Kotona Karjalan kannaksella

Tänä kesänä päivänkakkarat kukkivat pihan keskellä, kukkamaalla, eniten ne loistavat kesän lopulla 2011 tekemässäni kukkapenkissä. Niiden siemenet etsivät hyvän maan, josta ne jaksavat ponnistaa uuteen elämään joka vuosi. Kesällä 2011 ne kukkivat riemuisasti maassa, jonka olin aiempina vuosina vapauttanut marjapensaista ja kantanut siihen monta säkillistä maata parantavaa multaa, joka hävitti rikkaruohot. Nyt se alue on kauan sitten peittynyt rikkaruohoihin tai toisin sanoen harmilliseen vuohenputkeen, joka kasvikirjojen mukaan vain intoutuu lisää, kun sitä kitketään ja revitään maasta. Siksi sitä saatetaan jossakin kasvattaa myös jalostettuna koristekasvina. Kaiken lisäksi heinät ovat valloittaneet puutarhaa erityisesti niinä vuosina, kun en ole pystynyt kunnolla hoitamaan pihaa.

Yhtä kaikki, kuukauden päästä olen poissa tästä ihanuudesta, josta tuli minulle elämäni toiseksi pitkäaikaisin koti. Vietin täällä melkein yhtä pitkän ajan kuin lapsuudenkodissani. Onkin jännittävää kokea, miten jatkossa käsittelen tätä aihetta, miten kirjoitan tästä käyttäen omia kokemuksiani ja muistoja ja silmieni eteen tulevia näkymiä, kun vielä nyt edessäni avautuva maisema pihalle ei enää olekaan siinä.

Nyt kaikki seisoo silmieni edessä tyynenä ja kauniina lempeässä auringonpaisteessa. Yöllä kuljeskelin täällä hetken, kun uni hylkäsi minut hetkeksi ja kuuntelin kovan sateen rummutusta katolle. Ihminen on onnekas, kun hän saa ottaa aina kaiken kokemansa ja näkemänsä mukaansa, kun matka jatkuu. 

Tammikon tiellä 2006.

Kirjallisia kuvia Karjalan kannakselta

Luin yöllä pätkän Ritva Heikkilän kirjasta ”Kultaisten rantojen kannas”. Se sisältää kuvauksia Terijoen maisemista ja ihmisistä, julkaisija on Karisto Oy:n kirjapaino Hämeenlinnassa 1986. Karjalan kannaksen muistot ovat minulle aina ajankohtaisia ja erityisesti nyt, kun kohta suuntaan sinne. Serkkuni Arja hehkutti tätä kirjaa Facebookissa ja löysinkin sen helposti kirjastosta. Sen parhainta antia ovat novellit ja otteet Tuuli Reijosen kirjoituksista, jotka oli irrotettu tämän kirjasta ”Kannaksen mosaiikkimaailma” (1968). Muistan Helsingin Kuolemajärvikerhon Heljän suositelleen juuri tuota Tuuli Reijosen kirjaa. Kirjastosta sitä on ollut vaikea saada, koska se on arkistoitu.

Aloin aamuyöllä lukea Toivo Pekkasen kertomusta ”Kuilun tuolta puolen”. Se on otettu kirjaan teoksesta ”Mies ja punapartaiset herrat. Kuusi kertomusta miehen vaiheista.” (1950) 

Novellin tarina sijoittui tietenkin Terijoelle ja kertoi varakkaasta ei-niin- tavanomaisesta pariskunnasta. Muistin siinä lukiessani, että luin nuorena ahkerasti Toivo Pekkasen kirjoja kuten ahmin monen muunkin suomalaisen kirjailijan tuotantoa. Jätin lukemisen yöllä kesken väsymyksen alkaessa painaa silmiäni, mutta jatkoin novellin loppuun aamukahvin äärellä. Se on hurja tarina pariskunnan muutamista hetkistä heidän viettäessään kesää huvilassaan ja kasinolla Terijoella. Kertomukseen sisältyy heidän koko elämänsä, mutta silti näemme heidät kuin verhon takaa meille tuntemattomina ihmisiä. Tykit jyrähtelevät koko ajan rajan toisella puolella olevassa linnoituksessa eli Kronstadtissa. Valonheittäjät pyyhkivät suihkuillaan yöllistä maisemaa, mutta ihmiset keskittyivät silti huvituksiin ja seuraamaan vaikkapa tätä salaperäistä pariskuntaa. Elettiin harvinaisen kaunista ja lämmintä elokuuta, jolloin tuleva sota antoi jo selviä merkkejä. 

Palasin siis sänkyyn ja aloin uneksia. Näin jälkikäteen ymmärrän, että tuo lukeminen oli siivittänyt paluun todella mielenkiintoisiin uniin, joissa vapaudun tämän hetken pohdinnoista.

Herättyäni luin kirjan muitakin novelleja.  Seuraava oli Tuuli Reijosen kerrottuihin tositapahtumiin perustuva ”Yksisiipinen enkeli” 1950 ilmestyneestä novellikokoelmasta.  Aivan hurja tarina naisesta nimeltä Anna, joka asui vauvansa kanssa meren läheisyydessä pienessä mökissä. Lapsen oli Annalle jättänyt mereltä tullut mies, jolla oli ”kalantuoksuiset vaatteet, täynnä suomuksia”. Mies oli tullut ja jäänyt Annan tupaan asumaan, mutta lähtenyt pois seuraavana vuonna, kun syysmyrskyt velloivat merellä. Miehen kerrottiin hukkuneen merellä, kuten  kalastajien silloin tällöin kävi.  Vieraan miehen ja ”näkinkenkämorsiamen” suhteesta syntyi ”näkinkenkäprinsessa”.  Yksin kaukana muista asuvaa Annaa lapsineen päiviteltiin, Anna oli arvoitus. Anna oli sanonut ennen suurta myrskyä turvaavansa puuhun, isoon mäntyyn hädän yllättäessä. Hän oli kieltäytynyt tulemasta turvaan muiden joukkoon suuren myrskyn saapuessa.

Sellaista myrskyä ei oltu nähty miesmuistiin. Vaimot tarinoivat suojassa, lauloivat virsiä ja huusivat Herraa avukseen. Mutta Anna lapsineen oli särkällä, meren kupeessa pienen lapsensa kanssa ja ulkorakennuksessa olevine kanoineen. Vesi alkoi kohota, oli kohonnut jo maantielle saakka, mutta Annaa lohdutti puu. Hän valmistautui lähtemään etsien nuoraa, jolla sitoa itsensä lapsineen puuhun.  Vesi alkoi jo tulvia sisään, meri kiehui. Matkalla kumpareelle, jolla mänty seisoi, hän ehti ihmetellä lyhyen matkan pituutta ja kumpare tuntui matalammalta kuin hän oli aiemmin ajatellut. Vesi ulottui sinnekin. Hän onnistui sitomaan itsensä lapsineen mäntyyn.  Myrsky raivosi, ”elämä oli sidottu kuolemaan.” Mänty, joka oli kestänyt lukemattomat myrskyt, sen juuret olivat levittäytyneet laajalle ja syvälle hiekkaan, ei kestänytkään tätä myrskyä. 

”Ja hiuksiin takertui joka aallon mukana hiekkaa ja sinipunajuovaisia näkinkenkiä, jotka kimalsivat siinä kuin hohtavat korut.”

Tammikossa 2006

Meidän maakrapujen on ehkä vaikea ymmärtää meren rannalla elävien murheita. Suuret myrskyt joka syksy tai jopa kesäisin, jotka toisinaan yltyvät hirmumyrskyiksi ovat siellä arkipäivää. Lehdissä kerrottiin mm., että joulukuun alussa 1913 Suomen ja Pohjanlahdella oli niin kova hirmumyrsky kuin koskaan aiemmin. Myrsky  toi Viipurissa vedet kaduille, merivesi oli lähes kaksi metriä normaalia korkeammalla. Tässä linkki artikkeliin Parikkalan Sanomissa. Kun lukee lehtiä, huomaa myrskyjen olleen jokavuotisia. Kun myrsky raivosi Suomenlahdella, se usein riehui myös Laatokalla.

Viipurissa 2015

Kolmas novelli, jonka tänä aamuna tuosta kirjasta luin, oli Unto Seppäsen ”Jumala kulkee” (Jumala kulkee ja kahdeksan muuta kertomusta. 1929. Otava). Unto Seppänen on tunnetuimpia Kannaksen ja oman kotiseutunsa Kanneljärven (myöhemmin Uuttakirkkoa) maisemien ja ihmisten kuvaajana. 

Kirja ”Iloisten ukkojen kylä” (1927) löytyy kirjahyllystäni. Novellissa ”Jumala kulkee” kerrotaan elämästä ja myrskyntulosta sokean Vapon tuntein. Minusta oli erityisen liikuttavaa vanhan Vapon historiassa se, että hän oli ”itkenyt nuorena näön itseltään”:

”; nuoren itkuhan on kaikkein rajuinta, se voi viedä elämänkin, saati näön ja poskien kuultavuuden, varsinkin, kun on itku synnistä ja sydämen särkymisestä, sellaisesta synnistä, jonka rakkaus on peittänyt.”

Vappo tekee harjoja ja kerjää kesäisin tien penkereellä kädet ojennettuina. Sinne hänet kuljettaa aamuisin ja noutaa iltaisin eräs pieni poika. Vappo kuulee kaiken. ”Kauneinta oli kuulla lapsen nauru ja tuulen herääminen herkässä lehvistössä. ” Hän kuulee myös syksyn tulon, hän kuulee päivän ja yön. Hän kuulee myös menneisyyden, huvilan muistolaisten äänet. Hän jopa haluaa kuunnella myrsky-yön äänet. Hän haluaa jäädä huvilaan, vaikka häntä yritetään viedä pois vedenrajan lähestyessä hänen asumustaan.

Jumala kulki ja etsi rangaistavia. Kaikki Vapon elämässään kuulemat äänet ryntäsivät hänen ylitseen ja lopulta hukuttivat hänet veteen. Jälleen kerran oli myrsky.

”Suomenlahden pohjukan mäntyäyräiden ja Laatokan ruskeiden vuorien välinen maasilta – Karjalan kannas – on ollut historiamme ihmeellisimpiä näyttämöitä, välisti mittaamattomien murheiden ja kolhujen tuskassa nyyhkyttänyt, välisti elämän iloisimpia poljentoja sykkinyt, kaikkien värien viitta ympärillään.” Nin kirjoitti Unto Seppänen teokseen ”Karjala – muistojen maa (1941)."

Omaa juhannusta 2017

Tekstin lopussa hän kirjoittaa vielä seuraavasti:

”Karjalan kannas, josta kukaan suomalainen ei luvannut eikä taistelematta antanut tuumaakaan, jäi poltettujen kylien ja murskaantuneiden tantereiden maaksi. Mutta sen antamat elämänmuistot eivät palaneet eivätkä murskaantuneet, niitä ei pysty kannakselaisilta riistämään syvinkään nykyhetken murhe. Isänmaa, tue kaikkensa antaneita!”

Seivästön ortodoksisen kappelin rapuilla 2006

Karjalan kannas on syvästi minun maani, vaikken sitä lapsena edes täysin ymmärtänyt. Se on syvällä minussa kuten myös Häme. Karjalan kannas ja eteläinen Häme jopa muistuttavat rikkaan ja rehevän kasvillisuutensa takia toisiaan. Meri puuttuu Hämeestä ja sitä äitini suri aina, vaikka varmaan muuten viihtyi uudella kotiseudullaan hyvin. 

Parin viikon päästä saan taas viettää hetken Karjalan maisemissa. Taaskaan minulla ei ole ennen matkaa aikaa paneutua kunnolla ja tietopuolisesti paikkoihin ja asioihin (kuten olen joka kerta päättänyt), jotta voisin jakaa muillekin tietojani. Mutta tuskin kukaan niitä edes kaipaa ja jos kaipaa, niin jälkikäteen on mahdollista selvittää epäselvät asiat.

Olen nämä kaksi kuukautta liikekannalla, kun jätän rakkaan kotini ja muutan jonnekin.  Mutta kuten jo alussa viittasin ja mihin myös nuo Terijokea koskevat kuvaukset veivät, me ihmiset olemme hyvin onnekkaita, kun saamme pitää elämämme loppuun saakka kaiken mukanamme. Pystymme palaamaan muistoihimme hyvin monella tapaa ja milloin vain halutessamme, vaikka samanaikaisesti elämämme voimakkaasti tätä hetkeä. Kiitos siitä!

Ystävälle kotiviemiseksi 2017.