Sekasotkun keskeltä

Päivät ovat kovin lyhyitä. Pimeys laskeutuu jo varhain iltapäivällä. Aikani on jouluvalmistelujen sijaan mennyt muuhun valmisteluun. Heittelen kaikenlaisia kerääntyneitä papereita pois, teen tilaa varasto-askarteluhuoneen hyllyille, etsin edellisestä muutosta jääneitä laatikoita. Eilen raahasin kaikki valokuva-albumit yhden varastona toimineen makuuhuoneen vaatekaapin ylähyllyille. 

 

On muuten aika tärkeätä säilyttää maltti koko ajan, vaikkapä vain kiivetessä tuolille. Vaarallisinta on siinä alastulo. Yhden kerran eilen lensin lattialle ohittaessani yhden askelman tullessani takeperin alas.  Onneksi sain ehkä vain kylkeeni mustelmia. Joulu on meillä melkein irtisanottu eikä todellakaan ensimmäistä kertaa viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hurlumhei! Lapsenlapset ovat olleet kipeinä, samoin tyttäreni.  Lahjoja lapset ainakin odottavat enkä aio sitä ainakaan unohtaa, vaikka paljon muuta jääkin väliin.

Ajattelen niitä vanhoja ihmisiä, jotka joutuivat 1939 ja 1944 jättämään kotinsa, kun käsky lähteä evakkoon tuli. Katson sukututkimusohjelmastani aikavälillä 1870 – 1875 syntyneitä ihmisiä. He olivat siinä 70 – 75 vuoden ikäisiä joutuessaan lähtemään. Sain kokoon 267 henkilöä, joista kyllä suuri osa oli jo kuollut ennen noita vuosia tai kuolinaika ei ole tiedossani. Lisäksi pieni osa henkilöistä on hämäläisen isänpuoleisen sukuni jäseniä.

Oma isoäitini Aino on ollut vasta 47 vuotias eli tyttäreni ikäinen, kun hän ensimmäisen kerran lähti matkalle kohti tuntematonta. Isoisä Abraham oli 53-vuotias. Olen mielessäni pitänyt isovanhempiani vanhoina, kun he saapuivat evakkoon. En missään nimessä voi verrata itseäni heihin, mutta olen sitä mieltä, että joskus on terveellistä tehdä vertailuja. Jatkossa toivon voivani kirjoittaa tästä aiheesta vielä lisää.

On vaikea muutenkin tehdä vertailuja, koska ihmisten elämä oli tuolloin aivan erilaista kuin nykyään. Tosin 1930-luvulla oli jo totuttu parempaan ja vauraaseen elämään, mutta sitä ei sentään voi verrata tämän päivän ylenpalttiseen ja monipuoliseen aineelliseen hyvinvointiin. Silti aihe kiehtoo minua.

Osasivatko isovanhempamme ajatella, että vanheneminen ja ikävien asioiden positiivinen käsittely on asenteesta kiinni? Niinhän minä ajattelen. Ihmisen terveydentila on myös otettava huomioon. Ja onkohan ihminen ylipäänsä kehittynyt henkisesti pätkääkään näiden vuosikymmenten aikana. Joskus tuntuu, ettei ollenkaan vaan päinvastoin taantunut.  En lähde tutkimaan asiaa niin syvällisesti. 

Otin tässä viikolla nämä aiheet keskusteluaiheeksi erään ystäväni kanssa pohtiessani elämäni tilannetta ja yleensä elämää. Siinä huomasin, kuinka paljon osa ajatuksistamme eroaa toisistaan. Niinhän pitää ollakin. Kun vanhenemme, ajatuksemme poikkeavat toisistaan aina vain entistä enemmän. Siinä pitää sitten olla joustava ja sopeutua, jottei joudu vakavampiin hankauksiin. Facebookissa sen näkee erityisen selvästi. Ihmiset osallistuvat keskusteluihin, ärsyyntyvät ja suuttuvat aiheesta kuin aiheesta. Mikä tutkimusmateriaali siellä olisikaan! Joustavuus on myös toisen asemaa ja ajatuksia ymmärtävää, vaikka niitä on joskus vaikea käsittää.  Se on yksi vanhuuden viisaus, jota pitää harjoitella.

Tämä meni jo jankuttamiseksi ja lähti siitä, että kyllä 70-vuotias ihminen voisi jo asettua aloilleen ja elää rauhallista elämää harrastustensa parissa. Siksi vertasin itseäni iäkkäisiin esivanhempiini, jotka joutuivat lähes ”mieron” tielle viime sotien aikana.  Esitin samalla kysymyksen MIKSI? Siis pitää vielä vanhana ottaa vastaan tällaisia asioita?

Sain perjantaina  pari kirjettä. Toinen koski ajokortin uudistamista. Ajokorttini voimassaoloaika päättyy syntymäpäivääni huhtikuussa. Sitä ennen pitää saada lääkärinlausunto jne. Toinen kirje tuli omalta seurakunnaltani. Siinä kirkkoherra kutsui jo näin aikaisin (ettei vaan unohtuisi) minut 23.4. kaikille ensi vuonna täysiä merkkivuosia täyttäville järjestettävään yhteiseen syntymäpäiväjuhlaan Jokelan srk-talolle. Vaihtoehtoisesti voin kutsua papin kotiin. Huh sentään! Kutsu kaihileikkaukseen ei ole vielä tullut.

Eli mierontietäni ei voi oikein verrata isovanhempieni tiehen. Tulen palaamaan nykyiseen kotiini, mutta vain aloittaakseni uuden suunnittelun, talon myynnin ja uuden paikan etsinnän. Nyt ei ole aika pohtia sitä vaan selvitä ensin tästä isosta ruljanssista, talon huoneiden paketoinnista ja kaikesta poislähdön aiheuttamien muutosten hoitamisesta.

Jätän tammikuussa lähes kaiken (= tavaran) taakseni enkä voi jatkossa hyödyntää arkistojani täysimittaisesti. Se on hyvä asia sinänsä, mutta etukäteen ajateltuna mietityttää. Heräänkin joka yö aamuyöstä noihin ajatuksiin. Mutta ennenkin on auttanut se, että elää vain päivän kerrallaan. Kaikesta muutoksesta seuraa myös jotakin hyvää ja rakentavaa. Vaikeudet ja hankaluudet vain kasvattavat. Vielä vanhanakin!

Liitän tähänkin blogiini kirjoituksen yli kahdeksan vuoden takaa, vähän ennen kuin tämä loputon kierre käynnistyi.  Mansikkapaikoista, joista kirjoitan tuossa vanhemmassa jutussa, olen kirjoittanut myös 7.6.2014. Siihen blogiini pääset tästä. On asioita, joihin palaa aina uudelleen ja uudelleen. Ehkä ne ovat juuri niitä, lohduttavat vaikeissa elämänvaiheissa. 

24.11.2008 Lunta ja ahomansikoita

”Parin päivän aikana on tullut lunta enemmän kuin aikoihin. Tuuli on ujeltanut nurkissa ja lunta on kasaantunut ikkunoiden ja ovien eteen kinoksittain. Olen pitkästä aikaa saanut tehdä lumitöitä.  Eilen illansuussa puhdistin etupihan.  Aamuksi oli taas pyryttänyt lisää ja ohi kulkenut lumiaura jätti minut isojen vallien taakse, joten ennen lehden noutoa, oli taas ryhdyttävä lumitöihin.  Nyt myöhemmin kävin täydentämässä aamullisen työni ja tein myös kulkuväylät sekä etu- että takapihan lintulaudoille. Lunta tupruttaa edelleenkin. IHANAA!

Linnut ja oravat ovat olleet lumen tulosta vähän ihmeissään. Fasaanit ovat yrittäneet löytää siemeniä paksun lumikerroksen alta.  Harva se päivä lehdissä kirjoitetaan siitä, että ei saa syöttää lintuja, taudit leviävät lintulaudoilla, Suomen viherpeipot kuolevat.  Ei saa missään nimessä syöttää oravia, niistä tulee liian röyhkeitä jne. Olen kuitenkin seurannut oman sydämeni ääntä. Syötän kaikki eläimet, jotka pihalleni tulevat. Itse asiassa syötän jopa sitä hiirtä tai hiiriperhettä, joka on löytänyt varastohuoneessa säilyttämäni auringonkukkasiemenpussin ja tyhjentää sitä pikkuhiljaa alareunasta käsin. Harakat ja naakatkin ovat tervetulleita pihalleni. 

Lunta pois harjatessani, tuli taas mieleeni se Grimmin veljesten satu, jossa paha äitipuoli lähetti tytön keskellä talvea poimimaan mansikoita lumen alta. Kääpiöiden avulla tyttö lopulta löysi kypsiä, punaisia mansikoita lumen alta. Se satu varmaan jäi erityisesti mieleen siitä syystä, että olen aivan pienestä pitäen rakastanut ahomansikoiden poimimista. Varmaan olin sen äidiltäni oppinut.

Kiersin mansikoiden kypsymisaikaan joka päivä kaikki kotini ympäristössä olevat mansikkapaikat keräten korini tai astiani täyteen. Vielä aikuisenakin kotimaisemissa ollessani tein samat kierrokset. Pikkuhiljaa vain mansikkapaikat metsittyivät. Ne olivat usein muodostuneet lehmätarhoihin, mutta kun lehmistä luovuttiin, pusikot alkoivat kasvaa pensaita ja puita ja kohta paikalla oli synkkä metsä. Lumi taasen on aina ollut jotakin, mitä lapsena ja myös aikuisena olen kovasti odottanut.  Ensi lumi on aina herättänyt ilon.  Mansikat ja lumi olivat siis erikoisen hieno ja mieleenpainuva yhdistelmä. 

Oikeastaan minun piti tänään kirjoittaa aiheesta KATSO LÄHELLE, NÄE KAUAS. Tänään katsoin lähelle.... Ja siitä pitääkin aloittaa, varsinkin jos se on kiireessä päässyt unohtumaan. Jos katsoisi 50 vuotta taaksepäin, niin tämänpäiväisen Helsingin Sanomien mukaan maanantaina 24.11.1958 ruusut kukkivat Helsingissä asemarakennuksen reunustalla. Edellinen päivä oli ”intiaanisunnuntai” ja lämpötila oli Helsingissä +8 astetta.  Eräiden ennusteiden ja laskelmien mukaan etelä-Suomeen ei tule lunta enää muutaman kymmenen vuoden päästä. Mutta ken tietää!”