”Syvänsininen meri väreilee auringon säteiden koskettaessa sen pintaa ja kaukainen. käsittämätön meren kohina on kuin kutsuhuuto, tule, tule, minun syleilyyni! Sen koettuaan ihminen on lumottu. Hän on menettänyt osan itsestään kokemalleen ja tuntemalleen elämykselle. Siitä tunteesta ei voi vapautua ennen kuin ummistaa silmänsä ikuiseen uneen.”
Luin tuon pätkän äskettän kirjasta
”Uusikirkko – kylät kujasineen. Tämä teksti löytyy kirjan sivulta 22 Uudenkirkon
Anttanalan kylän kohdalta kuvaten näkymää Muvamäeltä. Kirjan on koonnut Arvi Koli
ja se on ilmestynyt 1989. Uusikirkko oli pitäjä Karjalankannaksella
Kuolemajärven pitäjän naapurissa. Kun luin tuon, muistoja vyöryi mieleeni ja
ihoni meni kananlihalle. Muistin elävästi oman äitini tuntemukset, joita en toki
kokenut aikanaan samalla tavalla, vaikka hyvin ymmärsin häntä. Hän oli sielua
myöten kuolemajärveläinen, meren rannan kasvatti. Kotitalosta ei ollut kuin 50
metriä jos sitäkään meren rantaan. Tammikko, Seivästön kaukainen kylänosa, oli
hänen synnyin- ja kasvuseutunsa. Sen tuoksut, äänet ja maisema syöpyivät hänen
sieluunsa ja mieleensä eivätkä koskaan sieltä poistuneet. Ikävä säilyi koko
elämän ajan. Kun olimme yhdessä matkoilla ja useimmiten matkakohteet olivat
juuri meren rannalla, hän tuntui lähes sekoavan yrittäessään tavoittaa sen
meren tunnun, jota hän aina ikävöi eläessään viljavien peltojen ja metsien keskellä eteläisessä Hämeessä.
Vietimme keväällä 1995 viikon Lanzarotella, jossa hän halusi nukkua ikkunat
auki, jotta merituuli pääsi puhaltamaan joka nurkkaan. Tietenkin hän vilustui.
Kuvia Rengon pappilasta. |
Kun äitini kuoli keväällä 2003,
menin sisareni kanssa neuvottelemaan Rengon kirkkoherran Soili
Juntumaan kanssa hautajaisista. Kerroimme
papille äidin kaipuusta Karjalaan ja omalle kotipaikalleen. Olin kirjoittanut
ajatukseni myös paperille ja pappi käytti niitä sanoja puhuessaan
siunaustilaisuudessa. Minusta se oli hienoa, koska usein pappien puheet ovat persoonattomia. He eivät tunne vainajaa eivätkä aina edes omaiset tänä päivänä ole kuollutta tarpeeksi lähellä tietääkseen tämän syvimmistä ajatuksista. He eivät ehkä myöskään koe sitä tarpeelliseksi tai eivät osaa huolehtia siitä, että pappi valitsee juuri oikeat sanat. Harva varmaan ajattelee edes tällaisia asioita. Soili Juntumaa jäi itsenäisen Rengon viimeiseksi kirkkoherraksi,
kun seurakunta liittyi 2011 Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaan. Kirkkoherra asui Rengon
pappilassa ja oli hienoa huhtikuun alussa 2003 mennä ensimmäisen kerran käymään entisen
kotipaikkakunnan pappilassa.
88-vuotispäivänä sairaalassa. Kuusi päivää myöhemmin hän veti viimeisen henkäyksen. |
Olin silloin käynyt äitini
kotipaikalla vasta kaksi kertaa (1991 ja 1997) ja olin toivonut, että voisimme
vielä käydä siellä yhdessä, jotta pystyisin tarkentamaan hänen muistelmiaan.
Olin haastatellut häntä ja samalla kirjoittanut kaiken ehtimäni muistiin viettäessämme
viikon Viron Pärnussa maaliskuussa 2000. Tuon oleskelun aikana hän täytti 85
vuotta. Teimme pitkiä kävelyretkiä. Merenranta toi hänelle muistoja lapsuuden
ja nuoruuden maisemista. Muistelmat jäivät loppujen lopuksi puutteellisiksi,
koska haastattelijan tiedot olivat niin surkeat. Niiden pohjalta olen voinut
sittemmin jatkaa, vaikka en saanutkaan enää häneltä vastauksia tarkentaakseni
asioita.
Emme siis ehtineet enää mennä Kuolemajärvelle
yhdessä. Minun olisi jatkossa yksin selvitettävä asioita, opiskeltava ja
tehtävä kysymyksiä. Ajan kuluessa olen huomannut, että jotkut asiat olenkin
imenyt jo äidinmaidossa. Tiedän ja tunnen ne vaistomaisesti, vaikken pystykään
niitä todistamaan. Lähdekriittisyys on tärkeää, mutta pienen ihmisen
historiassa on sallittava myös tunne. Voin täydentää aukkokohtia omilla
tuntemuksillani ja muiden kertomuksilla. Sellaisia aukkoja tulee eteeni
jatkuvasti. Nyt on meidän aikamme, jota en halua tuhlata.
Pärnun rannalla kävelemässä. |
On myös niin, että kirjallinen
aineisto ei aina ole totta vaan kunkin kirjoittajan värittämää. Samoin
historiateokset jatkavat usein rakentaen entisten virheiden tai epätarkkuuksien
päälle. Olen usein sanonut itselleni,
että kyseenalaistan kaiken niin kauan kunnes olen sen tarkistanut
alkuperäisestä lähteestä. Siis jos se tarkistaminen vain on mahdollista ja jos vain ehdin tehdä kaiken, mitä pitäisi. Ja sen lisäksi kun osaisi olla itselleen armollinen.
Äitini Rengossa kotipihalleen istuttama tammi on tässä vielä kovin pieni. |
Edellä mainitsemani Uudenkirkon
kirjan sain lainaksi Veikko Pöriltä, jonka sukujuuret ovat äitinsä puolelta
Kuolemajärven Sirkiöissä ja isän puolelta Uudellakirkolla. Kun kuuntelin hänen
kertomuksiaan, en tahtonut pysyä mukana, koska minulla ei ollut taaskaan
tarpeeksi tietoa. Olenkin siksi yrittänyt painaa nyt mieleeni Uudenkirkon kyliä
lukemalla tuota mainitsemaani kirjaa. Oheislukemistona minulla on äskettäin ollut lisäksi Ester
Kähösen Vanha Äyräpää I ja II. Jokin
vetää minua erityisesti ikivanhaan historiaan, aikojen alkuun, kun maa oli
nuori. Maan, sen muotojen ja rakenteiden
ymmärtäminen kiehtoo erityisesti. Maantieto oli jo koulussa lempiaineeni historian ja
kasvitieteen lisäksi. Paikallistuntemus on kaiken alku. Sen päälle on sitten
mahdollista rakentaa elämää, tuoda näyttämölle ihmisiä, esivanhempiamme.
Karjalankannaksen luonto muistuttaa yllättävän paljon omaa kotiseutuani Hämettä, jossa kuitenkin meri tai järvi puuttuvat. Meillä, sisarillani ja
minulla oli lapsena tapana leikkiä kuvittelemalla. Muistan leikkimme pelloilla
ja metsissä. Käytimme luontoa ja vuodenaikoja leikkivälineinä. Koska kotiamme
ympäröivät suuret pellot ja metsät, toivoimme ja kuvittelimme joskus, että
kaikki pellot muuttuisivat järveksi ja voisimme hypätä saunan ikkunasta uimaan.
Olen jopa myöhemmin uneksinut tästä
hienosta haaveesta ikään kuin se olisi ollut totta. Eräs serkkujeni kautta
saamani valokuva sai tuon kuvitelman jälleen elämään.
Siinä he tallaavat äitini kasvimaata keskellä meidän järveä. Hänen kolme nuorinta veljeään ja yhden sisaren mies. |
Koska pellot eivät muuttuneet
järveksi, ajelimme kesäisin pyörillä Kaartjoelle uimaan jollei sitten isä
vienyt meitä Valajärvelle tai Ojajärvelle, jotka olivat lähimmät uintipaikat. Äitini
sisaruksineen pääsi pulahtamaan Tammikonlahden aaltoihin suoraan kotipihasta.
Samaisella lahdella on myös kiviä, joiden päällä saattoi istuskella. Kissat
käyttivät myös kiviä pyydystäessään itselleen kalaa, menneinä aikoina meri
pursui ravintoa.
Mitä vanhemmaksi tulen, sitä
enemmän lapsuuteni maisemat ja äitini ja hänen sukunsa kotimaisemat yhdistyvät
yhdeksi. Siihen on osittain syynä omistautumiseni asialle ja muistojen kokoon keräämisellä. Olen toki vielä täysi noviisi kaiken suhteen, mutta joka päivä yritän oppia jotakin
uutta. Emme saa menetettyä maata ja seutua takaisin. Rajan taakse jääneet alueet kuuluvat nykyään
Venäjälle, mutta henkisesti ne ovat aina meidän. Sukumme kulkivat siellä vuosisatoja, maan multiin heidät on haudattu. Tällainen henkinen omistaminen
on itse asiassa paljon voimakkaampaa kuin ikävän tyly maallinen omistus kaikkine
huolineen. Senhän olen itse kokenut ja
sitä elän vieläkin. Henkinen kiinnitys ulkoisiin asioihin on mielikuvituksen
rikkautta. Mieli voi hallita koko maailmaa, kulkea vapaasti paikasta ja ajasta
toiseen.
Poikkesin lyhyesti Tammikon rannassa. Kauempana näkyy Seivästön kylän rantaviiva ja oikealla Tammikon aallonmurtaja. |
Kun tutkin paikan muotoja,
rakenteita, peltoja, metsiä ja vesistöjä, opin pikkuhiljaa paikan luonteen. En
opi sitä ehkä perinpohjin, mutta tulen tunnistamaan sen, jos joskus saan
mahdollisuuden viettää aikaani siellä. Ehkä en uskallakaan lähteä sinne yksin
seikkailemaan, mitä olen jo pitkään uhonnut. En varmaankaan, jos liian kauan vetkuttelen
asian kanssa.
Kuolemajärven Karjalaisten kylästä
kulkee tie Uudenkirkon Tarkkalan kylään. Kuljin sitä tietä pitkin viime kesänä
aina metsän keskellä olevalle Mäkräänpesälle. Kirjoitin siitä blogissani viimekeväisen
matkan jälkeen 29.5.2014.
Jos olisin jatkanut siitä vielä
eteenpäin, olisin tullut Tarkkalaan.
Uusikirkko – kylät kujasineen –kirjaa eteenpäin lukiessani kohtaan mielenkiintoisen tekstin, joka antaa Tarkkalan kylälle oman tunnistettavan ominaisuuden. Abraham Wilhelminpoika Sirkiä (1870 – 1948) on kertonut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haastattelijalle seuraavan kylää koskevan tarinan:
Uusikirkko – kylät kujasineen –kirjaa eteenpäin lukiessani kohtaan mielenkiintoisen tekstin, joka antaa Tarkkalan kylälle oman tunnistettavan ominaisuuden. Abraham Wilhelminpoika Sirkiä (1870 – 1948) on kertonut Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran haastattelijalle seuraavan kylää koskevan tarinan:
”Tässä kerron teille Tarkkalan mäellä kasvaneesta isosta kuusesta, jonka alle Tarkkalan ensimmäiset asujaimet kuormansa purkivat ja ensimmäisen asumuksensa laittoivat. Se kuusi oli aikoinaan merkitty merikarttaan. Siksi ei kukaan saanut hakata sitä pois. Lopulta kuusi oli kasvanut niin isoksi, että näkyi merelle niin kuin torni. Vihdoin viimein kova koillistuuli kuusen kuitenkin kaatoi. Runko oli niin paksu, ettei sitä saatu poikki hakatuksi. Korkean mäen alta katsottuna runko oli kuin iso tykki mäen päällä. Siitä tuli sellainen maine, että Tarkkalan kaupungissa ovat puiset tykit, mitkä vartioivat Tarkkalan kaupunkia.”
Aikamoinen tarinankertoja, tämä
Abraham Wilhelminpoika Sirkiä, oman isoisäni, nuoremman Abraham Abrahaminpoika Sirkiän (1887 –
1970) serkku on ollut. Abraham
Wilhelminpojan äiti Beata oli oman isoisäni isän Abrahamin sisar. Näiden
sisarusten isä oli nimeltään Jooseppi Tahvonpoika Sirkiä (1803 – 1859), jolla
oli vaimonsa Helena Paulintytär Kukon (1803 – 1867) kanssa yhteensä 12 lasta.
Näistä lapsista seitsemän on jatkanut sukua ja jälkeläisiä on runsaasti. Abraham Wilhelminpojan isä oli myös Sirkiän sukua.
Äyräpää I:n alussa kerrotaan seudun geologiasta ja luonnosta. osa Kuolemajärveä kuten Kaukjärvi, koko Uusikirkko ja Kivennapa kuuluivat aikoinaan muinaiseen Äyräpään alueeseen. Omat kyläni Seivästö ja Karjalainen kuten koko Kuolemajärven alue olivat Viipurin alla, joten niitä vain sivutaan. Yhtä kaikki Karjalankannaksella ollaan ja samaa väkeä asui rajan molemmin puolin. Seurakuntien rajat menivät sitten vähän eri tavalla. Kirjassa on sattumoisin käytetty paljon valokuvia varsinaisen Kuolemajärven alueelta.
Allaolevan tekstin olen lainannut osoitteesta
Äyräpää on esinelöytöjen perusteella vanhaa kivikauden aikaista asuinaluetta. Pähkinäsaaren rauhassa vuonna 1323 Ruotsi sai alueen haltuunsa. Tässä rauhansopimuksessa on ensimmäinen maininta Äyräpäästä. Kirjallisuudessa mainitaan vuonna 1348 Keski-Kannaksella Äyräpää-niminen kirkkopitäjä. Nimen oletetaan muotoutuneen muinaisten karjalaisten Äkräs-jumalasta ja alueella tiedetään asuneen myös Äkräs-nimisen suvun. Alkuperäisväestöä kutsuttiin äyrämöisiksi erotukseksi alueelle myöhemmin muuttaneista uudisasukkaista, savakoista.Palaan varmasti myöhemmin näihin asioihin. Tarkkalan osalta voisin vielä mainita, että Tarkkalanmäen korkeus oli 100 metriä merenpinnasta. Alueen suurin kukkula oli Mäkienmäki, jonka korkeus oli 102 m.
Sukuseuramme (Kuolemajärven Sirkiät) jäseninä on erityisen paljon Jooseppi Tahvonpoika Sirkiän ja Helena Paulintytär Kukon jälkipolvia ja olen tutustunut muiden haarojen
jälkeläisiin vasta äitini kuoleman jälkeen. En tiedä, olisinko paneutunut
näihin asioihin sen enempää, jos olisin voinut aloittaa tutustumisen aiheeseen
aiemmin. Äitini kyllä tiesi mielessään, että olin otollista maaperää. Ei hän
muuten olisi niin kovasti huolehtinut viimeisenä elinvuotenaan siitä, että
juuri minä saisin kaikki hänen Kuolemajärveä koskevat kirjansa.
Itse olen kyllä sittemmin hankkinut lisää kirjallisuutta. Kiinnostus on laajentunut laajemmalle Karjalaan. Olen jo kyllästymiseen (lukijan) saakka kirjoittanut näissä blogeissani tästäkin aiheesta. Minulle kirjoittaminen on eräs opiskelun väline. Nuoresta asti olen sillä tavalla painanut asioita mieleeni. Monet omaavat valtavan hyvän muistin eivätkä tarvitse mitään apuvälineitä. Hieno juttu. Mutta kun se pää sitten pettää, ne muistot ovat samalla menneet. Kirjoittamalla tallennan asioita kuten myös valokuvaamalla. Meillä jokaisella on omat tapamme.
Kohta vuosi vaihtuu. Suljen tällä kirjoituksella merkittävän vuoden 2014 ja suuntaan seuraavaan. Samalla toivotan onnea ja menestystä kaikille lukijoilleni!
Äidin perheen (Abraham Abrahaminpoika Sirkiä) kotiranta Kuolemajärven Seivästön kylän Tammikossa. Siellä näkyvät myös ne kivet, jotaka tarinassani mainitsin. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti