Hengittää, muuttua ja lähteä lentämään

Monta juttua ja tarinaa odottaa avautumistaan ja valmistumistaan. Aina välillä minun on niiden jatkamisen sijaan hoidettava itseäni purkamalla ajatuksiani. Sitä vartenhan blogit ovat olemassa. Niissä käsitellään omaa elämää, iloja ja suruja. Ihmiset aloittavat bloggauksen yleensä siinä vaiheessa, kun elämässä tapahtuu jotakin suurta, kohtalokasta ja käänteentekevää. Niin tein minäkin. Aloitin aktiivisen blogin kirjoittamisen varhain keväällä 2008, kun olin kohta jäämässä eläkkeelle. Rauhoitin omaa mieltäni kirjoittamalla, kun en voinut/saanut tarpeeksi ilmaista ajatuksiani puhumalla. En ole mikään hiljainen ihminen, puhun paljon, kun sille päälle tulen. En silti osaa puhua ”small talkia”.

Sitten jäin koukkuun. Aina ollessani autolla liikkeellä tai ylipäänsä ollessani liikkeellä, saan valtavasti mielikuvia ja ajatuksia, että haluaisin siitä paikasta päästä kirjoittamaan. En silti usko, että minussa on jokin vika vaan toteutan omaa tarkoitustani, jonka olen saanut syntymälahjana. Se on minussa parasta, mitä on olemassa. Se on oman unelman elämistä, vaikka en sitä ole koskaan täysin ymmärtänyt. Olen kuvitellut, että useimmat ihmiset kokevat samalla tavalla, että heilläkin on samanlainen palo sisällään. Niin ei näytä kuitenkaan olevan. 

Se on kuin yrittämistä lähteä linnun lailla lentoon, mutta ihminen on niin kiinni maassa, ettei ilmaan nousu  fyysisesti onnistu. Sen sijaan osa meistä lehahtaa lentoon aina kun olemme siinä ihanassa virrassa ja uskomme lahjaan, unelmaan, omaan alkuperäiseen perusluonteeseemme, joka meillä on syntyessämme. On valitettavaa, että heti pian syntymän jälkeen sitä yksilöllistä ominaisuutta aletaan murtaa ja pientä ihmistä väännetään johonkin muottiin, johon sitten jäämme usein loppuiäksemme. 

Muutos elämässä avaa ihmisen silmät. Saamme hetkeksi kiinni omasta erityisluonteestamme ja lähdemme lentoon. Sielun yhteys ikuisuuteen avautuu hetkeksi sulkeutuakseen uudelleen. Siitä yhteyden avautumisesta pitää osata pitää kiinni ja löytää se polku takaisin sinne alkulähteille. Se ei ole helppoa, koska ympäristö usein tuomitsee, kiristää ja uhkaa. Palaa ruotuun, sinne, missä kaikki muutkin ovat, meille sanotaan. Ihmeellinen hetki häipyy ulottuviltamme.

Olen viime aikoina miettinyt paljon ihmisen vanhenemista ja muuttumistamme. Useimmiten silloin kangistumme lopullisesti siihen muottiin, mihin meitä on ohjattu. Niinhän minäkin toistan niitä samoja asioita, kertaan niitä uudelleen ja uudelleen. Elämä toistuu vuodesta toiseen samanlaisena. Mutta nyt en tarkoita pelkästään sitä vaan paljon syvällisempää. Huomaamattamme meistä tulee muiden ihmisten ja ympäristömme orjia.

Ei ole todellakaan sattumaa, että samat kirjat puhuttelevat meitä eilen ja tänään. En edes uskalla katsoa, mitä olen aiemmin kirjoittanut Anthony de Mellon kirjasta ”Rakkauden tiellä” vai jätinkö kirjoittamatta. Kirjasta ”Havahtuminen” olen kyllä kirjoittanut.  Parin viikon sisällä minun on pakattava koko kirjastoni varastoon, siis ne kirjat, jotka ovat kirjahyllyssä, pöydillä ja lattioilla.  Iso osa on vielä autotallissa pakattuina edellisen remontin ja muuton seurauksena. Tämä Anthony de Mellon kirja osui käsiini muistaakseni edellisen evakossa oloni aikana. Pienen kirjasen välissä on iso määrä vihreitä ja oransseja huomiolappuja muistuttamassa, että palaan joskus merkityillä sivuilla oleviin asioihin. 

Kirjan jokainen luku alkaa otteella Raamatusta. Huomaan nyt, että juuri nyt tarvitsen kirjaa. Olen aiemmissa blogeissani kauhistellut kohtaloani, yrittänyt pehmentää kärsimystäni ja eloani kirjoittamalla. En tietenkään odota, että lukijani ymmärtäisivät minua. On toki olemassa ystäviä, jotka ymmärtävät. En kerää sääliä, en lohtua. Kirjoitan elääkseni ja hengittääkseni, keventääkseni iskujen voimakkuutta ja selvitäkseni eteenpäin. Matkaan kohti tuntematonta. 

Sanotaan, että kaikella on tarkoituksensa. Muuta tarkoitusta en keksi sitten millään kuin sen, että elämäni kokemukset ruokkivat luovuuttani, johtavat minua eteenpäin. En ole ainakaan asettunut paikalleni. Kun lähdin 2008 eläkkeelle, minun sanottiin lähtevän viettämään vapaaherrattaren elämää. Sitä elämää en ole tähän päivään mennessä viettänyt. Koko aika on ollut taistelua ja kamppailua.

Voisin tänään siteerata montakin Anthony de Mellon viisautta, mutta jätän osan tulevaisuuteen.  15. mietiskelyn nimi on ”Rakkaus löytyy vapaudesta”.  Voisin kirjoittaa kaikki luvun mietiskelyt tähän, mutta tänään vain pari siteerausta saa kunnian.

” Kuinka paljon elämässäsi on sellaisia asioita, joita teet vain siksi, että ne ilahduttavat sinua ja koskettavat sieluasi? Ota ne selville ja vaali niitä, sillä ne ovat sinun passisi vapauteen ja rakkauteen.”

”Kuninkaallinen tie mystiikkaan ja todellisuuteen ei kulje ihmisten maailman halki. Se kulkee niiden tekojen maailman halki, jotka on tehty niitä itseään varten ilman kiinnostusta menestykseen tai hyötyyn.”

Toisin sanoen ihmisen on murtauduttava irti sisäisistä riippuvuuksista toisiin ihmisiin ja ryhdyttävä tekoihin, joiden tekemistä rakastaa niiden itsensä takia. Kun koskettaa todellisuutta, saa tietää, mitä vapaus ja rakkaus ovat. 

Sitä kokeilen minäkin. Toki olen muutenkin ollut pitkään sillä tiellä, mutta nyt jatkan pidemmälle. Joudun ehkä ja opin luopumaan monista asioista, joihin olen tottunut. En pysty hoitamaan kaikkia töitäni ja velvollisuuksiani samalla tavalla kuin ennen. Etäännyn myös kauemmas monista minulle rakkaista ihmisistä, joiden läsnäoloon ja lähellä oloon olen tottunut. Jätän rakkaat kirjani ja mappini. Tiedän, ettemme ole koskaan valmiita.  Käymme omaa sisäistä taisteluamme.

Siksi tuntuu omituiselta, että siinä rinnalla on kulkenut menneen elämän jälkeensä jättämä omaisuus, talo ja menneisyys huutomerkkinä ja syynä siihen, että koen kaiken tämän. Kyllä, kyllä, olen valmis luopumaan niistä kaikista milloin tahansa. Joku saattaa kysyä, miksi en sitten luovu. Siinä tulee esille se ihminen, pitkäjänteinen, asiansa hoitava ja huolehtiva ihminen, joka ei voi jättää kaikkea niin vain silleen. Vaikka henkisesti onkin jo jättänyt. Elämän paradoksi jälleen kerran.

Yritän vain heittäytyä lentämään. Ihan turhaan sitä tässä selittelen!