Olihan se inspiroivaa aikaa..

Sormiani on syyhyttänyt koko ajan päästä kirjoittamaan, mutta kuten tavallista useimpina päivinä ei ole ollut sellaista rauhallista hetkeä, että pääsisin edes aloittamaan. Jos joskus pääsen kirjoittamisen alkuun, alituiset keskeytykset raastavat minut pian pois koneen äärestä. Sitten kun olisi taas mahdollisuus kirjoittaa, nälkä tai väsymys alkaa riepoa. Monet Karjalan matkan aikana ja nyt jo senkin jälkeen lupaamani asiat odottavat myös paneutumistani. Facebook on myös aikamoinen häirikkö, vaikka pyrin käymään siellä vain parisen kertaa päivässä.  Liityin tässä äskettäin siellä ryhmään Suomen kirkot ja hautausmaat, jonne innostuin laittamaan kirkkokuviani. Niitä onkin kertynyt melkoiset määrät ja on kiva saada niitä jonnekin foorumille. Maailmamme vaan alkaa olla niin täynnä valokuvia, kun kaikki niitä ottavat, että oma innostukseni laantuu aika nopeasti.  Niin käynee muillekin. Facebook on hyvä esimerkki, kaikki jutut, joita siellä tänään julkaistaan, ovat huomenna unohdettuja, vaikka ne edelleen löytyvätkin sieltä. Pinnallisuus on tämän päivän juttu. Aika on otollinen kaikille populisteille.

Dashalta Valkovenäjältä saamani tänään rekisteröity kortti.

Kirkot ja hautausmaat liittyvät myös tavallaan sukututkimukseen, minulle kovin rakkaaksi käyneeseen ”harrastukseen”.  Seuraan myös aiheeseen liittyviä facebook-ryhmiä.  Jos valokuvaajia on paljon kuten vaikkapa tuolla Karjalan matkalla olin huomaavinani, niin sukututkimuksen harrastus on myös tosi laajaa.  Laatu voi sitten olla jotakin muuta, ehkä juuri sitä pintaa kuten usein valokuvissakin. Meistä jokaisesta kehittyy pikku hiljaa omien asioidemme toimittajia. Kirjoittajia ja bloggareita on vaikka kuinka paljon. Saa nähdä, mihin tämä maailma vielä menee. Facebook on pinnallisuutensa vuoksi juuri omiaan tuollaiseen kevyeen raportointiin ja seurusteluun ja toisten juttujen julkaisuun ja jakamiseen.  Olen koko ajan toivonut sinne enemmän omaehtoisuutta, omia juttuja ja lisää syvällisyyttä, mitä jatkossakin haluan kannustaa.

Kollaasi Askaisten hautausmaalta, jota en sinne Facebookin kirkkoryhmään ole tohtinut siirtänyt. On jotenkin liikuttavaa, että olen kesällä 2006 kuvannut seppelettä sankarihaudoille laskevaa Kalevi Koskelaista, joka on sinne sittemmin haudattu. Ensimmäisen kuvan on ottanut pikkuserkkuni Helmi Salomaa. Toisen kuvan otin toukokuussa 2012, kun taidehistorian ekskursiolla kävimme tutustumassa Askaisten kirkkoon. Koska sinne on haudattu paljon alunperin Kuolemajärveltä evakkoon lähteneitä, kävin ohimennen kuvaamassa hautoja.

Onneksi täällä blogissani voin olla oma pitkäveteinen ja vakavamielinen itseni.  Saan kaikessa rauhassa kirmata omalla mansikka-ahollani ja tehdä majoja metsässä kuten lapsuudessani siellä kotona Hämeessä.  Kun vanhenemme lähipiirimme saattaa harventua koska siihenastisten ystävien kiinnostuksen aiheet entistä enemmän loittonevat omista. Tietenkin on hienoa tuntea ja ymmärtää kaikenlaisia ihmisiä ja nähdä maailmaa monelta kantilta, mutta kaikkein hienointa on tavata ihmisiä, joiden kanssa voi jakaa harrastuksiaan ja kiinnostuksen aiheitaan. Aika tulee erityisen kalliiksi vanhemmiten.  Katsotaanpa vaikkapa, miksi en ole enää aikoihin halunnut käydä ostoskeskuksissa. Kun menen kauppaan, menen vain hoitamaan jotakin tiettyä asiaa. Haluan päästä eroon kaikesta tarpeettomasta tavarasta.  Joidenkin tuntemieni ihmisten  mielestä olen vain muuttunut entistä tylsemmäksi. Tällainen pohdinta on myös aivan turhaa, mutta se kertoo minulle itselleni, että olen vain muuttumassa kokonaan omaksi itsekseni. Viime vuosien hirveä taival on päättymässä.

Tämäkin kortti toiselta Dashalta Valkovenäjältä tuli tänään rekisteröityä, kyllähän peltomaisemat vaikuttavat minuun.

Tämä kuva on taiteilijalta Frank Taylor Lockwood (1895-1965) ja olen sen joskus napannut netistä. Siitä näkee, mitä on silloin mielessäni pyörinyt. Aihe on ollut todella ajankohtainen tänäkin kesänä...

Jotkut asiat kulkevat edelleen mukana. Kirjoitin aamulla 11 postikorttia, jotka kävin myöhemmin postittamassa. Olen ollut melko laiska postcrossingissa viime aikoina, mutta en ole sitä aivan lopettanut. Jokin mahtava voima noilla postikorteilla on edelleen.  Tänään kortteja lähtee Taiwaniin, Tsekkeihin, Suomeen, HongKongiin, Kanadaan, Ranskaan, Puolaan, Japaniin, Australiaan, Sveitsiin ja Indonesiaan. Rekisteröin aamulla 7 korttia, joiden joukossa oli muutama mielenkiintoinen kortti sisällön kannalta ja pari kaunista korttia kuvan kannalta. 

Joskus saamani Kiinasta saamani postikortti

Postcrossingin yksi koukuttava tekijä minulle on niiden kautta oppiminen ja koko maailman haltuunotto. Korttien kirjoittaminen on minulle hetki rentoutua.  Ihmeellistä on vaikkapa se, miksi kiinalaiset postikortit ovat ulkoisesti niin tylsiä. Kun taidehistorian perusopintojen alkuvaiheessa, syksyllä 2009 tutustuimme kiinalaiseen vanhaan taiteeseen, innostuin aiheesta suunnattomasti. Kiinalaisen taiteen käsitykset  ”hyvästä taiteesta” poikkesivat eurooppalaisista ihanteista ollen aivan toisensuuntaisia.  Taiteilijan asema poikkesi Kiinassa länsimaiden vastaavasta. 

Harrastelijataiteilijat olivat varakkaita henkilöitä, jotka olivat hankkineet koulutusta ja heidän tekemänsä teokset ovat nimettyjä ja niistä on kirjoitettu paljon. Ammattitaiteilijat olivat käsityöläisiä ja tekivät töitä hoville. Heidän työnsä olivat ilman signeerausta,  työn tilaaja ja omistaja oli tärkeämpi kuin tekijä. Nämä oppineet harrastelijataiteilijat saattoivat tutkia jotakin aihetta kuten vaikkapa bambukasvia koko ikänsä. Bambun sanotaan symboloineen ikivihreytensä ja taipuisuutensa vuoksi täydellisen kasvatuksen saanutta herrasmiestä, joka taipuu olosuhteiden mukaan sopeutuen eri hallitsijoiden aikana yhteiskuntaan säilyttäen kuitenkin itsensä koskemattomana.  

Kiinalaisen taiteen materiaalit, formaatit ja aiheet olivat myös täysin poikkeavia eurooppalaisesta samanaikaisesta taiteesta. Tutustuminen Kiinan taiteeseen vaikkakin melko pintapuolisesti mutta lukuisin esimerkein, oli minulle silloin eräänlainen valaistuminen, joka vaikutti varmaan syvällisemmin kuin aavistin.  Keskiajalla Euroopassa elettiin aivan toisenlaista aikakautta verrattuna Kiinaan.  Joulukuun 2009 tentissä pärjäsin myös erinomaisesti nimenomaan tähän aiheeseen paneutumiseni vuoksi, esseekysymyksen tehtävänä oli esimerkein verrata kiinalaisten käsityksiä hyvästä taiteesta eurooppalaisiin ihanteisiin 1400 - 1600-luvuilla.  On vain valitettavaa, että ilman niin erilaisen kielen osaamista, on vaikea perehtyä Kiinan taiteeseen saati opiskella sitä perusteellisesti. Mutta enpä sinne enää suuntaisikaan.

Olisiko tuo edellinen korttikin  Ming-dynastian aikaisen taiteileilijan Shen Zhoun (1427-1509) taidetta kuten tämä Lukemassa syksyllä.

Taidehistorian 60 opintopisteen opiskeluni (perusopinnot 25 op ja aineopinnot 35 op) on nyt maalissa, sillä tänään sain Helsingin yliopistolta kirjekuoressa todistukseni, jotka kiitollisena vastaanotin. Viime vuonna kun näytti tosi pahalta, etten saa kaikkea loppuun saatettua. Tämän vuoden alkupuolella otin itseäni niskasta kiinni ja kirjoitin seminaarityöni  ja viimeisen esseeni valmiiksi. Ja onpa tuntunut tyhjältä opiskelun loputtua, sillä se antoi elämään raikkaan tuulahduksen ja pisti ponnistelemaan.  Kun näin jälkikäteen ajattelen varsinkin aineopintojen eri vaiheita ja tehtäviä, ihmettelen joskus, miten loppujen lopuksi selviydyin niistä kaikista kunnialla läpi.

Viime viikolla vierailin lähellä lapsuuden maisemiani, kun Tuula kutsui minut  heidän kesämökilleen

Tämän kuvan aion lähettää Tuulalle, jos hänellä ei vaikka ole sitä. Hän oli lapsuuteni ystävä. Tässä kuvassa naapurukset Tuulan äiti Eeva vasemmalla ja minun äitini Helvi oikealla joskus 1940-luvuln loppupuolella. 

Nyt mieli halajaa vielä kirjoittamaan puhtaaksi tai purkamaan sanoiksi keväisen Rooman matkan ja ehkäpä vielä edellisen kevään Ahvenanmaan matkan ”kokemukset”. Tarkoitan kokemuksilla sitä, että kertaan ajatuksella kuvien ja materiaalin kautta kaikki vierailemamme kohteet sisäistäen ne itselleni.  Se vaatii kyllä paljon aikaa, mutta se voisi olla minulle väliaikaopiskelua ennen kuin aloitan jotakin muuta.  Kirjoitin opiskeluni vaiheista jonkin verran vanhaan blogiini, joka on nyt valitettavasti roskakorissa.  Kun nyt selaan opiskelun eri vaiheissa eri hakemistoihin kokoamiani kuvia, jotka eivät mitenkään kosketa käsittelemiämme taiteilijoita tai aiheita huomaan, että päässäni ovat pyörineet monet muutkin ajatukset opiskelun rinnalla.  Olihan se äärimmäisen inspiroivaa aikaa.

Jotenkin palaan aina myös näihin elämän huippuhetkiin elokuussa 2006 , kun Karjala-lehdessä luki: Kun pikkuserkukset löysivät toisensa - Se oli näyttelyn arvoinen tapaaminen.