Negatiivista valokuvaksi

Olisi ehkä viisasta tehdä ihan jotakin muuta kuten siivota tai järjestellä vielä osittain sekaisin olevia tavaroita tai mitä tahansa. Mutta tässä iässä, pitkällä eläkeläisen maailmassa voi tehdä aina ihan jotakin muuta, sillä noita ”järkeviä” juttuja moni nainen on tehnyt koko elämänsä ajan, usein vielä juuttuen niihin rutiineihin loppuiäkseen. Ajatus vain häivähti tässä eräänä päivänä mielessäni, ei sen enempää. Eipä sitten sen jälkeen tapahtunut muuta, kuin että kaivauduin taas niihin, minulle niin mahdottoman mieluisiin asioihin.

Negatiiveista saattaa löytyä katkelmia, fragmentteja jostakin tapahtumasta. Kun sitten niitä liittää muihin, syntyy kertomus. 

Paljon kertomuksia jää kertomatta. Oli talvi 1971. Asuimme yhden vuoden Suomessa ja olimme olleet joulun aikaan Saksassa sukuloimassa. Muistan, että uusi halpa Kielin C&A:sta ostamani takki ei paljon Suomen kylmää pitänyt. Onneksi Christina on lämpimästi puettu, Olemme Vehmaisissa pikkutiellä tulossa Kemposta kotiin ohi Mäenpään.

Hetken mielijohteesta olin napannut edellisenä iltana yhden negatiivipussukan käteeni kuukausien tauon jälkeen. Pussissa oli yhteen kietoutuneena kymmeniä negatiivipusseja ilman mitään päivämääriä. Olin kuljettanut niitä mukanani ja osan pelastanut äitini laitettua ne aikanaan talteen pahvilaatikkoon. Äidit kun tapaavat säilyttää lastensa tavaroita turvassa, josta ne putkahtavat sitten jonakin päivänä esiin. Laatikko lojui pölyn peitossa erään poltettavan rakennuksen vintillä, josta nappasin osan siellä olevista tavaroista mukaani. Kaikki oli lähinnä muistoja omasta ja sisarteni nuoruudesta, joukossa jokunen isäni kouluvihko ja kirja. Täydennystä sain sitten äitini säilyttämistä omista kirjeistäni hänelle, jotka tosin ovat edelleen lukematta. Samoin moni muukin asia on vielä kesken, odottamassa.

Tutkin limittäin ja lomittain omia, vanhempieni ja vieraampien ihmisten menneisyyttä. Tallennan talteen valokuvia, kirjeitä, kortteja ja pelkästään muistoja. Työ on hidasta, mutta huomaan kuitenkin edistyneeni siinä pikkuhiljaa, jopa kehittyneeni. Kertaus on opintojen äiti. Opiskelu ja työ ovat palkitsevia.

Mustavalkoisista negatiiveista löytyi useita pätkiä, kun olin kuvannut ystävääni Leenaa Suomenlinnassa. En muuten muista sitä retkeä ollenkaan. Olisinko muistanut paremmin, jos olisin aikanaan kehittänyt valokuvat. Lienee kevät 1967 tai 1968.

Rengon Käräjämäki. Mukana veljeni sateenvarjoineen ja Sunny-koira. Olisiko kevät 1968?

Jo kesällä ensimmäisiä negatiiveja skannatessani, huomasin, että aikoinaan ei ollut yksinkertaisesti varaa teettää kaikista kuvaamistaan kuvista valokuvia. Filmirullan kehitys negatiiveiksi tuli kyllä tehtyä ja kuvista saatettiin valita vain jokunen kehitettäväksi, muiden jäädessä unholaan. Negatiivini ovat osittain hyvin käpristyneitä ja kärsineet huonosta säilytyksestä. Niitä on vaikeata kiinnittää skannerin negatiivilistaan. Skannaus kuviksi on myös melko hidasta, vaikka tänä vuonna vanhan skannerini tilalle ostama uudempi versio siitä eli CanoScan 9000F Mark II onkin loistavan hyvä, paljon älykkäämpi ja nopeampi kuin edellinen Canonini, josta jouduin luopumaan, koska en saanut siihen varaosia.

Saapuminen Saksan Travemündeen kesällä 1968.

Elettiin 1960-lukua. Lähdin kahden ystävän kanssa Saksaan töihin.  Aika ajoin tämän päivän tapahtumat saavat minut muistelemaan omaa nuoruuttani. Nuoruus ja hulluus. Nuoret mellakoivat itsenäisyyspäivänä. Nuoret nousivat 1960-luvuilla Suomessakin melkein barrikadeille. Loppujen lopuksi nuoret kasvavat kunniallisiksi kansalaisiksi. Mietin elämäämme. Siitä ajasta tulee parin vuoden päästä kuluneeksi 50 vuotta.

Sen kesän tyäpaikka Schönberger Strandilla..

Uskomatonta. Negatiiviliuskat lentelevät lattialle, ne eivät tahdo pysyä käsissäni. Laitteeseen mahtuu kaksi liuskaa kerrallaan. Koneen suristessa ehdin tehdä paljon muuta. Käydä Facebookissa ja kirjoittaa tätä, keittää kahvit, laittaa vaikka pesukoneen päälle. Ehdin myös miettiä sitä, miksi minulla on aina ollut outo tarve tallentaa hetkiä. Isälläni oli myös se tarve. Hänenkin negatiivinsa tulevat aina välillä esille koteloistaan. Siinä yritän päästä lähemmäs niitä valokuvia, joita hän on liimannut albumeihin ja kerännyt pieniin kansioihin. Milloin kuvat on otettu ja ketä ovat niissä olevat ihmiset? Minulla oli myös pieni erä diakuvia, jotka oli toimitettu vanhemmilleni heidän ystävänsä Urho Lehtosen kuoltua. Siellä joukossa on myös perhekuvia, kuvia ihmisistä, joita en tunne, minulle vieraista paikoista, mutta joukossa on myös kuvia, joilla on kosketuskohta omaan elämääni. Kuvat vievät minut 1950-lukuun, kun vanhempani ja heidän ystävänsä olivat paljon tekemisissä toistensa kanssa. Me, sisareni ja minä olimme jo syntyneet. Urho ja Marita tulivat Helsingistä usein meille. Heidän tuliaisinaan saimme jopa elämämme ensimmäiset banaanit, jotka itse asiassa olivat pieni pettymys.  Heidän mukanaan jopa lähdin syksyllä 1966 Helsinkiin. Olin kasvanut aikuiseksi ja aloin oman taipaleeni.

Urhon diasta skannattu. Tekstissä mainitsemani pariskunta kotinsa pihalla Vartiokylän Ahdekaunokintiellä, jonne minäkin muutin lyhyeksi aikaa syksyllä 1966. Taloa ei ole enää olemassa. Urho ja Marita ovat myös poistuneet tästä maailmasta kauan sitten.

Nyt ajattelen rinnakkain vanhempieni, heidän ystäviensä, omien ystävieni ja itseni elämän taivalta. Etsin yhtäläisyyksiä. Ymmärrän kuinka huonosti tunnemme toisemme, kuinka kaukana toisistaan maailmamme ovat. Niiden on mahdollista olla toisiaan lähellä, mutta ihmisillä on niin paljon esteitä. Minun asiani ei ole niitä purkaa ja kurkottaa kohti ihmistä niiden ohi. Toisten vanhojen ystävieni kanssa yhteys syntyy helposti, ilman ponnistuksia. Monet ovat etääntyneet eikä yhteyksiä ehkä enää ole ehkä mahdollista edes luoda.

Ensimmäinen talveni Saksassa. Odotin Christinaa. Yllättäen löysin valokuvistani myös tällaisen kuvan. Saksan lumimyrskyt olivat hirveitä.

Kodin alku. Pieni keittiö. Että tällainenkin kuva löytyi.

Tällaiset pimeän mustan syksyn päivät vaikuttavat väsyttävästi ja joskus masentavasti. Jopa joulun tulo nostaa esiin muistoja menneistä jouluista, ajoista. joihin en ole enää koskaan paluuta. Tiedän olevani turvassa. Aina. Loppuun saakka. Mutta omilta ajatuksiltani en ole koskaan turvassa. Ne tulevat, liihottavat luokseni ja poistuvat varmasti omiin lokeroihinsa. Jokin meissä kutsuu ne luokseen muistuttamaan elämämme virheistä ja ikävistä ajoista.  Joskus kovin eläviltä tuntuvat muistutukset jopa loppujen lopuksi niistä selviydyttyämme huvittavat. Ikään kuin luojamme leikkisi kanssamme. Muistatko, ole varuillasi. Kyllähän minä muistan, olen oppinut.

Christina on noin 8 kuukautta vanha. Talvi 1970.

Kun vain ehtisin tehdä enemmän, jaksaisin enemmän. Tänä vuonna sain hätäisesti ison kasan joulupostikortteja kirjoitettua. Olisin halunnut paneutua niistä joihinkin kunnolla, kirjoittaa kirjeen, laittaa mukaan valokuvia, mutta enpä jaksanut. Jotenkin vain tiedän vai tiedänkö sittenkään, että vastaanottaja tietää minun ajattelevan häntä. Kukaan muu ei voi asettaa meille vaatimuksia kuin vain me itse.

Maisemaa sieltä pikkutieltä. Saksan talvea. Ikimuistoinen maisema.

Liitän tähän kirjoitukseeni muun muassa muutamia tällä viikolla skannaamistani negatiiveista putkahtaneita valokuvia. Tiedän, että noista vaiheista löydän paljon yksityiskohtaista tietoa niistä kirjeistä, joita kirjoitin vanhemmilleni. En vain jaksa enkä halua kaivaa niitä nyt esiin. Kullekin asialle on aikansa.

Mutta kaiken kaikkiaan, mitähän kaikkea vielä löydän. Osan löydöksistäni julkaisin jo vanhojen kuvien joukossa Facebookissa.

Talvisen metsäkävelyn jälkeen maistui mustikkajugurtti. Voi pikku Tiina! Olisinko tuonut maljakkoon poppelin ja syreenin oksia tiedottamaan kevään tulosta?