Viikon katkelmat

Jaan tässä viikko sitten, viime sunnuntai-iltana aloittamani blogikirjoituksen, joka on jäänyt kaikkien muiden asioiden jalkoihin. Niistä muista kerron sitten aivan lopussa.

 

20.11.2016

En yleensä aloita blogin kirjoitusta illalla. Nyt en vain uskalla mennä nukkumaan, koska pelkään, että nukun yhtä huonosti kuin melkein koko viime viikon yöt. Viime yö meni paremmin, mutta heräsimme jo todella aikaisin. Tosin otin tänään myöhään iltapäivällä pienet torkut.

Monet asiat painavat mieltäni. Niinhän on ollut jo monen vuoden ajan. Mutta niin vain siinä käy, että painolasti vain kasvaa, vaikka kuinka on hoitanut asioita kuntoon. Ei vain tahdo enää jaksaa ponnistella. Edellisessä blogissani kuvasin tilannettani. En halua nyt enää lähteä käymään läpi ikäviä yksityiskohtia.

 

Olin huojentunut, kun vesivahingon aiheuttaman remontin jälkiseurauksia alettiin vihdoin tutkia. Olen odottanut sitä helmikuusta lähtien ja välillä jopa kysellyt vakuutusyhtiöltä, eikö minua oteta vakavasti. Tähän samaan hetkeen en olisi kaivannut toisen omistajan taas aloittamaa kiusaamista, syyttelyä ja uhkailua. Olen tehnyt parhaani ja vähän enemmänkin enkä todellakaan ole itse aiheuttanut vastoinkäymisiä, jotka ovat hidastaneet talon myyntiä. Kaiken tämän seurauksena olen veloissa ja menettänyt terveyteni. 

Joskus ihmettelen itseäni. Miten olen loppujen lopuksi edelleen yhtä herkkä kuin nuorena. Herkkyydestä huolimatta olen ollut silti vahva selviytyjä. Nyt vain usein tunnen, etten enää jaksa yhtään mitään ylimääräistä. Alkavalla viikolla on taas paljon tekemistä. Tutkimus jatkuu. Minun on hoidettava lohjennut hampaani. Stressi vaikutti tutulla tavalla kipeyttäen nilkkani ja sormeni. On jatkettava tavaroiden järjestelyä. On kerhoilta. Monta kirjoitusta on kesken. Tarvitsen yöunia. Muistini alkaa heiketä huonojen yöunien takia. Olen tullut araksi ja haluan kätkeytyä muulta maailmalta.  

On parempi pähkäillä asioita kirjoittamalla kuin pyöriä sängyssä aina välillä heräten. Tänään aamulla tein pienen kävelylenkin. Sää oli kostea ja lämmin. Otin valokuvia ruskeasävyisestä marraskuun aamupäivästä. Nyt olisi aika aloittaa pidemmät lenkit ja mielellään pimeässä. Päivän valossa kuitenkin kuljetan kameraa mukanani ja saan vähän liikaa inspiraatioita. Tänäänkin palattuani minun piti alkaa kirjoittaa. Sen sijaan sorruin taas kerran jonkin pienen vihjeen yllyttämänä tutkimaan Rengon seurakunnan asiakirjoja. Siinä sivussa sitten teen aina pätkän sukututkimusta. Tarkoitukseni on jollakin aikavälillä kartoittaa myös kotikyläni asukkaita lisää. 

Kirjastossakin tuli käytyä, kun se oli taas auki tauon jälkeen. Tässä tosin lehtisalissa.

Toimintani arkistoissa on hyödyksi pitkällä tähtäimellä. Koko ajan kertyy lisää aineistoja ja samalla opin lisää. Minulla onkin tältä alueelta aika monta projektia ja kirjoitusta kesken. Kun kirjoitan jotakin niistä blogiini, se saattaa olla vain osa isommasta suunnitelmasta. Teen näitä kaikkia juttuja samanaikaisesti. Jatkan siitä, mihin jäin edellisellä kerralla ja kun en jaksa sitä aihetta enempää, lopetan jättämällä ehkä asian tavallaan kypsymään. 

Minun sukututkijan urani on vielä melko lyhyt, mutta olen usein ylpeä itsestäni, kun asioiden löytäminen ja yhdistäminen käy minulta niin vaivattomasti. Kuljen siinä myös pitkin omaa polkuani. En jaksa kauheasti innostua Facebookin sukututkimusryhmistä, vaikka niitä seuraankin.  En edes tiedä, mihin tämä johtaa. Edessäni kuitenkin on monen monta projektia, jotka myös välillä yhtyvät toisiinsa.

Sitten on vielä se ihana oma projekti. Vapaa kirjoittaminen. Romaani tai jotakin sellaista. Unelmissa vielä. Sekin voi syntyä kaiken tekemäni yhdistelmästä. Kun vaan jaksan läpi tämän myräkän ja erämaan, jossa vaellan. Kyllähän minä jaksan. Minun on pakko jaksaa.

 

Joskus vain tunnen itseni äärettömän vanhaksi. Kun tyttäreni lapsineen tuli lauantaina tekemään ruokaa ja syömään, olin äärimmäisen väsynyt, mutta tietenkin ilahtunut heidän iloisesta läsnäolostaan. Tunsin itseni vanhaksi raadoksi, joka ei jaksa enää innostua kaikesta.

Silloin taas kerran ajattelen omia vanhempiani. Nyt ymmärrän monta asiaa, joita en silloin nuorempana ymmärtänyt. Monet ikäiseni ja vähän vanhemmat ylvästelevät olevansa nuoria ja jaksavia eivätkä hyväksy, että heitä kutsutaan vanhoiksi. On muotia olla ikuisesti nuori, siis samalla tavalla kuin nuoret keski-ikäiset. Mutta ei se niin mene.  Kyllä se ikä muuttaa meitä. Ikä ja vastoinkäymiset. Vanhaksi tulo on iso muutos.

Minua ei todellakaan enää kiinnosta kaiken maailman ilmiöt, joissa tämä maailma tällä hetkellä mielellään viipyilee. Viihde ja viihtyminen tuntuvat olevan tärkeintä elämässä. Onneksi samanaikaisesti maailma on mahdottoman monimuotoinen ja täynnä muitakin ilmiöitä kuin pelkkää huvitusta. Niitä muita jaksan seurata. 

Viikolla oli Hesarissa artikkeli ihmisistä, jotka eivät halua käyttää tietotekniikkaa jäätyään eläkkeelle. Se on aika erikoista ja on toki jokaisen oma valinta. Mutta kyllä sillä tavalla jää ulkopuoliseksi. Lopullisesti. 

Pohdin tässä pari viikkoa sitten menemistä vblog-kurssille kansalaisopistoon, kun kunta kutsui eri-ikäisiä kuntalaisia pitämään videopäiväkirjaa Tuusulanjärven alueesta liittyen Suomen 100-vuotis-juhlavuoteen. Olin vähällä ilmoittautua mukaan. No kurssi olisi sattunut juuri niille päiville viime viikolla, kun täällä haluttiin tehdä sitä seinienvälitutkimusta. Se siitä sitten. Mutta eipä minua mikään estä aloittamasta omaa vblog-projektiani. Vblogi on siis videopäiväkirjan muodossa oleva blogin pitäminen. Kävin vähän selailemassa videoblogeja ja pettymykseni oli aikamoinen. Se tuntuu olevan myös melkein pelkästään nuorten aluetta. Siellä on siis näköjään vanhan naisen mentävä aukko. Itse asiassa minulla on jo valmista materiaalia vuosien takaa. Pitää silti opetella videoiden leikkaus.

Ahvenkoski 30.6.2008 Ruotsin ja Venjäjän raja kulki tässä aikoinaan. Vemjän puolella oli Vanha Suomi ja Ruotsin puolella Uusi Suomi.

26.11.2016

Toinen lapseni, poikani syntyi juuri tänä päivänä 36 vuotta sitten. Olin silloin 33 vuotias. Siksi tämä päivä on merkityksellinen. Silloin marraskuussa oli kylmä pakkaspäivä ja tiet olivat jäässä. Nyt meillä ei ole talvesta mitään näkyvissä, vaikka se jo kerran täällä vieraili.

Facebookissa kiersi linkki Ylen elävän arkiston artikkeliin ja videoihin koskien Mainilan laukauksien ampumista 26.11.1939.  Nehän johtivat sitten talvisotaan, jonka vaikutuksesta minulla ei ollut lapsena mitään käsitystä eikä edes koulussa siitä puhuttu. Vanhempani kyllä puhuivat keskenään koko ajan sodasta. Noiden asioiden vaikutus on nyt paljon suurempi, kun ymmärtää myös asioiden merkityksen oman itsensä, sukunsa ja perheensä kokemusten kautta.

Lohjennut hampaani on korjattu ja paikattu Hyrylän hammashoitolassa, jossa sain erinomaisen hienoa palvelua. Talon seinämittauksia tehtiin alkuviikosta ja tänään tuli sähköpostissa lisätutkimusraportti. Nyt sitten odottelen, mitä vakuutusyhtiö sanoo. Käsien ja nilkkojen kipeytyminen ovat reagointia ikäviin asioihin, mutta menevät onneksi ohi, kun aiheuttaneet asiat eivät ole enää päällimmäisenä.

Tämä ja muutama muu 1770-luvun sivu arkistoissa pisti minut taas tutkimaan ihmisten jalanjälkiä histoariassa. Niistä sitten joskus myöhemmin.

Helsingin Kuolemajärvi-kerhossa oli mukava tilaisuus, joka pisti meidät pohtimaan omaa karjalaista perintöämme monelta kantilta.  Suosittelen muuten lukemaan Rainer Knapaksen viime vuonna ilmestyneen kirjan ”Karjalan kunnailla. Matkoja kulttuuriin ja historiaan.” Kirjoittaja oli vieraanamme ja kertoi muun muassa kirjansa synnystä. Tutkijana hän on hyvin laajasti perehtynyt Karjala-kysymyksiin aina opiskelunsa alkuajoista 1960-luvulta asti. Muistaakseni hän mainitsi gradunsa koskeneen Vanhan Suomen linnoituksia. Historian tutkija. Olisi minunkin pitänyt opiskella historian tutkijaksi, mutta se ei ollut aikoinaan mielessä vaan haikailin kirjallisuuden perään. Kun ne laittaa yhteen tuleekin kulttuurintutkija.

Kävin optikon silmätarkastuksessa. Oikeassa silmässäni on näön muuttumista, mikä merkitsee, että joudun silmälääkärille, jonne varasinkin ajan saman tien.  Ei tietenkään mitään kivaa, mutta sekin on hoidettava.

Olen luvannut kirjoittaa kirjeen kahdelle ystävälle. Se muuten on minulta pitkään puuttunutkin, kirjeiden kirjoittaminen.  Ilahduttava ja innostava asia. Joulukorttien kirjoittamisen aika on myös käsillä. Se ei ole kovin innostavaa.

Lunta ei ole tänne tullut kuten näköjään muualle. Päivät ovat yhtä ruskeita, tummia, pimeitä ja lyhyitä. Eipä tässä muuta, kuin päivä kerrallaan elämme eteenpäin!