Joulu
tuntuu isolta elävältä olennolta, joka on lähestymässä. Vaikka olenkin tässä
useiden pitkien vuosien mittaan karistanut sen kaikki tunnetta sisältävät
kiinnittymät pois mielestäni enkä helpolla mene lankaan kuunnellessani ja
lukiessani muiden joulusuunnitelmista ja usein jopa kaikenlaisista jouluun
liittyvistä ”hössötyksistä”, on totta, että joulu on sellainen käännekohta
vuodessa, että jo pelkästään sen tulo tuo mieleen kaikenlaista muuta.
Se muu on hyvä asia, sillä se kääntää mielen tästä yhä pimenevästä
vuodenajasta kohti valoa ja kirkkautta. En tunne kovasti kärsiväni tästä syksyn
pimeydestä, mutta en ole voinut välttyä pimeän kutsumasta väsymyksestä ja
hiljaisesta toivomuksesta: "Voisinpa minäkin lähteä talviunille ja herätä sitten
taas kevään valoisuuteen."
|
Edinburgin katuja kuljin kerran.. |
Viime
joulun aikaan en ehtinyt paljon muuta ajatella kuin edessä olevaa evakkoon
siirtymistä ja miten siitä selviytyisin. Nyt on tilanne taas erilainen. Mutta
niinhän tämä pienen ihmisen elämä menee.
Muutos on pysyvää. Joskus muutoksen vauhti on hitaampaa, joskus se on
kiihkeää ja sykkivää. Minä kuuntelen sitä tarkalla korvalla, olen valmis sen
sanomiin. Olen sisällä tässä elämässä, mutta samalla jotenkin kaiken
ulkopuolella. Vapaa. Tavallaan. Ehkä sitäkin.
Omat
vanhempani kuolivat keväällä, maaliskuussa. Usein vanhan ihmisen aika koittaa syksyllä. Tänä syksynä tämänpuoleisesta maailmasta on poistunut kaksi minulle
tärkeää ihmistä. Ensin syyskuussa lähti enoni Martti, joka useana menneenä
kesänä tuli Ruotsista Suomeen. Olin noutamassa häntä laivalta ja kuljettelin
ympäriinsä. Joka kerta hän vietti muutaman päivän luonani. Ehdin haastatella
häntä hänen lapsuusmuistoistaan. Ne haastattelut ovat vielä purkamatta
kirjalliseen muotoon. Hän oli äitini jälkeen tärkeä linkki Karjalan
kannakselle. Marraskuussa lähti ex-anoppini, josta olen silloin täällä
täälläkin kirjoittanut. Viimeinen yhteydenotto molempiin jäi minulta väliin,
mutta niinhän usein käy. Toisten ihmisten suhteen emme mitenkään ehdi kaikkea,
mitä haluaisimme tehdä. Viimeiset jäähyväiset siunaustilaisuudessa ovat enää
vain kaunis muodollisuus, hyvästit. Tuskin lopulliset, koska minulla kaikki kuolleetkin
ihmiset jatkavat elämäänsä kirjoituksissani.
|
Aino 1920 - 1914
|
Elämä on toden
totta useimmiten arkea ja se on vain hyvä asia. Voimme haaveilla jostakin muusta,
mutta se muu ei aina toteudu eikä tarvitsekaan. Surulliset tapahtumat jättävät
pitkän varjon, niistä toipuminen vie oman aikansa. Ihmisen psyyke ei ole tyhjä ja tunnoton,
vaikka meistä useimmat kieltävät sen ja pitävät vain hauskaa, puhuvat vain
kivoja juttuja ja menevät eteenpäin sen enempää ajattelematta. Tästä aiheesta
voisin kirjoittaa paljonkin, vaikkapa pelkästään omia kokemuksiani. Se mitä
täällä blogissani kirjoitan nykyhetkestä, on vain pieni osa kaikesta, eräs
tapani käsitellä ajankohtaisia asioita. Sanotaan aina, että on hyvä unohtaa ja
mennä eteenpäin. Minusta asiat pitää käsitellä ja työstää mielessään ennen
niiden jättämistä. Jollei sitä tee, ne
tulevat uudelleen takaisin jossakin muussa muodossa. Sitä voi kutsua
surutyöksi, vaikka aina ei ole kysymys kuolemasta.
|
Lapsen katse. Mitä Alex miettii... |
Ajan kulku
hidastuu ja kiihtyy vanhetessa. Siinä samanlainen paradoksi kuin monen muunkin
asian kohdalla. Päivien kulku tuntuu usein hitaalta ja tapahtumattomalta, mutta
se päivä onkin ohi hetkessä. Loppujen lopuksi yksi vuosikin lentää ohi melkein
huomaamatta. Siksi onkin hyvä aina välillä pysähtyä. Tähän ja juuri nyt.
|
Viime maanantaina Tallinnassa. |
Sukellus kirjojen maailmaan
Minulla on
aina ollut tapana lukea useita kirjoja samaan aikaan. Nykyään kyllä tuntuu,
että jokin muu vie sitä aikaa enemmän kuin joskus ennen. Jonakin päivänä pitää
kirjat viimeistään palauttaa kirjastoon, mutta sitä ennen ne on äkkiä luettava
tai selattava loppuun. En voi kaikkia
kirjoja hankkia itselleni. Kaksikymmentä banaanilaatikkoa täynnä kirjoja
autotallissa ovat hyvä muistutus siitä, että kirjoja on jo tarpeeksi. Nimittäin
sisällä on vielä kirjoja iso kirjahylly täynnä ja niitä riittää myös lattialle, pöydille ja kaappeihin. Hyvä niin, sillä jokin tarkoitus silläkin on.
|
Taisi olla Alvar Aallon kirjahylly. |
Kun
kuitenkin kaiken maailman asiat ympärillämme ovat niin mahdottoman
kiinnostavia, kirja antaa parhaan ja ennen kaikkea syvällisimmän tuntuman
aiheeseen. Netissä voi tutustua asiaan kuin asiaan pintapuolisesti, vähän
raapustaa sitä, joskus kommentoida ja sitten taas unohtaa. Kirja avaa aiheesta monta kerrosta ja vie sen
lisäksi myös seuraavaan aiheeseen. On vaikea tottua pintapuolisuuteen,
otsikoihin ja kärjistämiseen, mieleni kaihoaa todella syvälle asioiden ytimeen.
Aamuisin luen sanomalehdet, joskus aika pintapuolisesti, koska artikkelit ovat
usein vain pintaa. Säästän aikaani.
Ihailen
kirjablokkareita, jotka tuntuvat lukevan kymmeniä kirjoja viikossa. Käyn joskus
lukemassa muiden blogeja. Blogit.fi-sivustolta
voi etsiä kirjoituksia eri aihepiireistä. Sinne on kuitenkin aika vaarallista
mennä, koska helposti sitten luiskahtaa lukemaan kaikenlaisia blogeja ja se on
sitten oman kirjoittamisen ja muun tekemisen ajasta pois. No, en lähde tätä sen
enempää kommentoimaan, voitte käydä siellä itse etsimässä blogeja vaikka
nimellä kirjat, lukeminen jne.
|
Ahvekoski Annan ja Martti-enon kanssa |
Eilen
selasin loppuun tänä vuonna ilmestyneen kirjan Heta Pyrhönen. " Jane Austen
aikalaisemme". Kun tuossa mainitsin edellä nuo kirjablogit, niin tässä linkki
erääseen nimeltä Amman
lukuhetki, jossa tämä teos analysoidaan. Suosittelen lukijoitani kovasti
menemään antamieni linkkien perässä, koska niistä on helppo sitten palata
lukemaan minun blogiani. En useinkaan
käsittele linkkaamiani aiheita kovin seikkaperäisesti. Otan vain jonkin
näkökulman. Valitan, että olen samalla tavalla pintapuolinen kuin kaikki
muutkin, joita syytän.
Jane Austen syntyi
16.12.1775 Steventonissa Hampshiren kreivikunnassa etelä-Englannissa. Huomaan
nyt, että olen aikoinaan työmatkoilla noiden alueiden ohitse kulkiessani
ihaillut junan tai auton ikkunasta juuri niitä maisemia, joiden ympäristössä
Jane Austen vietti koko 41 vuotta kestäneen elämänsä. Hän nimittäin kuoli 18.7.1817
Winchesterissä, joka oli
aikanaan (900-1000-luvuilla) Englannin pääkaupunki. Winchesterissä on suuri katedraali,
jonne Jane Austen on haudattu arvokkaaseen seuraan. Lähistöllä on Chawtonissa kirjailijan
kotimuseo
rakennuksessa, jossa hän eli elämänsä viimeiset kahdeksan vuotta. Tässä muuten linkki
erääseen blogiin, jonka kirjoittaja on käynyt tuossa kotimuseossa. Blogista löytyy
myös paljon muita Austenin kirjoihin
liittyviä aiheita.
|
Joskus kauan sitten kirjamessuilla. |
Siitä kun
olen lukenut Jane Austenin tuotantoa on aikaa, mutta jos televisiosta tulee
uusintoja filmeistä tai jotakin muuta aiheeseen liittyvää vaikkapa koskien
iki-ihanaa Ylpeys ja ennakkoluulo-teosta, haluan ne ehdottomasti nähdä. Heta
Pyrhönen käy tuossa mainitsemassani tutkimuksessaan läpi nimenomaan kaikki
Austenin teokset, mutta myös kaiken, mihin ne ovat jälkikäteen johtaneet ja
varmaan johtavat edelleen.
Jane Austen
varmaan kääntyisi haudassaan (lempilauseitani näköjään), jos tietäisi, mihin
kaikkeen hänen käsin vaivalla kirjoittamansa viisaat kirjat ovat hänen jälkeensä eläneitä ihmisiä vieneet. Ajatuksia herättävät myös ne vaikeudet, joita tuon ajan kirjoittavalla naisella oli. Luen Pyrhösen
kirjasta, että hänellä oli vaatimaton koulutus ja suppea elinpiiri, mutta
vapaus lukea muun perheen tavoin sen ajan kirjallisuutta. Hän alkoi kirjoittaa
säännöllisesti noin yksitoistavuotiaana. Perheen kannustus oli tärkeätä, kotona
hän sai vapaasti ilmaista itseään ja tuoda mielipiteensä esille.
Mielenkiintoista
on lukea Austenin ajan kirjailijoiden kanavista saada käsikirjoituksensa julkaistuksi.
Tulee melkein nykyaika mieleen tai se aika, johon olemme ehkä menossa.
Ensimmäinen vaihtoehto oli ennakkotilausten kerääminen, jolloin kirjailija
keräsi listan ihmisistä, jotka sitoutuivat ostamaan hänen kirjansa sen tultua
julkaistuksi. Maksu otettiin etukäteen tai toimitettaessa. Menetelmä toimi
tosin vain, jos kirjailija oli laajasti tunnettu tai hänellä oli varakas
suojelija. Toinen mahdollisuus oli myydä julkaisuoikeudet kustantajalle (=kirjakauppias)
kertakorvausta vastaan, jolloin kaikki voitto jäikin kirjakauppiaalle. Kolmas
vaihtoehto oli omakustanne, jolloin kirjailija kantoi yksin taloudellisen
riskin ja maksoi jopa kirjakauppiaalle 10 prosenttia jokaisesta myydystä
kirjasta. Ikävää oli myös se, että nainen tarvitsi välittäjäksi miehen, jotta
naisen maine ei kärsisi.
|
Tätä kuvaa on aina yhtä hauska katsella, |
Kirjoittaessani tätä ajattelin, milloin suomalaiset ovat saaneet Jane Austenia luettakseeen. Tuskin 1800-luvulla ja myöhemminkään tavallinen maalaistyttö luki kirjoja alkuperäiskielellä ensin tilattuaan ne Englannista. " Ylpeys ja ennakkoluulo" ilmestyi ensimmäisen kerran suomen kielellä Sirkka-Liisa Norko-Turjan kääntämänä 1922? Muut kirjat ovat julkaistu suomeksi vasta 1950-luvulla. "Pride and Prejudice" ilmestyi Englannissa ensimmäisen kerran yli sata vuotta aiemmin eli 1813. Jäänkin tässä miettimään, milloin kirjoja ahmien lukenut 1915 syntynyt äitini sai tämän kirjan ensimmäisen kerran käsiinsä. Millaisia kirjoja Karjalan kannaksella luettiin tai ylipäänsä pidettiin kirjastoissa. Millaisia kirjastoja siellä oli? Oliko koulujen yhteydessä kirjastoja? 1950-luvun loppupuolella alkoi minun ahmimiskauteni. En vain pysty muistamaan, milloin mikin kirja tuli luettua. Siksi oikea nimitys tuonikäisen lukemiselle on ahmiminen.
Googlaaminen - oli pakko vähän tutkia tuon ensimmäisen kääntäjän juuria, jotka johtivat minut runoilija Aale Tynniin ja samalla joudun kyseenalaistamaan tuon vuosiluvun 1922. Joidenkin lähteiden mukaan kirja on todellakin ilmestynyt ensimmäisen kerran tuona vuonna, mutta Sirkka-Liisa Norko-Turja ei voi silloin olla kääntäjä. 2013 ilmestyi kirjasta uusi Kersti Juvan tekemä käännös. Tässä linkki erääseen blogiin, joka kertoo mm, että tuo aiempi käännös on ilmestynyt 1940-luvulla. Blogissa on myös linkkejä kirjaa muihin aihetta käsitteleviin kirjoituksiin. Todella suosittu ja haluttu aihe.
|
Ainon siunaustilaisuuden jälkeen menin tärkeille paikoille, jotka hänkin hyvin tunsi. |
Mutta niistä sukututkijan paheista puhenollen eli googlaamalla löysin, että ensimmäinen kääntäjä Sirkka-Liisa Norko-Turja oli Aale Tynnin (1913-1997) paras ystävä ja he kilpailivat opiskeluaikoinaan samasta miehestä eli Herman Turjasta, jonka kanssa Sirkka-Liisa eli Tyty sitten avioitui. Jouduin viime vuonna ilmestyneen muistelmakirjan
"Hymyily, kyynel, laulu" sähköisen näyteversioon, jonka
teksti kertoi vielä, että ystävättärestä tuli englanninopettaja ja Jane
Austenin romaanien kääntäjä. Nyt tuli lisää haettavaa kirjastosta, kun huomaan,
että kirjan ovat koonneet ja kirjoittaneet Aalen tytär ja tämän poika.
Jane Austenin ajoista on
kulunut 200 vuotta. Olemme menettäneet paljon sen ajan hyveistä ja teknisesti
elämme täysin uudessa maailmassa. Tämä uusi uljas maailma, jota suoraan sanoen
olen itsekin ollut innolla rakentamassa, tuntuu nyt minusta usein liian nopealta,
suppealta ja räikeältä. Onneksi kirjojen kautta pääsen aina välillä vetämään
henkeä.
|
Mennyt aika lähistöllä. Tämä talo on melkein naapuritalo ja purettu ja pienelle tontille rakennettu kahden perheen talo, jossa piha sementtiä. Sieltä eivät kukat enää nouse. |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti