Välillä ihan sekaisin

Niinhän taas kävi kuten usein ennenkin viime aikoina. Kirjoitan ja kirjoitan eikä tule valmista, väsähdän ja jatkan taas, kun on pieni väli. Minussa olevat ”Erikoisasiantuntija” ja ”Taiteilija” käyvät nyt kovaa taistelua joka päivä. Kumpikaan ei päästä toista rentoutumaan. Vanhan ihmisen elämä, eihän sen pidä olla tällaista, eihän? 

Myös tämä päivä alkoi varhain, kun tuskin olin nukkunut viime yönä vain pari lyhyttä silmällistä. Stressi on hiukan toisenlaista kuin se stressi, mistä olen viime aikoina kirjoittanut. Tarkka havainnoitsija sisälläni huomaa eron.

Aamulla olin jo ennen kello 6 hakemassa Arttua, joka lähti pariksi viikoksi isovanhempien luo Saksaan. Olin luvannut viedä hänet lentokentälle ja katsoa, että poika selviää siellä asioista. Lentokentällä oli valtava ruuhka, mutta kaikki pelasi hienosti. Teimme lähtöselvityksen yhdessä jo eilen. Nyt oli vain jätettävä matkalaukku. Seurasin Arttua aina siihen saakka, kun hän oli ohittanut turvatarkistuksen.  Sitten palasin ulos vesisateeseen ja autolle.

Välillä onkin tullut vettä melkein kaatamalla. Ihan hyvä, ehkä saan tämän tekstin valmiiksi. Ehkä en, sekin pitää hyväksyä. Mutta ei, alkaako aurinko sittenkin paistaa, siltä näyttää?

Alla olevan tekstin kirjoitin jo kahtena tätä edeltävän päivänä:

Aika ajoin tunnen olevani aivan sekaisin. Se nyt ei ole tänä vuonna ja menneinäkään vuosina mitenkään ainutlaatuista. On hienoa, inspiroivaa ja vapauttavaa päästä välillä ulos tästä erikoisesta tilanteesta.

Oma roolini tilanteessa, jossa toimin kiinteistönvälittäjänä, toisena myyjänä, asiakirjojen laatijana ja kaupan organisoijana ja samalla etsin itselleni uutta pesää, jonka pitää olla jo heinäkuussa vapaana. Toinen myyjäosapuoli ihmetteli ja sanoi, että asiahan on aivan helppo, mennään pankkiin, allekirjoitetaan, rahat siirtyvät tilille ja sillä selvä. Se ei todellakaan mene aivan niin.  Hän ei varmaan ymmärtänyt sitäkään, että valvon tässä myyjän roolin lisäksi myös ostajien oikeuksia. Saa nähdä, ymmärtääkö edes oma pankkini rooliani. Toisen omistajan ei tarvitse laittaa tikkuakaan ristiin muuten kuin hyväksyä tekoni ja odottaa kaupan toteututtua rahojen kilahtamista tililleen.

Mutta kirjoittamalla rentoudun eikä minun siinä tarvitse liikaa tehdä sitä samaa, mitä juuri nyt teen sekä hereillä että valvoessa koko ajan muuten, mietin, suunnittelen. Ajateltu on aina jo puoliksi tehty. Niin se oli jo työelämän aikana. Kaukana menneisyydessä. Meissä vanhoissa on siis aikamoinen voimavara, jolle ei kovin paljon anneta arvoa. 

Huolimatta kovista paineista, leijun hetkittäin (mutta realistina vain todella lyhyen hetken) jonkin pilven päällä.  Kunhan tämä juttu on ohitse ja olen sitten, missä olenkin, olen ainakin vapaa aloittamaan jotakin uutta. Minun ei enää tarvitse pelätä ikäviä viestejä. Pitkä osa aikuisen (oikeastaan vanhan) minun elämää erilaisine vaiheineen on lopullisesti ohi ja olen siinä, mihin olen jo vuosia halunnut mennä. Aluksihan yritin kovasti olla kuin ei mitään, mutta lopulta se kaatoi minut ainakin osittain. Tunsin, että epäonnistumiseni paistoi minusta läpi ja juuri se oli suurimpana esteenä edetä hyvin alkaneella eläkeiällä ja taiteellisilla ja historiaan liittyvillä harrastuksillani ja jopa toiveillani vielä opiskella.

Viimeisillä hetkillä, kun nk. kamelin selkä oli katkeamispisteessä, tänä keväänä, pelastuin. 

Joku lukijoistani saattaa kyllä tässä kysyä, että olenhan sittenkin tehnyt koko ajan paljon kaikenlaista. Niin. Miten oikein selittäisin sen kaiken? Menee psykologian puolelle. Aika näyttää, mitä haavoja minuun jäi ja miten niistä selviän. Tämä nyt meneillään prosessi ehkä auttaa tämän hetkisestä sekaisesta mielentilasta huolimatta minua vahvistumaan.

Loviisan retki

Lauantaipäivä oli sellainen, että sain unohtaa nämä asiat hetkeksi. Olin Markkulan sukuseuran retkellä Loviisan seudulla. Matkalle sain mukaan erään sukuseuralaisen täältä kotini läheltä ja siksi ajomatka Loviisaan sujui keskustellessa nopeasti ja rattoisasti. Olenhan monta kertaa sanonut, että me sukututkijat ja sukuseuratoiminnasta kiinnostuneet olemme omituista joukkoa. Siksi samankaltaisten seura on tervetullutta.

Tapasimme muut retkeläiset Valkon sataman vieressä vanhalla kansakoululla, jossa eräs sukuseuramme hallituksen jäsen asuu. Hän oli organisoinut retken todella loistavasti. Paikalle saapui Porvoo Toursilta bussi ja opas Ritva Suomalainen. Koska Valkon satama oli siinä silmiemme edessä, saimme ensin perinpohjaisen selostuksen Loviisan satamista. Satama kuuluu Helsingin Sataman piiriin. Valkon sataman katoilta olisi mahdollisuus nähdä Suursaareen asti. Nykyään sataman alueelle ei enää pääse vapaasti kiertelemään.

Meitä kierrätettiin ensin ympäriinsä Loviisassa ja sen ympäristössä. Loviisaan liitettiin 2010 alussa Pernaja, Liljendal ja Ruotsinpyhtää. Monessa kohdin saimme kuulla nimen eversti Nordström. Tämä oikeammin jääkärieversti Ragnar Nordström on vaikuttanut erityisen paljon tällä alueella. Hänen nimensä mainittiin useaan otteeseen retken aikana. Hänen vaiherikkaasta elämästään löytyy netistä paljon tietoa. Tässä linkki Ylen artikkeliin, jossa on myös filmi eversti Nordströmin elämästä. Hän näyttää vaikuttaneen koko Suomen alueella kuten myös entiseen Suomeen kuuluneilla alueilla kuten Petsamossa.

Retkemme vei meidät myös Strömforsin Ruukin alueelle, jossa joimme kahvit.  Aika tuolla kauniilla alueella oli silti melko lyhyt, jotta olisimme ehtineet paneutua alueeseen kunnolla. Tässä linkki alueen kotisivulle. Kappas vaan, siellä olisi jopa asuntoja myynnissä. Olisi ihastuttava paikka asua, mutta sieltä on sentään Helsinkiin matkaa noin 95 km. 

Ruukin jälkeen palasimme Loviisaan ja vierailimme erään talon pihalla, jossa Jean Sibelius on oleskellut nuorena miehenä. Talon omisti Jean Sibeliuksen isoisä ja lapsena hän vietti siellä aikaansa isoäitinsä luona. 1800-luvun lopulla hän sävelsi talossa Kullervoa. Talon kulmalta on hyvä näkymä Loviisan punatiilisen uusgoottilaisen kirkon suuntaan. Jatkoimme vielä bussin kyydissä ajelua Loviisassa kunnes sitten palasimme Valkoon koululle, jossa meitä vieraanvaraisesti kestittiin. Isäntä kertoi talon historiasta. 

Jälleen kotona

Kotitaloni tuleva omistajaperhe vieraili sunnuntaina. Lapsetkin olivat tällä kertaa mukana. Olen iloinen, että onnekas sattuma toi talolle uudet omistajat. Olen valmistellut kauppakirjaa ja hoitanut kaikkea siihen liittyvää asiaa. Oman asunnon hankinta on vielä jäänyt sivuseikaksi, mutta ehkä sitten, kun saan toivottavasti ensi viikolla hoidettua asiat myynnin suhteen, pääsen kunnolla etsimään uutta kotia itselleni ja tavaroilleni. Joinakin öinä olen herännyt selaamaan asuntojen myynti-ilmoituksia. Väliin heinäkuussa tulee vielä kovasti odottamani Karjalan matka. 

Ja pian on sitten viimeinen juhannus täällä.

Nyt

Niinpä, viime yönä mietin valmiiksi, mitä kaikkea pitää tehdä ennen muuttoa sinne jonnekin. Hassua, että vasta joulukuussa mietin samoja asioita, kun evakkoon lähtö oli suunnitteilla. Olisiko tämä aivojen tuhlausta?