Minne viisikymmentä vuotta hävisi?

Tapaamisemme oli päättynyt. Kaksi mielenkiintoista ja hienoa päivää oli takanapäin. Kävelin hitaasti kohti kaupunkia ylittäen Vanajaveden sillan. Asfaltti oli niin kuumaa, että se oli koholla ja litistyi askelieni alla. Siltaa oltiin korjaamassa. Monissa kaupungeissa on siltoja, maallakin. Ne ovat merkityksellisiä. Tämä silta oli aikoinaan minulle erityisen tärkeä. Aamulla kulkiessani sen yli, ajattelin asiaa ja mieleeni tuli, että voisin laskea, kuinka monta kertaa olin kahdeksan kouluvuoden aikana kulkenut sen yli, useimmiten jalkaisin.  Silti en ollut silloin koskaan katsonut sitä tarkkaan saati ajatellut sen olevan tärkeä.

Olen kerran aiemmin kirjoittanut tästä samasta sillasta ja mainitsen siinä blogissani, etten koskaan kouluaikoinani huomannut  luoda katsettani näkymään sillalta kohti Hämeen linnaa. Itse asiassa linna ei edes näy sillalle. Hämeen linnalla ei ollut niihin aikoihin merkitystä minulle, joten vaikka sinne olisi sillalta näkynytkin, en olisi varmaan huomannut ihailla sitä. Nyt asiat ovat toisin. Näkymät, maisemat ja niiden suhteet rakennuksiin ovat minulle kaikki kaikessa. Blogikirjoitus  nimellä ”Menneisyysjahdissa” löytyy täältä.

Viime sunnuntaina olin palaamassa tapaamisesta, jollaista en uskonut koskaan kokevani.  Me Hämeenlinnan Yhteiskoulun keväällä 1966 valmistuneet ylioppilaat A- ja B-luokilta kohtasimme kaksipäiväisen kokouksen merkeissä.  A-luokka oli pitänyt kokouksia aiemmin, mutta B-luokan osalta ei vastaavasta kokouksesta ollut tullut koskaan tietoa minulle saakka. Sellaisia ei ilmeisesti oltu edes järjestetty.

Tuollaisten päivien hehku haalistuu, kun päivät kuluvat eteenpäin. Niin käy yleensä kaikissa muissakin asioissa.  Olisin halunnut päästä heti kirjoittamaan aiheesta, kirjoitin mielessäni jo ajaessani kotiin ja yöllä herätessäni. Kerroin omassa esityksessäni tilaisuuden toisena päivänä, että kirjoittaminen on minulle hengittämistä, elämisen ehto. Ajan puute vain tahtoo vaivata.  Elämä on niin täyttä ja samalla rikkinäistä. Joka päivä tulee vastaan asioita, jotka on hoidettava.  Sitten päivä onkin jo painunut iltaan ja silmäni alkavat  lupsahtaa kiinni väsymyksestä.

Tämä aika vuodesta on muutenkin uskomatonta ja mieltä nostattavaa.  Luonto on parhaimmillaan. Säät ovat hellineet myös lämmöllään.  Käki kukkuu lähimetsässä, kyyhkyset kujertavat ja lintujen konsertti alkaa heti aamuyöstä ja jatkuu pitkälle yöhön.  Puutarhan ja luonnon värit ovat uskomattoman kirkkaat ja puhtaat. Aamuisin ja iltaisin puutarhassa tuoksuu huumaavalta. Omenapuiden, syreenien ja muiden kukkivien pensaiden ja puiden tuoksut yhtyvät ihanan harmoniseksi tuoksuksi. Voiko olla ihanampaa vuodenaikaa kuin tämä?  Tähän voisin pysähtyä ja jäädä. Painaa pään lemmikkien keskelle ja nukahtaa.

Olen pystynyt jopa hetkittäin unohtamaan kaikki ongelmani ja suruni, vaikka ne välillä kiusallisesti muistuttavat itsestään. Minullakin on oikeus edes hetken nauttia elämästä ja kodistani. Viime vuosi meni valitettavasti ohitse kuten edellinenkin. Nyt ikävä sattumus toi melkein kuin varkain mukanaan hengähdystauon.  Aamuisin kierrän katsomassa kukkien siementen itämisen. Gladioluksetkin jo pilkistävät mullan alta. Kävelen omenapuiden alta ja ne levittävät valkoisia kukkien terälehtiä päälleni.

Illalla kirjoittaessani kukkien ihana tuoksu tulee avoimesta ovesta.

Viisikymmentä vuotta sitten.

”siellä minä istun päivät pitkät ja kuuma kesä tuoksuu ruusuilta siellä ikkunoiden ovien ja seinien toisella puolen ja juoksen kirjoittamaan muutaman onnellisen hiljaisen minuutin”

Keväällä ja kesällä 1966, ylioppilaskeväänä, en kirjoittanut paljon päiväkirjaani. Olin kevään ja kesän töissä. Minulla oli poikaystävä. Vanhempieni kanssa oli vaikeata. He eivät hyväksyneet poikaystävääni, joka oli minua nuorempi ja ammattikoulussa. Kesän aikana kirjoitin vain runollisia tekstejä ja itkin ikävääni. En ole vielä valmis palaamaan niihin. Jos palaan, se tapahtuu toisen blogini alla. Keväinen hurmio tuoksuista johdatti minut muistoissani juuri siihen kesään. Eihän se toki ollut sattumaa, koska muutkin asiat olivat verestäneet niitä syvälle painuneita muistoja.

Kun ensin pakenin koulusta ja sitten vielä kotoa. Vaikka niistä ajoista on 50 vuotta, ne tuntuvat nyt kovin läheisiltä.  Vaikka kukaan nyt tapaamistani luokkatovereistani ei ollut läheisiä ystäviäni, se yhteenkuuluvuuden tunne, jota tunsin viikonlopun aikana oli erikoista. Voin hyvin yhdistää sen muihin vastaaviin tilaisuuksiin, joissa tapaan oman ikäluokkani ihmisiä.

Olemme kaikki menneet omia teitämme. Suuri osa oli korkeasti kouluttaneita ja lapsetkin olivat jatkaneet vanhempiensa uraa pitkin. Joku taisi sentään mainita  olevansa sukunsa ensimmäinen ylioppilas.  Niinhän minäkin olin isäni puoleisen suvun osalta. Karjalaisen äitini suvussa oli jo yksi ennen minua.  En vain ole pitänyt tuota asiaa kovinkaan merkityksellisenä.  Muistan vain, että vanhempiani onniteltiin saavutukseni johdosta, koska he olivat kouluttaneet minut. Olin asiasta närkästynyt ja siksi asia jäi mieleeni. Ikään kuin en olisi itse tehnyt mitään.  Henkilökin on vielä mielessä. Hän yritti aikanaan saada minulle työpaikan toisessa pankkiryhmittymässä ollessaan siellä pääjohtajana.  En suostunut ja olin jopa ylpeä siitä mennessäni toiseen pankkiin, josta sitten vuosikymmenien päästä lähdin eläkkeelle.  Saan syyttää vain itseäni, jos sillä tavalla menetin sen loistavan tulevaisuuden, joka monilla muilla oli ehkä edessä.

Ehkä kaikki ovat kuitenkin huomanneet, ettei sillä loistavasta tulevaisuudesta loistavaksi menneisyydeksi muuttuneella ajalla ole ihmisyyden kannalta paljonkaan merkitystä.  Kunnia ja maine karisevat, kun tulemme vanhoiksi ja joskus sairaiksi. Jos joku ei ole sitä huomannut, niin ei silläkään ole väliä.

Monet ovat kokeneet vastoinkäymisiä, vakavia sairauksia, onnettomuuksia, eroja. Emme puhuneet niistä. Siinä päätöslounaalla tulikin puheeksi, että jos ja kun järjestämme vastaavia tapaamisia tulevaisuudessa, voisimme ottaa teemaksi myös ne muut asiat, epäonnistumiset, väärät valinnat, sairaudet, menetykset ja muut  elämän käänteet ja miten olemme niistä selviytyneet. Elämä voi olla onnistunut ja hyvä, vaikka kaikki ei olekaan ollut täydellistä.

Edellisenä viikonloppuna tapasin Sirkiän sukuseuran risteilyllä ja kokouksessa paljon sukulaisiani, joista ketään en ole tuntenut niin kaukaa menneisyydestä kuin luokkatoverini oppikoulussa.  Näin vanhana on hienoa tavata ihmisiä vuosien takaa. Jatkoimme  siitä, mihin jäimme koulun päättyessä ja  erotessamme koulun portilla.  Sellaista eroamista ei koskaan edes tapahtunut.  Me vain lähdimme kukin tahoillemme eteenpäin ja unohdimme kaiken menneen jättäen sen taaksemme.

Tapaaminen koulun portilla nyt lauantai-aamuna oli aivan toisenlainen. Halasimme toisiamme iloiten jälleennäkemisestä. On hurjaa, miten ajan kuluminen vaikuttaa asioihin. Voin vain toivoa hiljaa mielessäni, että se vaikuttaisi joissakin muissakin tapauksissa samalla tavalla.

Vierailu vanhassa koulussa, jossa ei enää ole edes lukiota, oli jotakin uskomatonta. Nyt voin myöhemmin entistä helpommin palata koulun käytäville ja luokkahuoneisiin, kun olen 50 vuoden jälkeen päässyt käymään siellä. Muutoksista huolimatta vanha koulu oli entisensä. Kuvia olisin sentään voinut ottaa paljon enemmän. Jokunen pääsi blogini kuvituskuvaksi.