Mielen aikahyppyjä

Miten tärkeää ja merkityksellistä aikaa onkaan lastemme varhaisin elämä! Voin sanoa ymmärtäneeni sen täysin vasta vanhemmiten. Joskus ajattelen, että  antaisin vaikka mitä elämästäni pois, jos voisin elää ne ajat uudelleen. En tiedä, onnistuisinko sen paremmin kuin silloin, mutta…

Selaan taas papereitani ja heitän turhia pois. Paljon mitään en silti pysty heittämään pois, sillä olen käynyt samat paperit viime vuosina jo useaan kertaan läpi ja karsinut turhan aiemmin.

Vanhoja päiväkirjoja tulee esiin, niitäkin, joita en ole vielä uskaltanut lukea uudelleen. Usein kirjoitukseni päiväkirjaan ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Kirjoittaminen on ollut minulle aina tärkeää, vaikka vasta viime vuosikymmenellä lisäsin sitä tarkoituksella niin, että siitä tuli helppoa, kevyttä ja jokapäiväistä. Kuten olen sanonut usein, siitä tuli minulle hengittämistä ja elinehto. Kirjoittaminen vaatii, että sitä jatkuvasti vaalii ja kirjoittaa kirjoittamisen jälkeenkin.

Selasin paksua punakantista kirjaa, jonka olen aloittanut 4.12.1980 toisen lapseni synnyttyä.

Kerroin siinä tarkkaan lapsen aikataulusta ja omista toimistani.

26.2.1981

Tänään H täyttää kolme kuukautta. Aamulla hän söi kello viiden aikaan eli toisen kerran yöllä (ensimmäinen kerta oli kello yksi yöllä). Heräsin tai C (tyttäreni) herätti minut kello 7. Vähän ajan päästä myös K (lapsen isä) heräsi siihen, että H oli herännyt. K toi hyväntuulisen syntymäpäiväsankarin alakertaan. Kyllähän H siinä aikansa leikittyään väsähti ja nukkui äidin kainalossa sängyssä jonkin aikaa.

Sitten siinä touhuttiin kaikenlaista. Avattiin ruusunmarjasosepurkki ja H sai uuden makukokemuksen mustan viinimarjan jälkeen.  Ja tuntui maistuvan. Sitten juotiin vielä äidinmaitoa, jonka jälkeen äiti puki väsyneelle pojalle ulkovaatteet päälle ja vei ulos. Siellä H nyt parhaillaan ottaa keskipäivän kauneusunia.

H nukkui melkein neljä tuntia ulkona. Se oli rauhallista ja onnellista unta. Lopulta toin hänet sisälle ja herättelin pikkuhiljaa. Sitten otettiin valokuvia. Isosisko  C oli kuvaajana. Sen jälkeen oli ruoan vuoro. Ensin syötiin rintaa ja sitten jälkiruoaksi ruusunmarjasosetta veden kera. H istui pitkän tovin babysitterissä sohvalla ja katseli mietteliäänä tutti suussa akvaarion kaloja. Sitten isukki tulikin kotiin.

24.3.1981

Kahden päivän päästä H täyttää neljä kuukautta.

Hän kävi juuri yöunilleen. Kello on kohta puoli yhdeksän. Nukkumaanmeno illalla on aina hyvin helppoa. Ja kun hän ensimmäisen kerran herää yöllä syömään, niin sen jälkeen uudelleen nukahtaminenkin on helppoa. Aamuyöstä syntyy vaikeuksia lähes joka yö. Lopulta otan hänet väliimme nukkumaan.

Ei varmasti kestä enää kauan, kun hän H istuu ja seisoo. Niin tukevasti hän jo seisoo sylissä pikkujaloillaan. Kaikista ihmeellisintä on seisoa vatsan päällä, kun äiti tai isä on alapuolella. Silloin nauru on herkässä. Pojan mieli on ylös koko ajan.

Tänään hän oli syödä minut. C otti siitä pari kuvaa. Onhan hän aiemminkin ollut puremassa minua leuasta, mutta tänään hän oli siinä erittäin raivokas, piti samalla tukasta kiinni.

Lelutkin alkavat jo aika hyvin pysyä käsissä, varsinkin perhonen ja pehmeä pallo, jonka Pike, Harri ja Mikko toivat viime sunnuntaina lahjaksi.

H syö äidinmaidon lisäksi lähinnä marjoja, tölkkiruokia. Luumu maistui hyvin, mutta kakkakin oli tänään valtavaa sotkua. Tänään illalla kokeiltiin uutta makua, persikkaa. Muistin, että C piti aikoinaan erityisesti persikasta. Kyllä se H:llekin maistui. Rintakaan ei kelvannut ennen nukkumaanmenoa.

Kevättä on ilmassa. Lunta on vaan edelleen kovin paljon. Ulkona ei voi paljon muuta tehdä kuin nukkua eikä se aina onnistu pitkäksi aikaa. Yleensä H:n unet päivällä ovat sellaisia pikkunokosia harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta.

K meni tällä viikolla töihin, vaikka voisi vielä olla sairaslomalla. Olin jo niin tottunut siihen, että olin hiukan pettynyt, kun hän ei ole enää päivisin kotona. Ei ole oikein intoa tehdä mitään. Aika kuluu H:n kanssa seurustellessa. Hän ei ole viime aikoina ollut kovin innostunut lukemisesta. Hän haluaa enemmänkin voimistella ja leikkiä ja seurustella muuten. Hän jutteleekin kovasti.

Eilen hän sanoi pari kertaa ”äiti”. Lieneekö ollut sattuma, mutta K:kin kuuli sen. Hän harjoittelee kovasti puhumista. Ei pitäisi olla mikään ihme, jos hän alkaa aikaisin puhua.

Tuossa hän nyt nukkuu peitto nenään asti vedettynä. Minuakin alkaa väsyttää, Olen kohta valmis sänkyyn ja unten maille. Vaikka olisi kiva vielä lukea tuota Selma Fraibergin ”Lapsen salaperäistä maailmaa”, joka on varsin hyvä kirja. Toivottavasti elämä maistuu huomenna paremmalta ja jaksan puuhata enemmän.

Seuraavalle aukeamalle kirjasin luvun ”Muistiin merkittäviä asioita”:

•  perhen sukupuu, isovanhempien, tätien, setien ja muiden lähisukulaisten syntymäajat ja -paikat sekä kuolinajat
•  äidin terveydentila varsinkin raskauden aikan 
•   miten synnytys tapahtui 
•  miltä äidistä tuntui raskauden aikana
•  miten sikiö liikkui
• rokotukset 
•  kaikki sairaudet ja sairauteen viittaavat havainnot
• allergiat, erikoislääkitykse
• pituus ja paino
•  motorinen kehitys
• puheen kehitys
•   ”kielellinen kehitys korreloi korkeammin motoriseen kehitykseen kuin ikään”
•  onnettomuudet
• lääkärissä käynnit
• käyttäytyminen eri ikäkausina
• (tunne-elämän ongelmat aikuisiällä pohjaavat vuorovaikutukseen vanhempien ja lapsen välillä ensimmäisten kolmen vuoden aikana)
•  aggressiivisuus ja passiivisuus
•  minä ja käsitys itsestä
• pelot ja fobiat, mustasukkaisuus, sisaruuskateus ja kilpailu
•  sosiaaliset suhteet; isä ja lapsi, äiti ja lapsi, isovanhemmat, kuka on hoitanut lasta
•  lukemaan oppiminen (jos lapsi oppii lukemaan niin varhain kuin kolmen tai neljän vuoden iässä, kuinka se toteutettiin perheessä)
•  mielikuvitus ja todellisuus, mielileikit ja leikkikalut
• mahdolliset oppimisvaikeudet
• koulunkäynti (päivämäärät ja todistukset)

Olen kirjoittanut tuohon kirjaan vain saman vuoden heinäkuun alkuun saakka. Elämä ei ole ollut kokonaan auvoa ja onnea vaan mustanharmaat pilvet ovat pyörineet taivaalla varsinkin juhlapäivinä. Isä K on usein päiväkausia matkatöissä ja poissa kotoa ja kesällä lähtee vielä Lappiin ystävän kanssa pitkälle kalastusmatkalle. Tytär C on 12-vuotias eikä kovin ”mieltäylentävässä” iässä. Syksyn työhönmeno häämöttää edessä, ero vauvasta tekee oloni tuskaiseksi. Olen onnellinen tuosta äitiysloman ajasta ja huomaan olevani erityisen kiinnostunut kaikesta ympärilläni, vaikka suloinen ja ihana pikkupoika viekin paljon energiaa. Elämänhaluni on valtava. On niin paljon luettavaa, kirjoitettavaa ja tehtävää.

Silti tuo pieni pätkä kirjoitusta, tuo tuon vuoden tapahtumat kovin lähelle. Melkein elän siellä. Olen ennen usein kirjoittanut, kuinka päiväkirjojen tekstit ja valokuvat saavat minut melkein aikamatkaamaan johonkin menneeseen aikaan, tuntemaan uudelleen silloin tuntemani tunteet. Tapaan myös uudelleen kaikki ihmiset sellaisina kuin he silloin olivat. Itse asiassa se on järkyttävää ja järisyttävää, melkein pelottavaa. Ovatko elämän muutosvaiheet sellaisia, että silloin kokee kaiken entistä voimakkaammin? Voiko se myös joskus vaikuttaa mieleen niin voimakkaasti, että se järkkyy? Olenhan senkin kokenut, mutta silloin se johti syvään masennukseen.

Suljen punakantisen muistikirjan hämmentyneenä. Olen vastuussa omasta elämästäni. Menneen sureminen ei auta. En ole kaikkivoipainen enkä voi muuttaa kaikkia asioita sellaisiksi kuin ne ehkä haluaisin. En voi muuta kuin elää eteenpäin ja olla läsnä tässä päivässä. 

Mutta ihmisen mieli on niin omituinen, että joskus se  arvaamatta kesken kaiken hyppää menneeseen. Ehkä sieltä löytyy joskus vastaus  niihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin.