Onni milloin missäkin

Sydämeni hakkaa vieläkin. Olin hetki sitten ajaa yhden lapsen päälle kivenheiton päässä kotoani. Ajoin hiljalleen pitkää alamäkeä kääntyäkseni kohta kotitielle. Vasemmalta rivitalojen pihalta kääntyi iso henkilöauto tälle samaiselle tielle. Hidastin vauhtia entisestään, jotta se ehtisi ja mahtuisi kääntymään tielle. Yhtäkkiä juuri ohittaessamme toisiamme auton vielä kääntyessä, sen takaa juoksi tielle sen ylittääkseen, poika, pikku nassikka ehkä 6-8-vuotias. Onneksi vauhtini oli sen verran hidas, että jarrutus tehosi ja poika ehti juosta yli. Ajoin hitaasti kotiini. Näin, että poika seisoi siellä postilaatikoiden luona ja katseli perääni. Mitähän hänen mielessään liikkui? En voinut pysähtyä siihen kapealle tielle mennäkseni juttelemaan.

Tänään

Rauhoittaakseni mieltäni parin kovan päivän jälkeen, matkalla kotiin tyttäreni luota vietyäni Alexin yökylästä, ajattelin kirjoittamista ennen kuin alan taas touhuta remontin takia. Itse asiassa ajattelin samaa jo edellisenä päivänä sinne ajaessani. 

Pitkällä suoralla keskellä ihaninta maaseutua, olen usein jopa pysähtynyt kuvaamaan tätäkin sydämeeni ja mieleeni painunutta maisemaa, aurinko tuli hetkeksi juuri siinä kohdassa pilvien takaa valaisten maiseman ihmeellisen väriseksi. En tällä kertaa ottanut kuvaa, en pysähtynyt vaan kiirehdin eteenpäin. Ajattelin silti, että ehkä ehdin pysähtyä kuvaamaan myöhemmin kotiin ajaessani. Kaikki meni toisin. Oli jo pimeää, kun palasin Alex mukanani.

Tänään

Taivaallisen hieno näkymä toi taas kerran mieleeni ajatuksen, josko saisin jonakin päivänä kokea sellaisen rauhallisen olotilan, että minun ei olisi lähdettävä minnekään, että saisin sytyttää jouluna kynttilät ikkunalle ja pihalle, istua mökissä kuun ja tähtien kimmeltäessä taivaalla. Voisin taivaltaa ehkä joulukirkkoon ja elää elämää, missä mikään ei enää ahdistaisi minua. 

1966

Tuolla ajatuksella on ehkä ne samat juuret kuin nuoruudessani muutettuani kotoani Helsinkiin. Asuin väliaikaisesti vanhempieni ystävien luona (näistä olen kertonut blogeissani) Vartiokylässä. Ulkoilin heidän nuoren koiransa Manun kanssa ympäri aluetta. Ainakin kerran hän pääsi karkuun ja hätäni oli suuri. Onneksi hän palasi luokseni. Oli vuoden pimein aika, marraskuu. Iltaisin kulkiessamme ulkona talojen ikkunat loistivat valoisina, ehkä jossakin paloivat myös kynttilät. Minut valtasi pohjaton ikävä. Ikävä omaan kotiin. Se ei enää ollut lapsuuden kotini vaan oma kotini, jossa voisin olla rauhassa. Tällaisia erikoisia tunnemuistoja, joita ei koskaan unohda on muitakin. 

Eilen

Ne tunnemuistot liittyvät yleensä luomiseen, kirjoittamiseen sekä omaan tilaan, paikkaan, kotiin, kotiseutuun. Juhlapyhät ja niiden läheisyys herkistävät mielemme voimakkaille tunnemuistoille. Jotkut nuoruuden tunnemuistot tai haaveet ovat kokonaan väistyneet, ne liittyivät usein sen oman kodin sisältöön ja perheeseen. Niistä olen jo aikoja sitten luopunut sellaisessa muodossa kuin niistä aikoinaan haaveilin. 

Anthony de Mellolla olisi varmaan tähän asiaan jotakin sanottavaa. En nyt lähde tutkimaan hänen kirjoituksiaan vaan kirjoitan vain itsestäni ulos kaiken sen, minkä on tultava nyt ulos. Onhan myös niin, että isot muutokset ja myllerrykset, joita olen taas tekemässä, tuovat pintaan asioita. Ovi sieluun ja sydämeen on auki.

Ymmärrän myllertäväni tässä monen muunkin elämää. Emme ole tässä maailmassa yksin, vaikka joskus siltä tuntuukin. Nuorena se oli melkein se voimakkain tunne.  Niinhän minäkin nuorena istuin katolla ja laulelin suomalaista kansanlaulua:

    ”Tääll’ yksinäni laulelen

    kun ilta tullut on;

    nyt päivän työt jo loppunee

    ja pääsen lepohon.

    Mä olen niinkuin lintunen,

    joka metsässä visertää,

    ei ole mulla turvaa,

    eik' yhtään ystävää.”

Ihmisillä on nykyään mahdottoman pienet tukiverkot.  Kaiken lisäksi useimmat eivät edes halua olla tukemassa ketään. Ajattelen tätä usein, kun puhutaan vapaaehtoistyöstä. Sitä pidetään jotenkin ihmisen mittana ja arvostuksena. Kaikkien pitäisi tehdä vapaaehtoistyötä, virallista sellaista, johon annetaan jopa koulutusta. Mutta entä vapaaehtoinen läheisten auttaminen ja tukeminen. Sitä ei kauheasti arvosteta. Mietin itsekin jotakin vapaaehtoista toimintaa eläkkeelle jäätyäni ja sitä ehdotettiinkin minulle. Tarjouduin silloin heti alussa Artun lähistöllä olevalle Mikkolan koululle avustajaksi. Vuotta myöhemmin se olisi ehkä tullut ajankohtaiseksi, mutta he olivat hukanneet tietoni. Kaiken lisäksi siinä vaiheessa oma elämäni oli siinä mallissa, ettei minulla ollut enää aikaa sellaiseen. Eikä sellaista hetkeä ole enää tullut, että ehtisin.

Olen silti ollut valmis auttamaan perhettäni ja ystäviäni aina kun apua on tarvittu. Autan myös ketä tahansa, joka tarvitsee välitöntä apua. Tänäänkin matkalla kotiin, ohitin ensin vanhan mummon laukkuineen, joka seisoi metsätien reunassa odottaen ehkä kuljetusta. Vähän myöhemmin toisen tien laidassa seisoi äiti pieni lapsi sylissään myös ehkä odottaen. Hillitsin auttamishaluni enkä pysähtynyt, koska ilmiselvästi he odottivat jo sovittua kuljetusta. 

Sillä tiellä joskus

Olen itse kiitollinen kaikesta vuosien mittaan saamastani avusta ja ystävällisyydestä. Nytkin tiedän, että minulla on kevään aikana yöpymispaikkoja, jos sellaisia tarvitsen ryhdyttyäni kodittomaksi ja asunnottomaksi. Ne eivät silti koskaan korvaa sitä vuosien tunnemuistoa paikasta, jossa saan elää hiljaa kaikessa rauhassa. Tiedän tuon ajan opettavan minua monella tapaa.  Siitäkin huolimatta jännitän aivan hirveästi. Sen verran tärkeä oma koti on ihmiselle. Jännitän myös sitä, miten jaksan tämän kaiken. 

Eilen illalla Alex ei millään halunnut käydä nukkumaan vaan hän halusi kotiin. Sellaista ei ole koskaan aiemmin ollut. Ymmärsin, että hän on jo sen verran iso, että ymmärtää jotakin. Ajatus siitä, että mummi lähtee pois kodistaan, voi herättää lapsessa uudenlaisia pelkotiloja. Oman työmaansa hän on jo pakannut laatikoihin, joiden päälle hän toivoo minun kirjoittavan Alexin tavarat.

Odottavat ihmiset tien varrella ja pienen pojan juoksu autoni edestä tänään olivat melkein kuin symboleja elämäntilanteelleni. Auringon paiste lumettomaan maisemaan kuvasi taas sitä, että elämä ja onni muodostuvat hetkistä, joista pitää ottaa kiinni silloin kun ne tulevat kohdalle.  Koko elämä on niitä täynnä. Niiden avulla jaksamme eteenpäin.

Tänään lepään.