lauantai 3. joulukuuta 2016

Valokuvien ja muistojen taustoja



Olen aloittanut, jatkanut ja täydentänyt keskeneräisiä loputtomia projektejani.  Sitä teen koko ajan. Pyörittelen asioita hetken ja laitan sitten taas lepäämään arkistojen uumeniin. Sain sentään yhden isäni valokuva-albumin skannattua kokonaan. On todella sääli, ettei kuviin liity mitään tekstejä. Kukaan minun jälkeeni ei niitä pysty enää selvittämään. 


Kuvat ilman tarinoita voivat olla myös toisinaan tylsiä. Osa vanhoista valokuvista on sen verran huonolaatuisia, että ne vaativat tarinan. Helsingin Sanomat julkaisi 30.11.2016  Fidel Castroa koskevan artikkelin yhteydessä valokuvan, jonka suomalaisen opiskelijajärjestön Kuubassa pidettyyn konferenssiin  lähetetyt opiskelijat olivat 1962 ottaneet. Kuvassa kaksi matkassa ollutta opiskelijaa on uimassa 21.10.1962 Fidel Castron kanssa.  Elettiin kriittistä ohjuskriisin aikaa, joka ei matkalla olleille ollut silloin selvillä.  Kuva levisi aikanaan myös maailmalle.  Ja nyt Castron kuoltua se ja tarina pulpahtivat taas pinnalle. Tästä  pääset lukemaan artikkelin ja näet valokuvan.

Tässä isäni albumissa ollut uintikuva. Hän ui siinä keskellä kuvaa.
Osalle isäni kuvista pystyn kehittämään tarinan, joka aikanaan voi olla osa isompaa tarinaa. Kuvia skannatessani mietin, mitä isäni on miettinyt liimatessaan valokuvia albumiin ja milloin hän on rakentanut albumit. 

Oma arkistointisysteemini vaatinee myös tarkistamista. Eihän minulla ole edes mitään kunnon systeemiä. Ehkä kannattaisi jakaa kuvat seuraaviin erillisiin kansioihin 1) lapsuus, perhe 2) kotikylä ja koti 3) koulut 4) ystävät 5) matkat 6) sotaan valmistautuminen. Eniten vaikeuksia minulle tuottaa 1930-luvun loppu. Riihimäen Yhteislyseon jälkeen isä jatkoi opiskelua Helsingissä.  Missä ja kuinka pitkään. Hän ei koskaan kirjoittanut ylioppilaaksi.

Isäni on takana kolmas vasemmalta ja Urho neljäs.
Helsingin aikana hän tutustui mm. Urho Lehtoseen, josta tuli elinikäinen ystävä, ystävä, jonka me lapsetkin opimme tuntemaan. Urho oli helsinkiläinen ja isääni neljä vuotta nuorempi. Olen usein miettinyt, mikä heitä yhdisti. Isäni oli maalaispoika, josta tuli maanviljelijä, Urho sen sijan kaupunkilaispoika, josta tuli diplomi-insinööri.  Valokuva-albumissa on joitakin kuvia heistä, samoin yksi luokkakuva, jossa he istuvat vierekkäin.  Liitän ne tähän blogiini, jos vaikka sattumalta joku osuisi lukemaan ja antaisi lisätietoa. 



Ennen sotaa lienee ollut suojeluskuntatoimintaa, mutta siitä on vaikea löytää tietoa netistä. Käsivarsissa olevat valkoiset nauhat, joissa iso S-kirjain.  Isäni lähti talvisodan syttyessä armeijaan ja  syksyllä 1940 hän siirtyi Reserviupseerikouluun.  Sitten alkoikin kesällä 1941 uusi sota, jatkosota.

Urho on toinen vasemmalta ja isä sotilaspuvussa kolmas vasemmalta.
 
Seuraavan kohdan kopion varhaisemmasta blogistani 15.1.2014 Valokuvat vievät mukanaan.

”Jalkaväkirykmentti 1 perustettiin vahvennettuna talvisodan aikaisesta 1. prikaatista. Isäni sotilaspassin ja muusta materiaalista kuten valokuvista tekemäni päättelyn mukaan on ollut Reserviupseerikoulun kurssilla 49, joka on pidetty Niinisalossa 19.09.1940–31.01.1941. Wikipedian mukaan kurssilta on valmistunut 975 upseeria. Se jälkeen hänet on 1.2.1941 siirretty joukkueenjohtajana 1 Prikaatin 6 komppaniaan, joka on vaihtunut 7.6.1941 JR1:n 4 komppaniaksi.

Koska isäni joutui vasta 7.12.1939 jo talvisodan sytyttyä varusmieskoulutukseen, jätän varhaisemmat vaiheet, joita eräässä aiemmassa blogissani pähkäilin myöhemmin tutkittavaksi. Niiltä ajoilta lienee kuitenkin melko runsaasti valokuviakin.”
 
Paljon enempää en ole sittemmin ehtinyt tätä asiaa tutkia. Valokuvia on vielä paljon skannaamatta.
Isän ystävä Urho lähti vapaaehtoisena suomalaiseen Waffen-SS-vapaaehtoispataljoonaan ja olen löytänyt hänet  SS-Division Wikingin rykmenteissä Nordland  palvelleiden suomalaisten nimilistasta ( III/N = III Btl. SS-Regiment Nordland) Lehtonen, Urho Uolevi, III/N, sk.stm. 

Uskon, että ystävyksiä yhdisti sittemmin sotaan liittyvät kokemukset, joita oli vaikea jakaa monen muun kanssa. Se oli myös vanhempiani yhdistävä kokemus. Olisi aikoinaan pitänyt kuunnella oikeasti. Silloin lapsena ne asiat eivät todellakaan kiinnostaneet. Kun Urho löysi vaimon, Maritan, vanhempani olivat mukana häissä. He tulivat hyvin usein 1950-luvun alussa viettämään aikaa meille maalle, joskus jopa pyörillä Helsingistä saakka. Kesällä 1954 he tekivät yhdessä matkan aina Lappiin saakka. Valokuvaus oli myös isäni ja Urhon yhteinen harrastus. Siksi heistä ja perheestämme on olemassa paljon valokuvia.


Lehtosten kanssa Ojajärvellä uimassa.

Pariskunta kuului kiinteästi meidän lapsuutemme. He liittyvät moniin hienoihin muistoihin. Heillä ei ollut lapsia. Siksi he varmaan hellivät meitä tuoden meille aina tuliaisia. Muistan aina, että he toivat meille 1950-luvulla ensimmäiset banaanit. Se oli suuri pettymys, koska olimme odottaneet karamelleja tai siilikakkua. Vietin kesällä 1957 kesälomaa heidän luonaan (5.7. – 15.7.1957). 

Perheeni vieraili 1960-luvulla useasti heidän saarellaan Hangon/Tammisaaren saaristossa. Marita oli ruotsinkielisenä usein tulkkina Pohjoismaihin järjestetyillä matkoilla.  He olivat mukana kaikissa perhejuhlissa. He olivat vanhempieni parhaat yhteiset ystävät. Molemmat olivat töissä helsinkiläisissä yrityksissä.  Heidän kanssaan lähdin ylioppilaskesäni jälkeen Helsinkiin. Urho kuoli ensin ja Marita vähän ennen vanhempiani (1998).

En ihan saanut alkuperäisiä värejä tähän alunperin diakuvaan, jossa kyseinen Warburg ja Dinah. Paikka on Ahdekaunokintie, Vartiokylä. Helsinki
Tätä kirjoittaessani mieleeni virtaa useita pieniä, suuria muistoja. Urho taisi juuri sinä kesänä, kun olin heidän luonaan hankkia ensimmäisen autonsa, itäsaksalaisen Wartburgin. Hän lienee vasta oppinut ajamaan autoa ja harjoitteli silloin.  Ajelimme ympäriinsä sinä kesänä ollessani heidän vieraanaan. Jopa minua, lasta hävetti, kun ainakin kerran auto pysähtyi raitiovaunukiskoille ja raitiovaunu joutui odottamaan, että Urho sai käynnistettyä auton.  Omituista kyllä, etten ole maininnut sitä päiväkirjassani. Mutta niinhän olen ennenkin todennut, että jätin nolot ja ikävät asiat mainitsematta. Ne pitää lukea rivien välistä. Todennäköisesti tuo päivä oli maanantai 15.7., koska mainitsen olleeni Urhon kanssa kaupungilla. Illalla lähdimme ajelemaan kotiini Renkoon, jossa sinne saavuttuamme vanhempani jo nukkuivat, koska Urho joutui herättämään heidät koputtamalla ikkunaan. Dinah-koira oli mukana. Kesä oli huipussaan. 

Kultaisen kesän muistot ryntäävät päälleni päiväkirjani sivuilta. Koko vuosi avautuu taas uudelleen. Mutta siitä aiheesta jatkan toisella kertaa. Olen kirjoittanut joitakin muistoja siltä vuodelta toiseen blogiini otsikolla ”Muistojen sirpaleita”. Pääset lukemaan sen tästä linkistä.

Tämä kuva on juuri tuolta heinäkuulta, johon viittaan. Minä olen taustalla selin.





1 kommentti: