Kaikella on aikansa

Aamuvarhain sunnuntain Keski-Uusimaata lukiessa tulin kuolinilmoituksiin. Järkytykseni oli suuri, kun silmiini osui lähimmän naapurini nimi ilmoitusten joukossa. Ilmoitus oli myös Helsingin Sanomissa.

Hän oli kuollut jo päivää ennen juhannusaattoa enkä ollut kuullut asiasta keneltäkään.  Muistelin, että aivan äskettäin vilkutin hänelle, kun hän oli lähdössä jonnekin kotinsa pihalta. Mitä oli tapahtunut? Hän oli toki sentään jo 86-vuotias ja jo huomattavasti heikentynyt käsittääkseni sydänongelmien takia. Aikoinaan hän käveli päivittäin pitkiä lenkkejä ja tuli silloin tällöin minua vastaan ollessani omalla reitilläni.

Muistot tulvahtivat mieleeni. En sitten koskaan ehtinyt kertoa hänelle, että hän oli pappina vihkinyt minut  myöhäissyksyllä 1980 toiseen avioliittooni, josta sittemmin runsaat 10 vuotta myöhemmin lähdin pois ja erosin.  Alun perin naapurimme kirkkoherra Matti Korppi-Tommolan oli tarkoitus suorittaa vihkiminen.  Pauli Huuhtanen toimi tuolloin kappalaisena ja oli minulle silloin vielä täysin vieras henkilö.

Olen kirjoittanut naapuristani pari kertaa aiemminkin, mm. 12.5.2013  palasin blogissani sattuneista syistä aiempiin hänestä kirjoittamiini tarinoihin. Päivämäärää klikkaamalla pääset lukemaan kyseisen blogikirjoituksen. 

En kirjoittanut hänestä keväällä ja myöhemmin samana vuonna 2014, kun hän pyysi minua valokuvaamaan taulujaan.  Vietin mukavia hetkiä hänen ja hänen vaimonsa  luona naapurissa. Kuvasin seinillä olevia Paulin omia maalauksia ja sain selata heidän valokuva-albuminsa läpi. Pauli Huuhtaselta oli silloin valmistumassa uusi kirja aikaisempien lisäksi. Materiaalia oli kyllä vielä uusiin kirjoihin, jotka sitten ehkä jäivät kesken.

Taulumaalausten valokuvat tulivat sitten kirjan kanteen, joka ilmestyi samana vuonna (Kesuura Oy. 2014) nimellä  ”Kaikella on aikansa”. Lisäksi hän hyväksyi kanteen erään Tuusulan kirkosta ottamani valokuvan. Hänellä oli selkeästi mielessä, minkä tyyppisen kansikuvan hän haluaa kirjansa kanteen.  Kirjan ilmestyttyä hän toi sen minulle ja kirjoitti etusivulle:  ”Merja Kaleniukselle 12.7.2014 yhteistyön merkeissä. Pauli Huuhtanen.”

Nyt tuntuu ikävältä ajatella, että minun olisi pitänyt huomioida häntä enemmän. Sitä uskoo, että aikaa on vielä eli aika aikaa kutakin mutta sitten onkin niin, että kaikella on aikansa. Eräänä päivänä ihmisen aika on vain loppunut. Kesällä 2014 olin sen valtavan remontin pyörteissä. Poikkesin aina välillä  katsomassa tilannetta ja erään sellaisen poikkeamisen hän huomasi ja tuli ovelle antamaan kirjan ja kirjoitti pyynnöstäni omistuskirjoituksen siinä likaisella ulkopöydällä. Kamera oli tuolloinkin kädessäni. Valokuvistani näen, että samalla poikkeamisella vietimme pienen picnic-hetken puutarhasa ennen kuin lähdimme bongailemaan lentokoneita. Lentokoneita emme paljon nähneet, mutta valokuvasin suurta moottoripyöräkulkuetta. Poikkesimme myös toisella bongauspaikalla, jossa enimmäkseen kuvasin kukkia ja luontoa.

Tässä seisomme Pauli Huuhtasen maalausten edessä yhteisnäyttelymme avajaisissa.

Kirjassaan hän mainitsee myös minut (s. 244) kertoessaan naapurissaan olevan rouvan harrastavan taidevalokuvausta ja pyytäneen hänet osalliseksi tämän eräiden tuttaviensa kanssa järjestämään taidenäyttelyyn Tuusulan kunnantalolla.  Hän oli harrastanut maalaamista.  Jossakin vaiheessa tämä asia oli tullut meidän kesken puheeksi. Siitä sain sitten idean pyytää hänet mukaan.  Olin anonut galleriatilaa Tuusulan kunnalta ja saanut tilan käyttööni viikoksi elokuussa. Kutsuin mukaan pikkuserkkuni Helmin, valokuvaavan tutun Pentti Taskisen (tuli myöhemmin tunnetuksi Tuusulan järvestä pelastamastaan pöllöstä ja siitä ottamistaan valokuvista) ja siis myös Pauli Huuhtasen. Olisin halunnut pitää näyttelyn huhtikuussa, kun täytin tasavuosia, mutta en saanut galleria-aikaa silloin.

Näyttelyn juliste oli Paulilla kodin seinällä.

Koska Pauli Huuhtanen oli pappi ja teologi, Raamatun tuntija, tutkija, niin tämä viimeisin kirja on saanut nimensä Vanhan testamentin Saarnaajan sanoista, joita hän siteeraa sivulla 249. 

”Kaikella on aikansa taivaan alla. Aika on syntyä ja aika on kuolla, aika on istuttaa ja aika repiä maasta… aika on itkeä ja aika nauraa… aika on olla vaiti ja aika puhua… aika on sodalla ja aika rauhalla.. .” (Sananl. 3).

Nyt oli hänen aikansa lähteä.  Tulen aina muistamaan hänen viimeisen käden heilautuksensa.

On paljon asioita, jotka jäävät sinne muistojen ketjuun ja tulvahtavat mieleen meidän jälkeenjääneiden mieleen, kun joku tuntemamme ihmisen aika koittaa. Elämä on mahdottoman runsasta ja rikasta.  Mutta silti se on pituudestaan huolimatta myös lyhyt ja hauras. Jokainen ihminen on kertomuksen arvoinen.  Osa meistä kuten Pauli Huuhtanen ovat kirjoittavia ihmisiä ja jättävät jäljen lähtiessään. Mutta suurin osa ihmisistä häipyy historian hämärään poistuessaan. Olen siitä surullinen. Siksi tavallaan paheksun sitä ylenpalttista nykyajan anonymiteetin varjelemista ja vältän jopa keskusteluja siitä. Kuinka väärin ihmiset ymmärtävät asian. Miksi meille on annettu välineet rekisteröidä asioita kuvallisesti ja kirjallisesti, jollemme käytä sitä.  Voin vain toistaa vielä kerran, että jokaikisen ihmisen elämä on kertomuksen arvoinen. Tähän aiheeseen tulen jatkossakin palaamaan.

Näyttelyimme puitteissa olen päässyt myös oikeiden taiteilijoiden seuraan. Tässä kuva 2008 näyttelystä Perniön viljamakasiinissa, jolloin pikkuserkkuni Helmin ystävä, kuvanveistäjä Armas Hutri tuli näyttelymme avajaisiin.

Sunnuntain ohjelmaa

Olimme sunnuntaina lähdössä Raisioon Seivästösäätiön kesäjuhliin. Haimme mukaan Salon Perniöstä pikkuserkkuni Helmin. Juhlien jälkeen veimme Helmi takaisin ja vietimme hänen ihanassa kodissaan vielä pitkän tuokion. Tuollaisen iki-ihanan päivän jälkeen olen  ollut taas kerran sanaton. En saa mitään aikaiseksi.  En oikein saa tuntemuksiani ilmaistua, en saa käsiteltyä kuvia enkä jäsennettyä ajatuksiani. Ehkä huomenna, ehkä joskus myöhemmin.  Tällaiset tapahtumat ovat ainutlaatuisia. Ymmärrän hyvin, kuinka ne ovat jo aikoinaan olleet tärkeitä menetetyn alueen ihmisille.  Muistan, kuinka äitini koti-ikävä sinne meren rannalle oli pohjaton.

Tasan vuosi sitten olin Seivästöllä. Vietimme siellä meren läheisyydessä päivän. Matkan kuvat olen jakanut Juuret Kuolemajärvellä-ryhmän jäsenille. Uuvuttavan kuva-albumin voi blogini lukija käydä katsomassa täällä.  Tänään jaoin myös Facebookissa ja Googlessa lyhyen videon Seivästön aalloista, videon, jonka kuvasin tasan vuosi sitten (4.7.2016). 

Lauri Pohjanpään runon "Kun olen kuollut", oli äitini kirjoittanut vuoden 1998 kalenterin loppuun. Mitähän hän silloin oli ajatellut?