiaa ja haikeutta, onko minusta sitten tullutkin kyyninen? En sitäkään. Toisaalta, kun menetysten ja surujen määrä vanhetessa vain lisääntyy, kyynisyys saattaa iskeä. Silti vaikka selityksiä kaikelle löytyy, niin on aina muistettava, että me ihmiset ja koko maailma olemme paljon monimuotoisempia kuin kaikki selitykset ja tulkinnat. 

Me kaikki kohtaamme tällaisen vaiheen elämässä. Koen sen ikään kuin jonkinlaisena esteenä, joka minun on ohitettava ja sitten jatkan taas suoraviivaisesti. Olen huomannut saman monesta itseäni vanhemmasta ihmisestä. Lamaannumme ylittäessämme ikärajan. Yhtäkkiä huomaamme olevamme vanhoja. Lähes kaikkialla ihmiset ovat meitä nuorempia ja eloisampia. Kun olemme käsitelleet kriisin sisällämme, voimme taas edetä ilman esteitä. Se on jokaisen henkilökohtainen ongelma. Siitä on jopa aika vaikea keskustella ikätoverien kanssa, koska kaikki käsittävät asian eri tavalla ja useimmat vieläpä kieltävät sen. Vanhetessa meistä on tullut entistä enemmän yksilöitä, joiden on ehkä aatteellisissa kysymyksissä vaikeampi kohdata kuin ollessamme nuoria.

Olen aika ajoin käsitellyt blogeissani myös omaa historiaani vanhojen päiväkirjojen kautta. Viime aikoina se on vain tuntunut jotenkin hassulta. Mutta kuten kaikkiin muihinkin asioihin, niin tähänkin pätee se, että pitää vain tarttua kiinni. Tarttumiskohta voi olla mikä tahansa, sattumanvarainen. Siitä se alkaa.

Kävelen ”roinahuoneeseen”, jonka selvittely on kesken ja jääkin kesken. Pienemmässä tilassa on vähän mahdollisuuksia levittää tavarat ympäriinsä tai en ole vielä keksinyt, miten…  Otan korista nuoruuteni päiväkirjojen joukosta yhden. Vuosi 1965. Ei. Pistän sen pois. Otan toisen. Sama vuosi. Ehkä se on sitten valittava. Käsialani on ollut silloin aika vaikea, kaartunut voimakkaasti oikealle. Kynä on ollut silloinkin tärkeä. Mustekynä.

Elokuussa olen vaikkapa 23.8. kirjoittanut 17 sivua tekstiä A5 -kokoisessa vahakantisessa vihreässä vihossa. Koulu, viimeinen vuoteni lukiossa oli syyskuun alussa alkamassa. Olen osittain vielä elänyt erään kohtaamisen jälkimainingeissa.  Jännittävä sattuma on, että olen kirjoittanut siitä asiasta 2014 toisessa blogissani otsikolla ”Eräs kohtaaminen”, jonka pääset lukemaan täältä. Luin tuon kirjoituksen ja huomaan, että minulle on alkanut käydä samoin kuin ihmisille yleensä käy jossakin vaiheessa. 

Muistot alkavat yhdistyä uudeksi muistoksi. Kahdesta tapaamisesta tuli kuin yksi kuten tuossa kohtaamis-kirjoituksessa.  Muistamaani asiaan saattavat vaikuttaa myös muut asiat tai jopa toisten ihmisten muistot. Tässä tapauksessa niitä ei ollut eikä juuri tuon kesän muistoilla ole minkäänlaista merkitystä kenellekään muulle kuin minulle, sille henkilölle, joka minusta tuli. En koskaan tutustunut näihin ihmisiin enkä tuntisi heitä edes enää, jos he ilmaantuisivat eteeni. Hekään eivät muistaisi minua ja olemassaoloani.  Olin 18-vuotiaana jo se, mitä olen tänäkin päivänä. Olemme siinä iässä omia yksilöitämme, jonka arvot ovat kehittyneet siksi, mitä ne ovat. Hienosäätöä niihin kyllä vielä tarttuu matkan varrelta. 

Tasan 10 vuotta sitten Lahelan Jokitien sillalla. Ei enää autoilijoiden käytössä.  Uusi tie ja uusi silta.

Siksi on riemastuttavaa aina välillä palata itseensä muina ikäkausina. Nyt katson vanhempia lapsenlapsiani ymmärtäen heidän vaiheensa. Nyt minulla on aikaa katsoa. Kun elin sitä kauheata, kiihkeätä ja kiireistä ruuhkavuosien aikaa, en useinkaan pystynyt katsomaan omia lapsiani samalla tavalla. Se on menetys, jota kadun loppuelämäni. Ihmisen on vain elettävä kaikki vaiheet tehden parhaansa. Joskus on vain aikoja, kun tuntee kadottaneensa itsensä, sen ytimen, josta tässäkin blogissa on nyt kysymys.

23.8.1965

”Luen hirvittävää kirjaa. Se on lohduton näkymä kaukaisesta tulevaisuudesta. Kirja on Aldous Huxleyn ”Uljas uusi maailma (Brave new world, ilmestyi 1932). Minusta se on lohduton, muuta se tuskin voi olla nykyajan ihmisen katsomana. Olen täysin tyytyväinen tähän aikakauteen. Tämä kaikki on jotakin ihmeellistä. Elämä kuin satua. Sitä se todellakin on verrattuna tuohon kauheaan utopiaan (?). Olin kauhistuneena uppoutunut ”Uuden uljaan maailman” ilmapiiriin, kun radiosta tuttu sävel levittäytyi huoneen joka nurkkaan ”Help, help, if you can!” Siinä samassa kirjan maailma oli poissa. Suoraan sanoen se tympäisee minua. Tähän satuun ja kauneuteen verrattuna. Tosin kirjat ovat kuvittelua, mutta ainahan ihmiset ovat tyytyväisiä omaan aikaansa, niinhän tuossa kirjassakin.

Aion tällä viikolla vielä ehtiä lukea pari muutakin kirjaa. Esim. Joycen ”Odysseukssen”. Aloitin sen jo keväällä, mutta lukeminen meni silloin aivan hukkaan, joten minun on aloitettava se alusta. Tyyli nimittäin viehättää minua. Ihmekös!??

”Make it easier on yourself.” Voisin jatkaa: Make all easier on yourself. Voisin jatkaa lisää: Make all much more easier on yourself.  You can make it.”

Tuota viimeistä kohtaa kirjoittaessani taisin kuunnella kappaletta Burt Bacharachin ja Hal Davidin sanoittamaa suosittua kappaletta ”Make it Easy on Yourself”. Todennäköisesti The Walker Brothers-nimisen yhtyeen esittämänä. Se näytti Wikipedian mukaan olevan ykkösenä Englannin listoilla syyskuussa 1965.

Jatkan vielä hiukan:

” Ihania levyjä toisensa jälkeen… The Beatles, Manfred Mann, The Kinks, The Animals… Ja minulla on pakottava halu tunkeutua tästä yön ympäröimästä talosta pitkin radioaaltoja kauas kauas…. suureen saliin, joka on täynnä kitaroiden ja rumpujen pauhua. En voi ymmärtää tuota halua, mutta en halua tukahduttaa sitä. Sähkökitaramusiikissa on jotakin sellaista, mitä olin jo kauan tiedottomasti odottanut. Minulle tämä ei ole lapsellista laumassa kulkemista. Siinä tapauksessa tulen pysymään koko ikäni lapsena. Ei tämä ole vain kausi, josta kasvan ohi. En tiedä, mutta minussa tuollainen musiikki vetoaa johonkin ylevämpään. Se on käsittämätöntä, aivan kuin nousisin moraalisesti korkeammalle tasolle.”

Tuohon aikaan kukaan nuori ihminen ei voinut musiikin osalta olla tuntematta suuria tunteita. Vanhempiemme oli vaikea ymmärtää sitä ja meidän ihastustamme ajan musiikkiin. Isä yritti selittää, että 1930-luvulla hänen nuoruudessaan oli aivan samanlaista musiikkia eikä tuo kaikki ollut mitään uutta. Se oli uuden ajan alku, jollaista ei varmaan sen jälkeen ole enää koettu.

Tulin kyllä muutama vuosi myöhemmin alas arkisen elämän koittaessa, mutta sain sentään jonkin aikaa olla tuossa pilvessä. Ihminen tarvitsee kaikkina ikäkausina innostajia. On mielettömän hienoa lukea päiväkirjojani. Kun selaan tuota samaista vihkoa pari elokuun päivää myöhemmäksi, kirjoitukseni on tajunnanvirrassaan kuin taideteos, joka johdattaa minut erääseen tiettyyn valokuvaan. Jätä aiheen toiseen kertaan. Kiitos päiväkirjani jälleen kerran!  Kesä 1965 oli merkittävä. Siitä riittää myös vuoteen 2017, josta en ehkä olisi edes selvinnyt ilman pohjalla olevia nuoruuden unelmiani.

Minä 1.11.2007.  Työpaikalla.