Joulu, joulun alla, jouluna - vuoden käännekohta

Lanseerasin käsitteen ”kynttilä maksalaatikon päällä” jo ainakin jouluna 2008, jollen sitten jo aiemmin. Joka tapauksessa silloin käsittelin aihetta todistettavasti kirjallisena ensimmäistä kertaa silloisessa blogissani. En aio tässä juuttua tähän minulle jo hyvin kuluneeseen aiheeseen vaikka tuolla myöhemmin palaankin vanhoihin joulun ajan kirjoituksiini. Joulu nimittäin (tietenkin) tulee taas joka tuutista ja saattaa aiheuttaa poikkeaville ihmiselle pahaa mieltä. En voi kieltää, että kyllä se minussakin hiukan kolkuttaa, varsinkin, jos menen Facebookiin.  No, myönnän olevani poikkeava, sillä menen jouluun edelleen oikaisten aidan alta.

Tasan 6 vuotta sitten olimme (tyttäreni, hänen ja hänen tyttärensä)  pikkuserkkuni Hilkan syntymäpävillä Porin Yyterissä. Vietimme siellä kaksi yötä. Yhden päivän kiertelimme ympäristössä mm. kävimme Lampaluodossa, jossa isovanhempani olivat evakossa talvisodan jälkeen jonkin aikaa ennen paluuta Karjalan kannakselle Kuolemajärvelle 1942. Emme etsineet paikkaa, missä he olivat vaan pienessä tihkusateessa tutustuimme ympäristöön. 1940-luvulla Lampaluotoon ei vielä kulkenut tietä vaan sinne piti mennä mantereelta laivalla.

Luulin pitkään, että tämä kuva olisi otettu Seivästöllä, mutta myöhemmin minulle paljastui, että äiti kävi sodan aikana lomallaan myös Lampaluodossa ja hänet piti noutaa veneellä saareen.  Oletan, että on joko syksy 1941 tai kevät 1942 ja kuvauspaikka on Lampaluodon rannalla.

Äiti ja tytär juhlimassa sukulaisynttäreillä 20.12.2008.

Itse asiassa odotan nyt valon määrän lisääntymistä. Odotan myös lunta. Odotan myös pyhäpäiviä, jolloin voi olla rauhassa, levätä ja tehdä, mitä mieluummin tekee. Oikeastaan en edes odota niitä, sillä elän tässä hetkessä, jokainen uusi aamu on ihka uusi ja muotoutuu päivän mittaan omanlaisekseen.

Alex eilen työmaallaan.

Kiva kuva syntyi tabletin kanssa (17.12.2014)

Pikku Alex ehti eilen ollessaan luonani parisen tuntia ottaa talon siivouskohteekseen löydettyään sopivan työvälineen. Sillä hän sitten metsästi pölykasoja, joita tuli näyttämään minulle. Sanoinkin, että mummilla on vielä joulusiivous tekemättä. Huh, mitä tulin sanoneeksi!  Siivoan säännöllisesti, mutta vain oman hetkellisen intoni ajamana. Aloittelin siis sitä siivousta tänä aamuna kuten aloittelen milloin mitäkin aamuisin. Sitten tulee jokin ja vetää minut tekemään jotakin kirjallista työtä. Jatkan siivousta ja järjestelyä kunhan se taas huvittaa. Olen aina ollut hyvin tehokas ja aikaansaava töissäni, mutta harhailu on toinen luonteeni.  Tällaiset piirteet tuntuvat vain lisääntyvän ja jalostuvan vanhetessa. Niistä on aiheellista kiittää. Ei ole ollenkaan tarkoitus, että naisen tai miehen elämä on pelkkää raakaa työtä, toistuvaa ja samankaltaista, rutiinia. Tosin se on monelle pakopaikka, jotta ei tarvitse ajatella elämän syvyyttä ja tarkoitusta.  Työn luovuus, katkelmallisuus, yllätyksellisyys, mutkat, ongelmat, esteet sen sijaan tuovat meille ajateltavaa, joka saattaa siis joillekin olla pelottavaa. Siksi tehdään mieluummin niin kuin on aina tehty. Myös jouluna.

Mummin meikkipussikin kuten koko laukun sisältä  joutui myös tutkintaan

Alex muuten ehtii parin tunnin aikana leikkiä useita erilaisia leikkejä. Useimmiten kaikki alkaa oikeasta työkalupakista, sen sisällöstä, kortit ja kirjat tulevat mukaan, paperi, tiskaus, siivous, ikkunasta katselu. On oikeastaan turha edes luetella, koska aiheena ovat kaikki asiat, mitä vain mieleen tulee. Taitaa ”harhailu” olla myös hänellä luonteenpiirteenä. Sehän on minullekin tuttua jo varhaislapsuudesta ja siksi Alexin touhuja niin mielelläni katselen. Mutta kyllä se on aikuisesta usein rasittavaa ja niin vaativaa. Kiltisti paikallaan leikkivä lapsi on varmaan se ihanne metsiin, niityille ja naapurikyliin karkailevan ”liehuletin” sijasta. Ja vaikka noita ominaisuuksia vanhempien toimesta hillitäänkin, niin kyllä se ihmisen perusenergia säilyy samana elämän loppuun saakka.

Lopuksi liitän tähän blogini viiden vuoden takaa kuvaamaan sen hetken ajatuksia.

Pakkasilmoista ihon uurteisiin (18.12.2009)

Rakastan näitä kauniita, huurteisia pakkaspäiviä. Ikään kuin en ennen olisi tällaisia nähnytkään. Kun ajan tai kävelen maiseman läpi, en muuta tee kuin huokaile: ”Missä olen ollut ennen kun on ollut tällaista?”  Varmaan olin töissä, lähdin kotoa kun oli pimeää ja tulin kotiin kun oli edelleen pimeää. Töissä ei paljon nähnyt päivänvaloa ja jos näki, sen ihailemiseen ei ollut aikaa. Elämä vilisti ohitse. Kotimatkalla palelin ehkä silkasta väsymyksestä. Saatoin hyvin harvoin ihailla edes taivaankappaleita, koska täällä pääkaupunkiseudulla on niin runsaasti keinosaastevaloa. Iltapimeällä ei useimmiten huvittanut lähteä ulos. Jos kuitenkin piti päästä raikasta ilmaa haistelemaan, eipä ulkona enää nähnyt paljon mitään. Elämäni taitaa tavallaan edelleenkin vilistää ohi, koska lyhyet aurinkoiset päivät kuluvat liian sukkelaan. Joka päivä toivon tämän kauniin pakkassään jatkuvan vielä pitkään. Joinakin päivinä kuten tänään, se ratkaiseva on ollut valo ja sen taittuminen tiettyinä päivän hetkinä.

Varmaan isäni aikanaan salaa ottama  valokuva, koska tuossa vaiheessa en hevin antanut kuvata itseäni. 

Toivon, että kaikki ihmiset osaisivat nauttia ja hurmioitua tällaisista yksinkertaisista iloista. Olen pikkuhiljaa viime vuosien aikana tajunnut, että maailman ja luonnon kauneus nimittäin on oikeastaan se kaikista tärkein meille ihmisille. Se on se, josta voimme pitää viimeiseen saakka kiinni kaiken muun vähitellen rapistessa ympärillämme. Kuinka paljon pahaa ihmiset tekevätkään toisilleen ja samalla itselleen koko ajan. Kyky haltioitua on mahdottoman suuri aarre. Varmaan elämämme aikana lumoudumme monista muistakin asioista kuin luonnosta, mutta mitä jää loppujen lopuksi jäljelle? Alamme pikku hiljaa itsekin sulautua osaksi luontoa... Kun ajattelen taaksepäin, luonnonrakkauteni on peräisin kaukaa lapsuudesta. Sen ajan värit eivät koskaan häviä, nyt voin niitä tavallaan palauttaa mieleen tämän ajan kauneuden kautta.

Eilen 19.12.2014 Axelin hymy äidilleen.

Kirkkaana ja valoisana päivänä myös rypyt näkyvät selvemmin. Yli kuusikymmentävuotiaan kasvoilla risteilee jo mahdoton määrä uurteita, ryppyjä, suurentuneita ihohuokosia, vaikka onkin aina hoitanut ihoaan. Oletteko koskaan valokuvanneet itseänne läheltä? Digitaalisilla kameroilla saa todella inhorealistisia lähikuvia itsestään. Mutta miksi me paheksumme vanhenevan ihmisen ulkonäköä?  Vanheneminenhan alkaa jo nuorena. Ryppyjä on jo alle neljäkymmenvuotiailla. Ryppyjen lisäksi silmäluomet ja ehkä silmäpussit roikkuvat ja kaulan löysä iho riippuu kukonheltan tavoin. Hampaat ovat kellastuneet eivätkä kaikki ole enää tallella, Kaikista meistä saa pahan näköisiä kuvia iästä riippumatta, mutta pahimmalta ne tietysti tuntuvat itsestä, koska emme näe itseämme muualta kuin peilistä ja valokuvista. Omakuvamme on näin ollen yleensä osittain vääristynyt ja pysähtynyt.  Muut näkevät meidät paremmin, täydessä vauhdissa, elävänä, eivätkä varmaan kiinnitä huomiota ryppyihimme ja huokosiimme. Mutta mitä tieto siitä auttaa, ei yhtikäs mitään. Suomessa onneksi ihmisillä tuntuu olevan vielä järki kädessä emmekä tuijota pelkkää ulkonäköä. Mallien, tähtien ja yleensä julkkisten julkaistavia valokuvia käsitellään kaikin mahdollisin tavoin (hoikennetaan, tasoitetaan, kirkastetaan, vaalennetaan, himmennetään) jotta kohteesta saadaan nykyihanteiden mukainen.  Jos minulla olisi enemmän aikaa, lataisin ilmaiseen koekäyttöön Portrait Professional-ohjelman, jota mm. http://digital-photography-school.com/ suosittelee ja mainostaa sivuillaan. Olisi kiva saada joku toinen ihminen malliksi kuvauksiini, mutta kun en kehtaa ketään pyytää, pitää käyttää omaa itseään kokeiluvälineenä. Siinähän sitä oppi tuntemaan omat puutteensa.

Itsenäisyyspäivänä 2008 vietimme Artun synttäreitä, kun 8 vuotta tuli täyteen. Kaikki Suomen isovanhemmat olivat silloin paikalla.

Taisin tässä kirjoituksessani jo sortua aikaan ja kiireeseen, joista väitän vapautuneeni oravanpyörästä hypättyäni.  Olen varmaan niitä harvinaisia ihmisiä joulun alla, jolla ei oikeasti ole kiirettä. Kun ajelin iltapäivällä lastenkuljetusmatkalla radio auki, etsin sopivaa musiikkia ja sain näkyviin oudon kanavan joululaulu.fi. Sieltä tuli pelkkiä joululauluja. Toki olen välillä pitänyt kotonakin radiota auki, mutta koska pidän hiljaisuuden äänistä enemmän, se useimmiten pysyy kiinni. Tiedän, että radiosta tulee kaikenlaista mielenkiintoista, mutta... Kummasti vain ne autossa kuulemani joululaulut alkoivat tehdä oloni haikeaksi, itkettäväksi ja surulliseksi. Musiikki on varmaan tuoksujen lisäksi niin tärkeä muistijälkiä tekevä. Toki näkökin, varsinkin jos alkaa katsella vanhoja valokuvia. 

21.12.2009 satoi näin paljon lunta. No, sitähän tuli sitten vielä paljon lisääkin. Koko vuosikymmenen olimme saaneet viettää lauhoja talvia eikä tuona päivänä  voinut vielä kuvitellakaan, mitä oli edessäpäin..

Mieleen tuli menneitä jouluja, niitä kiireisiä, touhua täynnä olevia, kun omat lapset tai lapsenlapset olivat pieniä. Niistähän ei ole pitkääkään aikaa, mutta niin vain minun kohdallani kävi, että aikakauden ratas kääntyi jossakin vaiheessa ja tipahdin toiselle rattaalle. Sieltä ei ole paluuta enkä itse asiassa enää haluakaan palata entiseen. Olen räpiköinyt jo aikoinaan 1990-luvun alussa menneiden muisteluissa juhlapyhien alla ystävieni kanssa, kun meitä oli useita yksinäisiä yhdessä. Nyt sellainen tuntuu hieman vieraalta, tämä nykyinen elämä ja avoin tulevaisuus kiehtovat minua niin paljon, että perheenäidin rooli on se vihonviimeinen, johon kaipaan. Mutta vielä tänä jouluna en pysty toteuttamaan haavettani viettää joulua jossakin eteläisen Euroopan kaupungissa.

Viime viikon perjantain ja lauantain välisenä yönä satoi lunta, joka painoi puiden oksia niin raskaana, että lähes kaikista pihan männyistä katkesi isoja oksia. Tässä ne nyt odottavat jatkokäsittelyä. Talven tuloa vielä odottelemme emmekä vielä tiedä siitäkään sen enempää.