En tarvitse paljon, kun iskee se outo, mutta toisaalta
kovin tuttu pakko alkaa kirjoittaa. Se alkaa jo yöllä herätessäni kesken värikkään
unimaailman ja jatkuu aamulla aamukahvia juodessa, kun jostakin ikkunan takaa
kuulen vaikkapa vain tippuvan vesipisaran äänen, alkavan sateen.
On pakko jättää kaikki muu sikseen. Se on siinä.
Olkoon, että minulla ei ole oikeastaan aikaa vaan pitäisi
keskittyä muuhun tekemiseen ja muuhun kirjoittamiseen. Nyt työpöytäni ääressä
katselen räntäsateen laskeutumista puissa vielä keikkuvien koivunlehtien
keskelle. Hiljaisuus. Rauha. Aivan samanlaista kuin ennen, vuosi sitten,
kymmenen vuotta sitten tai kuusikymmentä vuotta sitten lapsuudessa maalla.
Vanhemmiten aika tuntuu kulkevan aivan liian nopeasti. Ei ehdikään tehdä
kaikkea, mitä haluaisi.
Onneksi meillä on kirjallisuus! Sen siivin pääsemme
mukaan kaikkeen siihen, mihin emme ehdi. Lisäksi se antaa meille jatkosiivet ja
roiman määrän inspiraatiota omiin vaatimattomiin toimiin. Vaikka en koskaan
ehdi kaikkeen, mitä halajan, voin lohduttautua sillä, että helpommin pääsen
lukemalla ja uppoamalla onnekkaiden kirjailijoiksi ehtineiden maailmaan. Löydän
heidän sanoistaan yhtymäkohtia, joihin tukeutua, vaikken itse koskaan ehtisi
saada mitään aikaiseksi. Ehkä sitten seuraavassa elämässä. En vain taida
silloin muistaa, mitä ajattelin edellisessä elämässäni.
Vietin eilisen päivän kokonaisuudessaan kirjamessuilla.
Poistuimme sieltä sulkemisaikaan kello 20.00. Paljon jäi näkemättä ja
kokematta, koska lähes koko ajan kuuntelimme kirjailijaesittelyjä. Sain jälleen
vahvistusta ja tukea omille ajatuksilleni ihmisyyden olemuksesta, siitä, että meille
on tärkeätä tutustua omaan itseensä, perheensä ja sukunsa historiaan, siihen, mistä
ja miten ajatuksemme ja arvomme ovat kehittyneet. Taaksepäin katsominen on olennaista, jotta
pystyy ymmärtämään tämän ajan ilmiöitä. Kaivoin sen esiin itselleni myös siksi,
että olen vaikka kuinka kauan arvostanut erityisesti pienen, tavallisen ihmisen
historiaa. Sehän tukee omaa ajatteluani. Tilaisuudesta ostamani kirjallisuus kuvaa myös
tätä. Palaan kirjoihin mahdollisesti luettuani ne.
Helsingin Sanomien Sunnuntai - osiossa oli tänään 29.10. mielenkiintoinen,
Anna-Stina Nykäsen kirjoittama essee ”Nyt ei Luther tykkää”. Kirjoittaja
paneutuu siinä syvällisesti luterilaisuuden ytimeen, siihen, juuri siihen,
jonka tiedän olevan myös minussa. Sitä lukiessani ymmärsin, kuinka syvällä
monet asiat ovat meissä. Arjen työ on
tärkeätä, voi keskittyä hyvän tekemiseen, kun ei tarvitse pohtia, pääseekö taivaaseen
vai joutuuko helvettiin. Ihminen voi elää tavallista moraalista elämää ja voi
luottaa muihin ihmisiin ja yhteiskunnan koneistoon. Vaatimattomuus kaunistaa.
Kannattaa lukea itse. Tiedän monen muun ajattelevan toisin.
Helsingin Sanomat julkaisi myös teologin tohtori ja
ekumeniikan dosentti (emer) uudelleen suomeksi kääntämät Martti Lutherin
teesit. Siitä päivästä 1517, kun
augustinolaisluostarin munkki ja Wittenbergin yliopiston professori Martti Luther
kiinnitti nuo 95 teesiä Linnankirkon oveen, tulee 31.10.2017 kuluneeksi 500
vuotta. Ne olivat sanat, jotka muuttivat
maailman ja jotka edelleen vaikuttavat meissä.
Edellisen blogini kirjoitin otsikolla ”Hävytön nainen
kirjoittaa ja kuvaa”. Kaduin myöhemmin otsikkoa, kun tulin ajatelleeksi sanan
etymologiaa ja mitä sana sen mukaan merkitsee. No ehkä se siksi sopiikin
vanhalle naiselle. Huomasin, että juttua luettiin ehkä nimestä johtuen innokkaammin
kuin joitakin neutraalisti otsikoituja blogeja. Suomen kieli vaan on niin mahdottoman rikas,
että otsikko olisi voinut olla vaikkapa ”Näsäviisas nainen…”, ”Röyhkeä nainen…”,
”Julkea nainen..” tai vaikka mitä. En lähtenyt sitä enää muuttamaan. Niin
tärkeätä se ei ole.
Olen kaiken ohella yrittänyt vääntää kirjoitusta Markkulan
Viestin seuraavaan numeroon. Blogin kirjoittaminen on helppoa, mutta kun haluaa
sukuseuran lehteen artikkelin vaikkapa blogeissani aiemmin käsittelemistäni
aiheista, siitä tuleekin yllättävän vaikea asia. Aikaraja artikkelin
jättämiselle lähestyy ja pari muutakin pienempää juttua olisi hyvä saada
aikaiseksi.
Kirjoittamista ei opi muuten kuin kirjoittamalla. Silti
siihen paneutuvaa revitään moneen suuntaan. On ensin ajateltava, miksi kirjoittaa
ja ennen kaikkea kenelle kirjoittaa. Sukuseuran lehteen voivat kaikki
sukuseuralaiset kirjoittaa omista sukuhaaroistaan. Minun tarinani ei tietenkään
kiinnosta kaikkia, mutta aina voi löytyä joku, joka saa kirjoitukseni
perusteella innon paneutua asiaan. Kun kirjoittaa vanhoista asioista, samalla
paneutuu itse syvällisemmin kyseiseen aikaan. Minulle tuottaa vaikeuksia
pysytellä asettamiseni raamien sisällä. Lähden kovin mielelläni rönsyilemään.
Alan kesken kaiken tutkia jotakin asiaa, josta lopullisessa jutussa on vain
pieni viittaus. Tarina synnyttää aina uusia tarinoita.
Niitä tarinoita on parhaillaan hautumassa lukemattomia.
Toinen asia on sitten, pääsenkö koskaan keskittymään niihin. Kirjoittaminen
ruokkii hyvin muita harrastuksia. Samalla se kehittää kirjoittajaa niissä ja
harjaannuttaa aina paremmaksi. Blogin kirjoittaminen on hyvää harjoitusta,
vapaata kirjoittamista. Se on kuin itselle kirjoittamista, omien ajatusten
käsittelyä. Siksi koenkin raskaana, jos minun on käsiteltävä tarkkaan jotakin
päivän tapahtumaa. Kirjamessuiltakin olisi hurjan paljon kerrottavaa.
Elämä koostuu pienistä murusista, ajatuksista,
kohtaamisista, teoista, hetkistä, tunteista. Niistä kaikista saa tarinan
juuria. Niistä kaikista voisi aloittaa romaanin, vaikkapa 27-vuotiaan Miki
Liukkosen tavoin. Kävin kuuntelemassa myös hänen haastattelunsa. Tuli taas kunnolla
ikävä nuoruutta ja nuorta itseään, joka olisi halunnut vain kirjoittaa,
kirjoittaa. Kykynihän oli rajallinen enkä tiennyt mistään mitään, mutta olisin
voinut oppia. Kirjoitin hänestä jo viime keväänä 18.4.2017 otsikolla ”Aina ei
leimahda”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.
Pitkät romaanit ovat olleet tänä vuonna muutenkin muotia. Silti en vieläkään
hankkinut tuota Liukkosen romaania.
Kirjamessuilla parasta antia olivat kaikki
kirjailijaesittelyt, mutta myös muut lyhyet hetket.
Kävin vaikkapa halaamassa iki-ihanaa Anna Kortelaista,
kun hän oli lopettanut Hannu Takalan haastattelun kirjasta ”Puna-armeijan
sotasaalis”. Itse asiassa olin lainannut
tuon kirjan viikko sitten kirjastosta. Juttelin Annan kanssa hetken. Päivä
messuilla oli juuri päättymässä.
Tapasin vanhan ystävän vuosikymmenten takaa ja sain
kuvata hänet, kun hän haki signeerauksen kirjaan ”Niemi” Juha
Hurmeelta. En ostanut kirjaa itse, mutta Teemu Keskisarja haastatteli
kirjailijaa ja ryntäys kirjaa myyvälle Teoksen osastolle oli valtava. Kirja
pitää varmaa lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti