Tavataan unikkopellossa

Sanat jäivät kaikumaan mielessäni, kun lähdin viime sunnuntaina palaamaan omaan tavalliseen arkeeni onnistuneen Karjalan matkan jälkeen.  Sanat lähetti mukaani matkalla ensi kertaa tapaamani Eila, kun hän lähti kohti rautatieasemaa paimiolaisen Vistamatkojen bussin jätettyä meidät Helsinkiin jäävät Kiasman pysäkille. On todella mukava saada joskus palautetta kirjoituksistaan ja matkaeväitä tulevaan.  Olen viime vuosina vajonnut niin syvälle omien murheideni kanssa, että usein tunnen niiden mukana ja niitä jauhaessani vetäneeni muitakin mukanani siihen samaan suohon.  Elämän suuret muutokset kolahtavat meihin lujaa ja kolhivat ja joskus polkumme eroavat ja toiset polut aukeavat edessämme. Mikään ei ole kovin vakavaa, vaikka välillä tuntuukin siltä. Jonakin päivänä kohtaamme, kun on aika.

Kuolemajärvi, Seivästö, Tammikko. Niemen keskellä oleva suuri vanha tammi tekee kuolemaa, Vain pari vihreälehtistä oksaa on jäljellä, runko on sammaloitunut vihreäksi. En edes uskalla ajatella Tammikon symbolin kuoleman merkitystä.

Matkan aikana ja erityisesti sen jälkeen jäin miettimään monia asioita, jotka liittyvät menetettyyn esi-isiemme maahan, jokavuotisiin vierailuihini siellä, tuleviin käynteihin Karjalassa, omaan toimintaani karjalaisissa yhteisöissä, sukututkimuksiin, historian tutkimukseen.  Samaa miettivät varmaan kaikki aktiivisesti Karjalan asioiden kanssa tekemisissä olevat. Facebookissa olevien useiden Karjalaryhmiin on kesän aikana liittynyt paljon uusia juuristaan kiinnostuneita henkilöitä. En voi välillä olla kommentoimatta, varsinkin jos henkilöt alkujuuret tulevat lähelle omiani. Siellä saisi päivät kulumaan nopeasti, Facebook on kuin huume, josta yritän nopeasti irrottautua ja pitää käyntini siellä kohtuuden rajoissa.  Päivien kuluminen aivan liian nopeasti on muutenkin tätä päivää. Aikani ei koskaan tunnu riittävän kaikkeen siihen, mihin olen sekaantunut sitten eläkkeelle jäämisen. Siitäkin on jo kohta täydet viisi vuotta.

Tästäkin on jo aikaa, kun Tammikkoon lähtevä joukko oli näinkin suuri. Kesällä 2006 (8.7.) peilasimme Hotelli Viipurin ikkunassa. Tyttärentyttäreni Anna oli silloin myös mukana.

En itsekään usein tajua sitä, mitä kaikkea olen ehtinyt tänä aikana tehdä, mutta halajan edelleen lisää. Henkinen ahneuteni on rajaton ja ahneushan on synti, kuolemansynti. Yleensä se käsitetään ahneutena omaisuuteen, rahaan  ja tavaraan.  Minun ahneuteni ei ole sitä. Olen jo pitkällä luopumisen tiellä. Viimeiset koettelemukset ovat siinä vielä edessä.  Loppuikäni aikana en mielelläni omista enää mitään kuin oman itseni, jos niin voi sanoa. Tietenkin ne kirjat ja paperit ja kortit… Niitähän tarvitsen omiin seikkailuihini , tiedon ja ilon lähteenä. 

Heinäkuussa 2006 (8.7.)  itse asiassa  melkein 7 vuotta sitten olin tutkimassa Tammikkoa äitini kartan mukaan pikkuserkkujeni Helmi Salomaan ja Kaarina Nurmisen kanssa.

Omistaminen tuli mieleeni, kun Karjalan matkan aikana jokin keskustelu sivusi sitä. Aiheena lienee ollut iänikuinen kysymys, jos saisimme Karjalan takaisin, mitä sitten tapahtuisi. Olen itse aina ollut Karjalan palauttamista kannattamassa ja valmis sinne lähtemään,  mutta eihän se toisi muuta kuin vaikeuksia.  Ihmiset haluavat omistaa.  Sukujen kesken syntyisi riitoja hienoista  kesämökkitonteista. Riittää, kun ajattelen vaikkapa omaa kotipaikkaani siellä Kuolemajärven Seivästön Tammikossa, maailman kauneimmassa paikassa.  Ennen sotaa siellä asui 10 perhettä, joilla kaikilla oli paljon lapsia.  Pelkästään minun isoisäni perheessä oli 11 lasta, joille sittemmin syntyi lapsia, lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Meitä on jo lähes 60 henkeä, kun teen pikaisen laskelman. Saman verran saattaa olla ainakin joissakin muissa perheissä. Kymmenellä perheellä saattaa olla ainakin 400 jälkeläistä, joista osa varmaan olisi ahne omaisuuden perään. Siksi onkin ehkä parempi, jos koko Karjala alkaa elää omaa erityistä elämäänsä.  Jokaiselle meistä muodostuu oma Karjalamme, idea tai ajatus, jonka alle voimme asettua aivan omien kiinnostuksen aiheidemme mukaisesti.

Mikähän on se minun Karjalani?

Ajatuksille ja ideoille voi olla vapaasti ahne. Onkin tärkeätä, että jokainen tuo oman näkemyksensä tutkittavaksi. Niitä aion jatkossa kerätä. Miten niitä jalostan, sen aika näyttää. Nyt riittää sukututkimus, historian tutkimus,  matkat Karjalaan, myös muiden juurille, keskustelut ihmisten kanssa, tiedon hankinta, lukeminen, lukeminen ja kirjoittaminen.  Kaikki kohdat sisältävät mielettömästi asioita, joita en edes mainitse.  Verkostoituminen venäläisten kanssa on toivomuslistalla. Siinä on paljon miettimistä, koska se ohjaa tulevaisuuteen ja meidän suhteisiimme jatkossa. En ole ollut erityisen kiinnostunut  tavanomaisesta seurustelusta nykyisten asukkaiden kanssa, joka on lähinnä ollut vierailuja nykyisillä paikoilla asuvien luona. Se on toki mahdollistanut paikallistutkimukset oman perheen kotipaikalla ja  mahdollisuuden toteuttaa vaikkapa harrastelija-arkeologiaa. Jos vaikka se äidin pienenä lapsena kiviaitaan kadonnut  rintaneula löytyisi.  Muistotkin ovat niin omituisia.

Olikohan mummoni kasvimaa myös tässä?

Rintaneulan tarina on pieni kommentti äitini muistelmissa ja se liittyy vuoteen 1918. Suomen kansalaissodan tai sisällissodan katsotaan alkaneen Helsingistä  27.1.1918 tai toisten lähteiden mukaan venäläisten joukkojen aseistariisumisen aloittamisen päivänä Pohjanmaalla 28.1.1918.

Viipurin läänin historian osa VI:n ”Karjala itärajan varjossa” ensimmäisessä artikkelissa FT Jukka Partanen kirjoittaa, että karjalaiset katsovat sodan alkaneen jo viikkoa aiemmin Viipurista. Hän kutsuu sotaa väkivaltaiseksi amatöörien sodaksi , joka alkoi Karjalassa sisällissotana,  Helsingissä vallankumouksena ja Pohjanmaalla vapaussotana.  Karjalan kannaksella Kuolemajärvellä  Kämärän asemalla käytiin taistelua 28.1.1918 , kun valkoiset joukot yrittivät tuhota Pietarista saapuvaa punaisten suurta asekuljetusta.  Kuolemajärven historian ( Kuolemajärvisäätiö 1957) mukaan pitäjä joutuikin noihin aikoihin kokonaan  punaisten alaisuuteen.  Miehiä pakotettiin liittymään punakaartiin, taloja pakotettiin antamaan elintarvikkeita ja hevosia.  Tässä yhteydessä monet katsoivat parhaimmaksi paeta jään yli hiihtäen tai kävellen Lavansaareen. Näin kävi ilmeisesti myös isoisälleni, joka äitini mukaan lähti pikkuveli Väinön syntymäpäivänä 14.3.1918 piileskelymatkalle.

Huhtikuisen serkkutapaamisemme jälkeen serkkuni ovat Facebookissa käyneet jonkin verran keskusteluja perheen muistoista. Keskustelujen kautta syntyy uusia näkökulmia ja tarinat saavat väriä.  Äitini vanhempi sisar Lempi on tuolloin ollut jo 5 vuotta vanha ja on varmasti muistanut tapauksen tarkemmin kuin äitini. Sitä tarinaa on sitten jaettu myöhemmin syntyneille sisaruksille.  Kun punaisten joukkoa kivääreinen saapui Tammikkoon kyselemään, missä miehet ovat, isoäitini kerrotaan sanoneen miehensä lähteneen kalastamaan, olihan hän kalastaja.

Näyttelyä Viipurin linnassa. Valitettavasti en ymmärrä venäjää, mutta karttakuva liittyy venäläisten suurhyökkäykseen kesällä 1944.

Serkkuni Lasse Laurinpoika kirjoitti Facebookissa asiasta eloisasti:

”Punaisten joukko olikin karauttanut kylään muutamia päiviä miesten lähdön jälkeen. Kolme miestä kiväärit kädessä oli astunut myös Tammikon pirttiin, ja Ainolta oli kysytty missä isäntä on. Tämä oli sanonut että kalastamassahan tuo. Kun ei ole ruokaa. Miehet olivat kolunneet kaappeja ja muita paikkoja, eivätkä olleet löytäneet mitään vietävää. Yksi miehistä oli kuitenkin alkanut tiukata vielä isännän olinpaikkaa. Aino oli selitellyt ympäripyöreitä, ettei hän voinut tietää tarkalleen, merelle olivat menneet. Silloin oli yksi miehistä iskenyt kiväärinperää lattiaan ja huutanut : Sinun miehes on perkele lahtari, ja se tapetaan kun kiinni saadaan. Johon Aino oli rauhallisesti vastannut: Ei se lahtari ole. Kalastaja se on. Kyllähän se joskus on jonkun sian lahdannut omaan tarpeeseen, mutta ei se sitä työkseen ole tehnyt. Miehet olivat sitten poistuneet sen kummempaa vahinkoa tekemättä. Lauri kertoi minulle, että Lempi oli nimenomaisesti muistanut kiväärinperällä lattiaa hakkaavan miehen. Asiaa hän ei ollut luultavasti ymmärtänyt.”

Toinen serkkuni Lempin tytär Anneli täydensi äitinsä Lempin kertomusta: ”… että yksi miehistä oli ottanut hänet syliinsä hevosen selkään ja ratsastanut  jonkin matkaa ja tuonut sitten hänet takaisin.”

Minä kommentoin äitini kertomusta: ” Äidin kertoman mukaan toinen punikeista (hänen mukaansa niitä oli kaksi) oli ollut Ainon kotitalossa (Aikamies/Väisänen) renkinä, joten hän uskalsi miehiä jopa komennella. Kun rauha oli taas maassa, isä palasi kotiin päällään paksu harmaa turkki ja valkoinen nauha käsivarressa (olisiko todella mielikuvituksen kehittämää kuvitelmaa?). Mutta äiti muisti saaneensa tuliaisiksi rintaneulan, jonka hän hukkasi myöhemmin kiviaitaan eikä sitä koskaan löytynyt. Tuo tulee aina mieleen, kun palaan talon pihalle.”

Heljä Tammikon tiellä

Siellä talon pihalla emme nyt käyneet vaan ohitimme sen ja kuljimme niemen kärkeen asti. En ole vielä ehtinyt katsoa ottamiani videoita ja valokuvatkin saavat hetken odottaa käsittelyäni. Yritin aina muistaa, mitä olen ajatellut tutkivani, kun sinne takaisin pääsen. Usein kuitenkin innostun tapani mukaan liikaa.  Joka kerta jotakin uutta lähtee mukaan.  Koska olen niin mahdottoman paljon vuosien mittaan ollut näiden asioiden kanssa tekemisissä, en enää vaivu hämärän nostalgian valtaan. Tällä kertaa keskustelin lyhyesti muutaman niemellä lomaansa viettävän ihmisen kanssa.  Alue toimii ilmiselvästi vapaa-ajan viettopaikkana, jolloin nautitaan ihanasta Tammikon luonnosta meren ja metsien ympäröimänä. Tällä kertaa siellä oli harvinaisen paljon ihmisiä, joiden joukkoon sulauduimme hyvin. Saavuttaessa niemen keskustaan,  alkaa puomilla varustettu alue, joka ymmärtääkseni kuuluu pietarilaiselle radiologiayhdistykselle kuten vanhempi tapaamani herra kertoi. Aiemmin siellä sanottiin olevan lasten sanatorio, mutta enpä siellä ole erityisen paljon lapsia nähnyt.

Jokaisella nytkin matkalla olleella on oma tarinansa kerrottavana. Toivon heidän kirjoittavan niistä ja erityisesti sukunsa muistoista. Paljon on kirjoitettu ja kerrottu, mutta itse kaipaan koko ajan lisää tarinoita, joilla voin täyttää omien tarinoideni aukkoja. 

Kuolemajärven Karjalaisten kylän koululaisia noin vuonna 1935

Matkan aikana haastattelin Toinia, joka on asunut Sirkiän suvun kantatilalla Karjalaisten kylässä, jossa minäkin kävin kaksi vuotta sitten. Hän on syntynyt 1928 ja muistaa kotipaikastaan ja silloisesta elämästä paljon. Kun vain löytäisin aikaa käydä kyselemässä  häneltä lisää kaikessa rauhassa itsekin haastatteluun etukäteen valmistautuneena. Nyt tutkimme hänen kuviaan ja hän tunnisti koulunsa luokkakuvasta suurimman osan lapsista.  Itse hän on siinä eturivissä pienenä ekaluokkalaisena.  Siellä on Sirkiän lisäksi Kirjosia, Rumpusia, Muurisia, Tähkäpäitä, Inkisiä, Riskejä, Ruseja, Leppäsiä, Mellasia, Mamioita, kaikki jo niin tutuksi käyneitä Kuolemajärven sukunimiä. Selaan nyt Kuolemajärven historiaa, jossa kerrotaan, että Karjalaisten kylän koulu perustettiin 1908 ollen pitäjän vanhimpia kouluja. Koulun yläkoulun opettajana oli koko sen toiminnan ajan sama mies eli Anton Junnola, joka heti valmistuttuaan  Sortavalan seminaarista oli aloittanut tässä koulussa ja palasi vielä 1942  sinne opettamaan ja lähti vasta pakon edessä, kun oppilaatkin lähtivät. Alakoulun opettajana oli Laila Riski s. Siltanen. Molemmat opettajat ovat muualta Suomesta lähtöisin.

Toini ja minä Viipurissa 6.7.2013

Matkaseurana Tammikkoon minulla oli sisareni Heljä ja Tuula Virsu Turusta. Tuulan kanssa jaamme saman innostuksen sukututkimukseen ja historiaan, jossa hän on kokenut tekijä. Onhan Riskin suku vain yksi suku hänen tutkimistaan, mutta juuri se on meitä erityisesti yhdistävä.  

On varmaan aika lopettaa tämä jaarittelu tältä päivältä. Onneksi siis muutamat jaksavat näitä lukea, vaikka kuten olen todennut kirjoitan pääasiassa omaksi ilokseni ja koetellakseni omaa päätäni. Tavataan jatkossakin täällä. Kiitos kaikille palautetta antaneille! Kommentit blogieni perässä ovat myös tervetulleita.

Viipurin kellotorniin ja linnan torniin en tälläkään kertaa ehtinyt kiivetä.