Kevään värikästä riemua

Keväällä on riemuisaa, jos aurinko paistaa ja on lämmintä. Nyt on ollut sellainen lapsuuden kesätunnelma jo pitkään sään helliessä meitä. Vaikka sairauteni on erityisesti vaivannut minua koko alkuvuoden, ei tämä silti ole niin pahaa kuin oli neljä vuotta sitten keväällä 2012, kun en ollut vielä saanut apua. Yritän joka aamu työntää ajatuksen kestämisestäni pois mielestä ja tartun rivakasti talon töihin. Iltaisin tilanne voi olla, että käteni eivät enää kestä pienintäkään kosketusta, sormet ovat turvonneet, en saa käsiäni nyrkkiin, jopa vesihanan avaaminen on vaikeata. Nilkat ovat myös usein kipeät, joten välillä kulkuni on laahustamista. On silti päiviä, kun kulkuni on kepeätä ja sormetkin ovat paremmassa kunnossa. 

Aamulla 10.5.2016

Yritän parhaani mukaan olla ajattelemasta vaikeita asioita. Se on tosin päinvastoin kuin oma ajatteluni kautta aikain; mennä vaikeita asioita vastaan ennen kuin ne tulevat, kun ne piilottelevat vielä nurkan takana. Minä jos kuka olen aina katsonut totuutta silmiin.  Jos ne vaikeat asiat tulevat jatkossa eteeni, nousee tällä kertaa aikamoinen myrsky, kun puolustan itseäni ja oikeuttani elämään. Terveys on nyt tärkein.

Kaikkein hienointa on, että olen tänä aamuna saanut kukkamaani siemenet maahan. Kylvin kehäkukkia, silkkiunikoita, klarkioita (vanha pussi), ruiskaunokkia ja sekaleikkokukkia.  Dahlioiden ja gladiolusten ja muutaman muun kasvin juurakot laitoin maahan jo viime viikolla. Auringonkukat ovat itämässä ja löytävät paikkansa vasta myöhemmin, jos nyt itävät, sillä nekin tyhjensin vanhasta siemenpussista.

Alexin matojen pesä on saanut jäädä ruohikolle. Hän saa siitä jatkaa leikkiään aina kun tulee käymään.

Pitäydyin joka kesä samoihin tuttuihin ja varmoihin kasveihin. Juuri nyt piha loistaa värejä kaikkien kevätkukkien kukkiessa. Ensin tulivat krookukset, sinivuokot, valkovuokot, narsissit ja muut aikaiset kukat. Narsissit kukkivat ja niiden joukossa ovat jo tulppaanit avautuneet. Rinteessä lemmikit loistavat sinisinä.  Vähän alempana on mukulaleinikkien meri. Paljon muutakin on vielä tulossa ennen keski- ja loppukesää, jolloin nuo nyt istuttamani alkavat kukkimaan. 

En muistanutkaan, että annoin kaikki hienot kuunliljani pois. Liian aikaisin. Nyt niiden paikoilla  on tyhjät kolot maassa. En edes muista, kenelle niitä olen antanut. Kaikista parasta on nimittäin, kun saa muilta pihakasveja. Ne ovat yleensä jo kokeneita ja koeteltuja ja onnistuvat yleensä. Esimerkkinä minulla on ollut tuo pikkuserkultani Helmiltä saamani Siperian kurjenmiekka, joka kukkii joka vuosi upeasti. Monta palaa olen siitäkin jakanut.  Ja minneköhän ne päivänkakkarat tänä vuonna asettuvat? Ne yllättävät joka vuosi. Tässä vaiheessa niistä ei ole vielä tietoakaan.

Loppukesä 2011.

 

Itse asiassa olen joutunut jättämään puutarhan hoidon hunningolle jo 2011 jälkeen,  mutta siitä huolimatta olen tehnyt koko ajan vaatimattomia ylläpitotoimia.  Kaikki vuodet tuon jälkeen ovat rapistuttaneet puutarhaa ja jos voisin tänne jäädä ja jos ylipäänsä jaksaisin, niin muutama projekti on odottamassa. 

Kun asuu tällaisessa paikassa, niin ei missään nimessä tarvitse kesämökkiä. Sen totesimme eilen. Ainoa puute on, että emme ole järven tai muun veden ääressä. Jos lottovoitto osuisi kohdalle, niin sekin asia hoituisi tavalla tai toisella.

Nyt siis tyydyn pieneen puutarhan ylläpitoon ja kukkiin.  Puiden kuivissa oksissa riittää karsittavaa, marjapensaat pitäisi vetää juurineen ylös ja sen alueen käyttö ratkaista, aitaa pitää edelleen leikellä. Omakotitalossa riittää aina töitä. Mutta silti tämä on varmasti paras asumismuoto. 

Vaikka olen toki jo vuosia valmistautunut muuhun asumismuotoon, niin näin keväällä tajuaa parhaiten, mitä menettää sitten, kun on täältä pois. Naapurit ovat paria poikkeusta lukuun ottamatta hyvin iäkkäitä ihmisiä.  Taloni myyntiprojekti on osoittanut, että omakotitalon myynti on todella vaikeaa.  Mediakin on jo vuosia edesauttanut asiaa. Ihmiset haluavat pieniin asuntoihin kaupunkiin.

Minulla on nyt pieni hengityksen pituinen tauko tässä asiassa. Odottelen seuraavaa vaihetta enkä tiedä, miten siinä käy.  Lottovoittoa en saa, koska en lottoa kuin ehkä pari kertaa vuodessa. Se olisi kaiken ratkaisu ja tulisi ihan oikeaan kohteeseen.

Elisabeth Koch: Oma puutarhani

Elisabeth Koch kirjoitti pienen puutarhakirjan nimeltä ”Oma puutarha”, joka julkaistiin ensimmäisen kerran 1942.  Olen sattunut ostamaan joskus antikvariaatista tai kirjamessuilta parikin kappaletta kirjan uudistettua laitosta vuodelta 1953. Nyt nimenä oli  ”Oma puutarhani”. Toinen kappale kirjaa risaisine kansilehtineen sattui äskettäin osumaan sopivasti käteeni, kun mietin tämän kesän tulevaa kukkamaata. Itse asiassa pohdin maan muokkausasioita ja tuota pihan läntisintä reunaa, jossa on kasvanut marjapensaita.  Muutama pensas yrittää vielä sinnitellä aiempien vuosien kuivuneiden ruohotukkujen keskellä. Useamman mustaviinimarjapensaan revin jo vuosia sitten ylös, mutta sitten tulivat eteen nämä hiljaisen ajan vuodet ja loppualue jäi ränsistymään. Ja se onkin nyt todella pahan näköinen rikkaruohojen pesä.  Melkein vaatisi traktorin pihalle.

Elisabeth Koch (1891 – 1982) oli Wikipedian mukaan (nimiä klikkaamalla pääset lukemaan tekstin) suomenruotsalainen puutarha- ja pihasuunnittelija. Työkseen hän suunnitteli mm. Helsingin kaupungin omakoti- ja siirtolapuutarha-alueita. Uudemmissa puutarhaoppaissa varsinainen puutarhassa tehtävä perustyö jätetään vähemmälle. Oletin aivan oikein, että vanhan ajan ihmisillä on tarkempia ohjeita. 

En kyllä nytkään seurannut mitään ohjeita vaan tein asiat oman pääni mukaan. Ehkä tuon ongelma-alueen suhteen luen jatkossa kirjaa tarkemmin.  Sivulla 35 lukee seuraavasti:

”Jos maa on kovin suuressa määrin monivuotisten rikkaruohojen vallassa, vapautuu se niistä parhaiten, jos siinä viljellään perunoita yhtenä kesänä ennen istutustöiden aloittamista. Syksyllä, sen jälkeen kun perunat on korjattu, muokataan maa ja siitä poistetaan kaikki mahdollisesti sinne jääneet monivuotisten rikkaruohojen juuret. Samalla koetetaan maan pinta saada mahdollisimman tasaiseksi.”

Ongelmana täällä meillä on tuo savi. Kukkamaani on lahjakkaasti aina syönyt kaiken sinne kantamani mullan.  Joka vuosi multa tuntuu kadonneen maahan. Kirjassa puhutaan syvämuokkauksesta, joka oikein tehtynä tulee halvemmaksi kuin uuden mullan ostaminen.  Jos jankko on raakaa savea, on vältettävä sen sekoittamista ruokamultaan, lukee kirjassa.  Minulla on ollut mielessä kompostin käyttäminen mullan alla.  Hevosen lantaa olen sekoittanut multaan koko aikana vain kerran eli lannoittaminen on ollut vähäistä. Silti kukat kukoistavat ja ovat pärjänneet niukalla kastelulla. Eikä kompostikaan ole koskaan ollut oikeaoppinen. Ikävä kyllä, en ole koskaan oikein viime vuosien mittaan ehtinyt paneutua siihen asiaan, vaikka olen harkinnut.

Syysmuokkaus on jäänyt tekemättä, kun kukat sinnittelevät pitkälle lokakuuhun asti.  Kirjan mukaan se on muokkauksista tärkein. Kevätmuokkauksesta Koch kirjoittaa: 

 ”Kevätmuokkaus alkaa meillä tavallisesti  huhtikuun lopulla tai toukokuun ensipäivinä , kun kirsi on sulanut ja maata pystytään käsittelemään.”

Kirsistä Wikipedian mukaan:  

 ”Varsinkin länsi- ja kaakkoismurteissa kirsi merkitsee routaa eli jäätynyttä maan pintaa. Joillakin läntisillä alueilla kirsi merkitsee keväistä kovaa hankea, jonka päällä voi kävellä. Idässä kirreksi kutsutaan myös suojalunta.”

No jaa, riittäköön tämä puutarhajuttu tällä kertaa.  Kirjan välistä löysin paperinpalan, jossa luki lyijykynällä kirjoitettuna seuraavasti:

”Onnea Irjalle 6.5.-53 t. Väinö ”. Lisäksi paperiin oli piirretty kukan kuva. Se oli kuin kädenojennus vuosikymmenten takaa puutarhaansa tai viljelyspalstaansa rakastavalta naiselta ja hänen mieheltään. Se on melkein kuin lahja minulle. Kiitos!

Huomenna tämän kevään värikäs riemu sitten kuulemma vaihtuu kylmyyteen ja sateeseen. Sade tekee kuitenkin hyvää kuivalle kukkamaalle.