torstai 12. kesäkuuta 2014

Kirjoitusmatkoja

Kuten on varmaan tullut selväksi, niin minun on usein melkein pakko kirjoittaa. Sade ropisee ulkona. Päivä tuntuu kirjoittamiseen mitä sopivimmalta. Toisaalta juuri tänään, huomenna eikä viikonloppuna ole riittävästi aikaa sukeltaa syvälle muihin maailmoihin eli jatkaa vaikkapa niitä keskeneräisiä juttuja kirjoittamisen keinoin tai aloittaa ihan jostakin uudesta aiheesta.  Muistin sopivasti taas kaikki takavuosien blogit, joita on useita mapillisia, suunnilleen mappi/vuosi. Syksyllä 2010 olin aloittanut taidehistorian aineopinnot ja aiemmin viittaamani oikeusjuttu oli alkanut. 

Haalin tänne joitakin kuvia marraskuu 2010 - tammikuu 2011. Sen ajan lukemisaineistoa saapunut Amazonilta..
Olen tänään menossa tapaamaan osaa opiskeluryhmäni  henkilöistä. Siksi on varmaan sopiva aika tuoda tänne kirjoitus, joka sivuaa heitä ja sen hetken ajatuksiani.  Yllättävää on, että emme todellakaan taida päästä karvoistamme tai sulistamme  koskaan pois.  Ne samat ominaisuudet, joiden kanssa olemme ”taistelleet” koko elämämme tulevat käsittelyyn uudelleen kohdatessamme toisia ihmisiä. Tarkkaavainen lukija saattaa huomata, mistä on kysymys tai jos ei, niin miettiä asiaa omalta kohdaltaan.

Valitsin kuvat tuolloiseen  juttuuni vierailustamme Eduskuntatalolle enkä katso niiden sopivan tähän. Saa nähdä, mitä nyt kelpuutan kuviksi.

Tämä on SE teos Albrect Düreriltä. (1500. Alte Pinakotek, München, öljy puupanelille 66,3 cm  x 49 cm

24.11.2010 kirjoitin siis seuraavanlaisen postauksen:

" Matkoilla Euroopassa Dürerin kanssa

  
Jokin aika sitten ystäväni pohjoisesta huomautti minulle siitä, että olen taas alkanut kutsua kirjoituksiani tyhmiksi. On totta, että voisin jättää ajoittaiset viittaukseni omaan naiiviuteeni ja tyhmyyteeni pois, mutta ne ovat tavallaan osa omaa persoonallisuuttani, johon voisin vielä lisätä lapsellisuuden. Mutta noiden kaikkien ominaisuuksien takana on tarkkasilmäisyys, pitkäjänteisyys ja harkinta. Tyhmä olen, koska en ole osannut täysipainoisesti käyttää hyväkseni niitä ominaisuuksia ja lahjoja, joita olen saanut. Niin on käynyt meistä useimmille syystä tai toisesta. 

Olen koko ikäni näperrellyt toissijaisten asioiden kanssa. Olen liehunut asiasta toiseen kiinnittymättä mihinkään. Tämä opiskelunikin on välillä turhanpäiväistä poukkoilua kirjasta toiseen. Saan valtavasti ideoita, mistä voisin alkaa kirjoittaa, kun minun samanaikaisesti pitäisi lukea ja miettiä järkevästi seuraavien tieteellisten esseiden kirjoittamista. Varmaan ainakin jotkut historiallisia seikkailuromaaneja kirjoittaneista kirjailijoista ovat myös olleet opiskelussaan turhautuneita ja epäonnistuneita. Onneksi.

Noin 600 vuotta sitten elimme 1400-luvulla. Eräänä päivänä viime viikolla olin kirjoittamassa luentomuistiinpanojani puhtaaksi. Aiheena on erityisesti Alppien pohjoispuolinen taide, jonka juuret ovat 1400-luvulla. Mietimme sitä, miten eri ajanjaksoina on sen ajan taidetta käsitelty, tutkittu, ymmärretty. Eteemme on vieritetty kaikki 600 vuosisataa erilaisine ymmärryksineen, salailuineen, arvostuksineen. 

Jos esim. taiteen nero Michelangelo sanoi 1500-luvulla jonkun kirjoittajan mukaan jotakin, se onkin vaikuttanut sitten myöhempiin arvostuksiin. Voi vain kuvitella, miten tämän päivän sanomista ja kirjoituksista selvitään, kun kaikki tieto leviää samalla pienellä hetkellä ympäri maailmaa. Minkälaisia ongelmia se aiheuttaa tulevaisuuden tutkijoille?  Mitä materiaalia jää tutkittavaksi? Nythän sitä on paljon, mutta entä jos tapahtuu jokin suuri mullistus?  Enkä nyt ajattele vain taidetta vain kaikkea kulttuuria. 

Kesken kirjoituksen lähdin käymään 1400-luvulla. Sattuneista syistä olen hankkinut kirjahyllyyni vuosien mittaan sitäkin aikaa kuvaavia teoksia. Yksi kirjoista oli Lorenzo Camusson kirjoittama ”Eurooppalainen matkakirja 1492”, joka on ilmestynyt ensimmäisen kerran italiaksi vuonna 1990. Kirjoittaja on ihme ja kumma taidehistorioitsija, varmaan siis yksi niitä turhautuneita  ja seikkailemaan lähteneitä henkilöitä.

Kirjan alkupuolella kerrotaan hyvin tarkkaan matkustamisen käytännön puolesta 1400-luvulla. Sen jälkeen kirjoittaja kuvaa asioita erilaisten reittien kautta kuten, että pankin tie kulki Firenzestä Bruggeen ja maalarien tie Nürnbergistä Venetsiaan. Pohjoismaat lukuun ottamatta matkaa Trondheimista Roomaan puuttuvat kokonaan. Matka Lyypekistä Novgorodiin ja Wienistä Moskovaan kuvataan myös..

Albrect Dürer harrasti "selfietä" koko ikänsä lapsesta saakka.  Esseessäni mainitsin myös aikamme selfie-innostuksen, joka tuli vasta myöhemmin oikein kunnolla Suomeen. Tämä suunnilleen Italian matkan ajoilta tehty omakuva (1493) on Pariisin Louvressa.  Albrecht Dürer oli tuolloin 22 vuotta vanha. Huomaa tuo kasvi, johon kyllä tekee joskus mieli palata: Eryngium. 
  
Tässä vaiheessa huomasin toki, että kirja on ollut taas jokin kumma etukäteisaavistus, kun olen sen vuosia sitten poiminut jonkin antikvariaatin tai kirpputorin hyllystä. Kesken lukemisen on mahdottoman valaisevaa lähteä kulkemaan niitä reittejä, joita pitkin saksalainen Albrecht Dürer kulki lähdettyään lokakuussa 1494 kotikaupungistaan Nürnbergistä 23-vuotiaana kohti Venetsiaa. Hän kulki jalan tai joskus ratsain. mutta pyrki tarkoituksella matkustamaan hitaasti. Hän nimittäin halusi pysähdellä ja maalata näkymistä akvarellejä. Hän oli matkalla Italiaan etsimään uusia vaikutteita ja kenties lisäoppia. 

Olisin halunnut kulkea hetken hänen kanssaan, sillä minulla on nyt erityisen  paljon kysyttävää häneltä.

Tämän piirroksen "Kuusi tyynyä"  hän on tehnyt kynällä ja musteella noin vuonna 1493. On tallennettuna New Yorkin Meropolitan Museoon.
Sittemmin olen mennyt pitemmälle Albrecht Dürerin suhteen. Viime torstain luento, jonka Marja Väätäinen piti aiheesta,  valotti Düreria ja käsitystä hänestä ja hänen taiteestaan kautta vuosisatojen niin hyvin, että pääsin lopultakin alkuun Joseph Leo Koernerin ”The Moment of Self-Portraiture in German Renaissance Art” lukemisessa. Toinen asia on sitten, mitä saan siitä irti ja osaan keskustella kirjan kanssa.  Jos nyt loppujen lopuksi päädyn kirjoittamaan esseetä tästä aiheesta? Eilen illalla katsellessani noita Dürerin tyynyjen kuvia minua alkoi todella väsyttää. Saksalainen ”Kopfkissen” muuttui lapsuuden ”korvatyynyksi” ja vetäydyin nukkumaan. Katsokaapa tarkkaan, tyynyistä löytyy päiden kuvia. Kopf = pää.”

Olen tammikuun 27 päivänä 2011 aloittanut epätoivoisen tehtävän, kirjoittamaan esseetä Albrecht Dürerista. Aamulla olin saanut viestin sisareni kuolemasta edellisenä iltana. Se sai minut aloittamaan tehtävän, josta olin jo melkein luopunut. (No, Emmerdale piti välillä katsoa.)

Itse asiassa seuraavassa tammikuussa (2011)  kirjoitin tuon opiskeluun liittyvän luentosarjan päätteeksi esseen mainitsemastani kirjasta sukeltaen todella syvälle Albrecht Dürerin itsestään maalaamaan muotokuvaan 1500 ja sen taustoihin.  Se taisi olla ja olikin opiskeluni huippuhetki.  Olen usein halunnut palata tuohon teokseen, joka johdatti minut syvälle tuohon aikaan ja taiteilijaan, joka oli edellä aikaansa.  Mielelläni palaan siihen vielä joskus toistekin.
Tammikuussa 2011 kuollut sisareni Päivikki, joka joskus 1963-1964 asettautui kuvattavakseni  Beatlesinä. Huh, kunpa vieläkin pääsisin joskus tekemään muotokuvia ihmisistä. Siihen aiheeseen palaan myös joskus.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti