Kultainen nuoruus

Eilen lauantaina syntymäjärjestyksessä toinen lapsenlapseni täytti 16 vuotta.  En ole muistaakseni edes tuolla toisessa blogissani  Kirjoituksia polun varrelta käsitellyt elämääni juuri sen ikäisenä, vaikka materiaalia kyllä löytyy. Löysin heti päiväkirjani 13.9.1963 – 31.1.1964. Kirjoitukseni olivat tuossa iässä vielä hyvin kuvailevia kunnes ne myöhemmin muuttuivat salaperäisiksi.  On mielenkiintoista verrata omia ajatuksia saman ikäisenä kuin Arttu nyt.  Tuossa iässä ihminen on keskellä nuoruusikää, mutta ei silti vielä aikuinen. Meillä kaikilla on siitä ajasta erilaiset kokemukset ja muistot.

Tämän kuvan olen ottanut Artun 11-vuotispäivänä

Söimme tänään meillä syntymäpäiväkakkua kaikkien lastenlasteni ja heidän äitinsä ollessa paikalla. Nukuin edellisen yön todella huonosti ja vasta aamulla uni alkoi maistua. Onneksi olin tehnyt kakkupohjan valmiiksi jo edellisenä päivänä ja leiponut vielä kerran omenapiirakan, kun omia omenia on vielä tallella. Ennen porukan tuloa piti vain täyttää kakku ja laittaa itsensä johonkin kuntoon. 

Oli siinä taas meteliä ja puhetta. Vanhin lapsenlapseni vähän ihmettelee meidän perheen käyttäytymistä. Puhumme kaikki yhtä aikaa emmekä aina kuuntele toisiamme. Siinä moitetta kerrakseen. Mietimme kuitenkin, mistä meidän käytöksemme tulee. Sanoin sen olevan samanlaista kuin lapsuudenkodissani. Minäkin nuorena joskus hermostuin ja suljin itseni ulkopuolelle. Kirjoitin usein päiväkirjassani tunteistani vanhempiani ja siskojani kohtaan. Ei helmiä sioille, oli kommenttini. 

Tänään

Mummin toiminta muutenkin kyseenalaistettiin tai koin sen juuri niin. Varmaan katson usein asioita sukujen näkökulmasta ja se saattaa ärsyttää nuorta ihmistä. Tyttärentyttäreni esitti, onko sillä väliä, missä ihmisen juuret ovat. Tyttäreni sanoi siihen, ettei hän tunne olevansa oikeastaan mitään kotoisin. Ei minullakaan ole muuta kotipaikkakuntaa kuin oma sydämeni. Tässä iässä ei enää loukkaannu asioista ja mielipiteistä niin kuin joskus nuorempana. Kadun nyt vain sitä, että saatoin itse olla nuorena vanhemmille ihmisille turhan karski sanoissani niin kuin nyt lapsenlapseni.

Isäni oli 7-vuotias menettäessään oman isänsä.

Viikolla käydessäni silmälääkärissä laitoin muistiin aiheen, josta aion kirjoittaa. Se liittyi vanhenemiseen ja sen käsittelyyn. Jätän sen nyt toiseen kertaan ja palaan tässä kuten jo huomasitte hetkeksi kultaiseen nuoruuteen. Silmälääkärin tapaaminen oli muuten mukava tapahtuma, mutta ikäväkseni sain todeta, että kaihi on kohdannut minutkin. Jonotan nyt kaihileikkaukseen. Kaksi vuotta sitten kaihista ei ollut vielä tietoakaan. 

Talon vesivahingon korjauksesta jäänyt viankorjausprojekti alkaa myös tulevalla viikolla edetä jo suunnitelmaan ja aikatauluun. Iltapäivällä kun avasin sähköpostini, sain siitä tiedon.  Sähköposti on pelottava väline. Siellä oli myös ikäviä kiusaavia viestejä, jotka selittivät tavallaan sen, miksi olen nukkunut huonosti ja miksi vatsani oli aamulla sekaisin, vaikken noista viesteistä vielä tiennytkään. 

Kirjoittamalla hoidan itseäni ja yritän pysytellä tasapainossa. Kirjoittaminen on silloin tunteiden purkamista ja käsittelyä. Mieluummin tutkisin muita asioita ja kirjoittaisin niistä kuten edellisessä blogissani. 

Laivan nimi on Jyväskylä

Facebook muistutti tänään 4.12.2010 Polulle kauas-blogiini kirjoittamastani jutusta, jonka kopion tähän. Sen nimi oli ”Kultainen nuoruus kuluu nopeasti”. Ajatella, että edelleen työstän niitä isäni albumeita enkä ole päässyt kuin aavistuksen eteenpäin. Liitän kirjoituksen mukaan ne kuvat, jotka olin silloinkin liittänyt.

”Ennen vanhaan, 1930-luvulla ja vieläpä 1960-luvulla luokkaretkille lähdettiin parhaimpiinsa pukeutuneina. Jostakin syystä nuoret teinit näyttelivät näillä retkillä vanhempia, hienoja ihmisiä. En tiedä, onko tavalla ollut aikanaan jonkinlaiset perinteet. Onko perinteitä sittemmin jatkettu, sitäkään en tiedä.  Jossakin vaiheessa ainakin luokkaretkistä tuli ryyppyretkiä. Mutta jotakin yhteistä oli silti 1930- ja 1960-luvun retkillä.

No, miksi jouduin taas vanhojen kuvien pariin? Jotakin etsiessäni selasin taas kerran isäni valokuva-albumia. Skannasin ohimennen muutaman kuvan. Valitan, että projektini on tältä osin pahasti kesken, mutta etenen kuitenkin koko ajan. Kuvamääräni lisääntyessä tarvitsen todellakin lisää kovalevytilaa. Jotta siis kaikki laatikolliset täynnä irtokuvia ja valokuva-albumien kuvat mahtuvat jatkossa koneelleni hyvään järjestykseen ja jotta  löydän ne nopeasti tarvitessani. Tarvitsen myös runsaasti aikaa ja kärsivällisyyttä, että jonakin päivänä ehtisin tehdä niistä kirjoja, valokuvakirjoja runsaan tekstin kera. 

Jokaisen kuvan takana on tarina. Vaikka en ole ollut paikalla kuvaa otettaessa, niin kuvaa katsoessani tarina alkaa elää. Niin käy meille kaikille katsoessamme valokuvaa, katsoessamme taideteosta tai vaikkapa postikorttia. Ehkä saan sisaristani tai muista sukulaisista apua löytääkseni lisävivahteita tarinoille. Ehkä ketään ei enää oikeasti kiinnostakaan. Mutta silti jatkan.

Kaikki hyvät asiat kypsyvät hitaasti. Hitaus on hyve. Olen sitä mieltä nykyään, vaikka ennen arvostin nopeutta. Minun piti olla aina nopein kaikessa.  Kävellessäni aikoinaan linja-autoasemalta Aleksin päähän silloiselle työpaikalleni, tunsin, että on tärkeää ohittaa kaikki, lentää eteenpäin. Nyt kun kuljen samaa reittiä yliopistolle, tuntuu, että kaikki ohittavat minut. En varmaan ole vieläkään mahdottoman hidas, mutta olen pudonnut toiselle tasolle ja olen oppinut katsomaan maailmaa uusin silmin. Mutta täytyy myöntää, että samalla olen asettunut entistä enemmän ulkopuolelle. Tai olenko oikeastaan enemmän jonkun asian sisällä? 

Vaikka päivät pyörivätkin ohi mahdottoman nopeasti, niin jatkossa elämä hidastunee entisestään. Oli raskasta kuulla erään läheisen työtoverin lähestyvästä kuolemasta. Sitä on vaikea tajuta. Itkeskelen vähän väliä. Tajuan elämän haurauden. Matkaamme koko ajan kuolemaa kohti. Nuorena ihmisenä en ollut sitä valmis tajuamaan. 

Hämeenlinnan Yhteiskoulun 5-luokkalaisia luokkaretkella Porissa keväällä 1963. Tapasin lyhyesti kuvan vasemmassa reunassa olevan tytön tämän vuoden keväällä. Kerroin, että olimme jopa aikoinaan kirjeenvaihdossa. Hän ei muistanut.

Kun lähdimme luokkaretkelle Poriin toukokuun 1963 lopussa, puimme yllemme jakkupuvut ja vedimme käsineet käteemme. Samoin kun isäni teki Riihimäellä koulua käydessään retken joskus keväällä 1935, hän ja tyttöystävä olivat pukeutuneet tosi aikuismaisesti. Lähetin Porista postikortin ranskalaiselle kirjeenvaihtokaverilleni Charlesille. Kortti kuvasi Juseliuksen mausoleumia, jossa olimme juuri vierailleet. Kerroin siinä mm. kuumasta säästä ja mausoleumista. Mainitsin myös, että mausoleumi on kallis. Sitä en tiedä, tarkoitinko sen rakentamista vai sisäänpääsymaksua. Koska olin kuvien ottaja, ei minusta itsestäni ole paljon kuvia. Mutta aina jokunen löytyy. Ehkä vanhat asiat palasivat myös mieleeni, kun kirjoitin joulukortteja. Urakka on vielä kesken, mutta hyvässä vauhdissa.” 

Onpa yllättävän samanlaisia ajatuksia lähes samaan aikaan kuin edellisessä blogissani. Saisinko huomenna ja ylihuomenna aikaa kirjoittaa tämän vuoden joulukortit vai tuleeko taas jotakin esteitä tielle.