Aika itkeä ja aika nauraa

Tämä kevät ja alkukesä ovat olleet minulle hyvin tunteellista aikaa. Saatan itkeä  (ja toki nauraakin) milloin mistäkin syystä, vaikkei ole aihetta. Tunteisiini sekaantuu menneisyys ja nykyhetki joskus mitä omituisimmalla tavalla. Me ihmiset tai ainakin osa meistä olemme kaikki hyvin erilaisia. Asiallisen ja vakavan ulkokuoren sisällä minulla on jotakin sellaista, joka on kautta aikain saattanut herättää muissa kysymyksiä ja jopa ärtymystä ja ihmetystä. Aikomukseni ei ole sitä tässä tämän enempää käsitellä.

Viipurissa 20.6.2004

Meille itse kullekin on annettu syntymälahjana tiettyjä ominaisuuksia, joiden kanssa meidän on tultava toimeen. Tässä iässä ymmärtää täysin, että ne ovat luojan lahja meille. Yksi elämän tarkoitus on arvostaa niitä lahjoja, vaalia ja rakentaa niiden päälle oma linnamme. Niistä omista omituisista ominaisuuksistamme tulee loppujen lopuksi vahvuuksia. Kaikista tärkein ihminen meille itse kullekin on oma itsemme.  Kannamme muita kohtaan vastuun oman itsemme kautta.  Lähtömme hetkellä olemme lopullisesti yksin jatkamassa taivallustamme. Ties missä sitten olemmekin.

Kuolemajärven Seivästön Tammikon tammi kesäkuussa 2004, kymmenen vuotta sitten.

Nyt alkukesän päivinä on täyttynyt 70 vuotta tärkeistä tapahtumista, jotka ovat johtaneet myös siihen, että olen olemassa. Karjalan kansa lähti 1944 kesäkuun 10 päivän jälkeen lopullisesti pakomatkalle ikiaikaisilta kotiseuduiltaan. Olemme saaneet lukea monia kertomuksia näistä matkoista, jotka sitten johtivat kauas Suomen eri kolkkiin. Useimmat aloittivat elämän täysin tyhjästä, koska mukaan ei usein voinut ottaa kuin mitä käsissä pystyi kantamaan. Eikä varmaan paljon mukaan otettavaa edes ollut.  Perheet tulivat yhdessä tai erikseen ja löysivät toisensa sitten lopulta. Miehet olivat sotimassa ja moni ei koskaan palannut. Perheet ja suvutkin hajosivat taivaan tuuliin, joutuivat eroon ja hajaannukseen.

Näkymä Tammikon venerantaan kesäkuussa 2004.

Tällä viikolla (17.6.) tuli 70 vuotta täyteen siitä, kun isäni haavoittui vakavasti Kaukjärvellä siellä Uudenkirkon tai Kuolemajärven alueella. Hänen sotansa loppui siihen. Äitini, eturintaman lotta koko sodan ajan, oli samanaikaisesti siellä jossakin, matkalla paikasta toiseen. He tunsivat toisensa, mutta käsittääkseni eivät vielä seurustelleet.  Kun ajattelen äitini kertomuksia ja puheita, ymmärrän, että hänellä ainakin oli silloin sodan jälkeen muita suunnitelmia kuin lähteä Hämeeseen maalaistalon emännäksi.

Liikennettä Syvärillä kesäkuun lopulla 2005.

Huomenna on 70 vuotta siitä, kun Viipurista taisteltiin. Olin tasan 10 vuotta (20.6.2004) sitten Viipurissa. Olimme nk. ”serkkumatkalla”, joka oli minulle kolmas matka Karjalaan. Satuimme olemaan Viipurissa juuri tuona merkkipäivänä ja aamukävelyllä jouduimme keskelle venäläisten juhlintaa.  

Siitä lähtien on innostukseni aiheeseen kasvanut ja vienyt minua eteenpäin.  Äitini oli kuollut edellisenä vuonna ja jättänyt jo aiemmin minulle sanattoman perinnön jatkaa taivaltani Karjalan kanssa. Otin perinnön ilomielin vastaan ja luotin saamiini vihjeisiin. Ne ovat juuri sitä intuition johdatusta, joka vie meitä eteenpäin omien tärkeiden asioiden pariin. Kun vaan maltamme kuunnella ja uskoa niitä.

Vasemmalla nykyinen hotelli Viktoria 20.6.2004.

Tänään luin Karjala-lehteä kuten aina torstaisin. Lehti tuli tutuksi jo äitini sitä vuosikausia tilatessa. Sittemmin siitä saakka olen sitä tilannut itselleni ja uppoutunut lehden juttuihin. Silloin 2000-luvulla minustakin oli siellä juttuja, kun kutsuin toimittajan paikalle pitäessäni yhteisnäyttelyjä pikkuserkkuni, Johanneksessa syntyneen Helmi Salomaan kanssa. 

Sulku Syvärillä selvitetty kesäkuu 2005.

Ensimmäiseen tarinaan jouduin kuitenkin sattumalta, kun kesällä 2005 olin sisareni kanssa kolme päivää kestäneellä teemamatkalla ”Mannerheimin jalanjäljillä”. Matka olikin samalla Karjala-lehden lukijamatka, jolla yhdistyi monta erillistä matkaa. Meidän matkamme vei Karjalan kannaksen halki Pietariin,  Nevajokea pitkin Laatokalle, Syvärille ja Valamoon, josta Lahdenpohjan kautta palasimme kotiin. Matkan johtajana oli evl. Ilmari Hakala, johon sitten siellä Pietarin jälkeen yhdistyi jotakin toista ryhmää vetänyt Paavo Liski. Olen sivunnut tätä matkaa 27.9.2013 kirjoittamassani blogissa, jonne linkki on tässä ja tämä myöhemmin 20.12.2013, jonne ohjaa tämä linkki.

Idylli Mandrogin turistirysässä Syvärin varrella (30.6.2005).

Tänään

”Lupaa rakas, että ajattelet prikulleen niinku miekii, että annat minut suuren Jumalan huostaan, jos hää on kirjoittanut että joudun tämän sodan seurauksena pitkälle matkalle, jota kukaan kuolevainen ei voi välttää.”

No sitten purskahdin itkuun tästä lauseesta, joka oli tämänpäiväisen Karjala-lehden, Päivi Parjasen kirjoittamassa artikkelissa, jossa kerrottiin veturinkuljettaja Sakari Kohin katoamisesta Simolan pommitusten yhteydessä (19.-20.6.1944). Tuo lause sisältyi kadonneen viimeiseen kirjeeseen, jonka tämä oli kirjoittanut puolisolleen Sorvalista 15.6.  Sakari Kohia ei ole koskaan löydetty ja hänen lapsiaan, jotka olivat isän kadotessa noin 6- ja 3-vuotiaita tämän kohtalo askarruttaa yhä.

Valamossa 1.7.2005

Monelle kirjeet saattavat kuitenkin olla se vaikein tapa lähestyä historiaa. Eräs työkaverini ei edes uskaltanut lukea vanhoja löytämiään suvun kirjeitä. Olen itsekin vältellyt syvempää sukeltamista hallussani olevien kirjeiden sisältöön ja vain pyrkinyt niitä järjestämään ja vähän silmäilemään. Salainen kirjeenvaihto  - Secret correspondence, jo vuosia ajatuksissani elänyt projekti odottaa vielä toteutumistaan. Kirjeet saattavat tuoda kirjeen kirjoittajan ja juuri sen kuluvan hetken hyvin lähelle.

Valamossa 

Karjalaiset kesäjuhlat

Viime viikonlopun vietin Lappeenrannassa osallistuen Karjalaisiin kesäjuhliin. Matkan aikana eteen osui myös useita koskettavia ja inspiroivia aiheita, jotka kätkin sydämeeni kasvamaan ja kehittymään. Jos olet kiinnostunut näkemään kuvia juhlista, löydät ne täältä. 

Muita viime ajan hyppäyksiä on perustamani Facebook-ryhmä ”Juuret Kuolemajärvellä”, jossa toivon syntyvän laajempaa keskustelua juuristamme.  Haaveilen salaa, että sitä kautta me tavoittaisimme jotakin enemmän kuin vain yhteyden omiin esivanhempiimme. Useimmilla meistä ei ole enää niitä henkilöitä lähellämme, jotka ovat kokeneet sodan ja evakkoon lähdön. Elämme tänään täysin erilaista aikaa, pinnallisempaa, hetkellistä ja huvituksia etsivää. Toiveeni voi olla utopistinen. Mutta aika näyttää.

Niinhän se on muutenkin, elämässä ei mikään mene niin kuin toivoisimme. Ei siitäkään huolimatta, että ne toiveet ovat vaatimattomia. Elämä on surullisenonnellinen taival. Sen te varmaan tiesittekin.  Enkä muuten itke ja tunteile koko aikaa. Oikein hyvää juhannusta kaikille!