torstai 30. toukokuuta 2013

Puuttuvia palikoita

Aina välillä mörkö kävelee sisään ja uniini. Mörkö sanoo minulle, että et ehkä jaksakaan kaikkea, mitä edessä on! Toisena päivänä kaikki tuntuu järjestyvän.  On aivan liian paljon tehtävää eikä aina millään taivu kaikkeen siihen, mikä toisena päivänä onnistuu leikiten. Kirjoittamisen sijaan minun pitäisi joko tyhjentää tai täyttää taas jotakin nurkkaa tai  laatikkoa tai mennä pihatöihin rikkaruohoja kitkemään, ruohoa leikkaamaan tai oksia karsimaan.

Pitäisi pitäisi. Olenko ollut liian positiivinen kaikissa arvioissani? Olenko koko ajan uskotellut itselleni ja muillekin, että kyllä minä selviän?  Tietenkin selviän, mutta näin yksinkö joudun kaiken tekemään? Tietenkin joudun, kun ei muita vaihtoehtoja ole, mutta en pysty ihmeisiin.

Valokuvat eivät taaskaan mitenkään liity pohdiskeluuni. Tai sitten parin intensiivisen viikon jälkeen laskeutuminen tavalliseen arkeen vaikuttaa.  Kamera on kuvannut yksin.

Eilen illansuussa vein nk. ongelmajätteitä Kiertokapulan keräykseen läheisen koulun pihalla. Olisin voinut viedä paljon enemmän noita vuosien mittaan kertyneitä maalipurkkeja ja muuta tavaraa, mutta ymmärsin vähäisen määrän olevan vähäinen määrä. Osa pihalla olleista oli tyhjentänyt auton peräkärryynsä koko varaston.  Aika harva nainen oli paikalla. Taitavat miehet perheissä hoitaa tällaiset asiat. Onneksi jäteauto kiertää lähistöllä joka toinen tiistai, joten pääsen varmaan kaikesta muustakin eroon. 

Korkeasaaressa ehdimme hullutellakin. Anna, juuri  tänään kokin todistuksen saanut, on kuvaamassa.
Vuosien mittaan olen blogeissani pohtinut paljonkin näitä yksin selviytymiseen liittyviä kysymyksiä. Olen aina joutunut tekemään paljon yksin, mutta paljon jää tekemättä jo yksinkertaisesti siitä syystä,että en ehdi kaikkeen. Viime aikoina olen yrittänyt tietoisesti jättää nuo pohtimiset hedelmättöminä taakseni. Sitten kuitenkin ikään kuin myöhästynyt aalto tavoittaa minut ja heittää mukanaan takaisin menneeseen. Kun kirjoitan YKSIN tässä, tarkoitan konkreettisia ja jokapäiväisiä asioita. Henkisesti meidän on joka tapauksessa tehtävä itse kunkin yksin omaa matkaansa eikä minulla ole siihen mitään sanottavaa.

Tämän kuvan olen jo julkaissut Facebookissa. Karjalaisen äitini vanhemmat pappa Abraham Sirkiä ja mummo Aino Sirkiä olivat toukokuussa 1958 vierailulla.  Me tytöt vasemmalta oikealle Päivikki, Raija, minä ja Heljä. Isäni kuvavarastosta.
En jaksa nyt kaivella menneitä blogikirjoituksiani sen enempää paitsi sen verran, että luin kirjoitustani viime vuoden huhtikuulta,jolloin olin saanut tietää sairastavani ehkä nivelreumaa ja odotin pääseväni kuukauden päästä tutkimuksiin. Ihmettelen sitä täydellistä luottamusta, joka vallitsi tuolloin mielessäni, vaikka en iltaisin tahtonut päästä edes tuolilta ylös. Lenkkeilin ja touhusin siitä huolimatta, vaikka kaiken  jälkeen olin täydellisesti poikki. Hurjasta olotilastani huolimatta tunnuin jaksavan vaikka mitä. Ruumillista työtä en tosin pystynyt tekemään oikeastaan ennen kuin myöhään seuraavana syksynä. Sehän näkyy nyt vaikkapa pihallani.

Tällä viikolla olen puhdistanut vaikkapa kivetyn käytävän saumat kasveista,

mutta jättänyt erikoiseen paikkaan kasvaneet lupiinit pois repimättä.
Tiedän,että paraneminen vaatii aivan uudenlaisia voimia ja taitoja.  Se vaatii myös aikaa enemmän kuin kuvittelin. Olen myös tajunnut sen olevan pelottava matka.Paraneminen pistää ihmisen isoihin muutoksiin.  Olen nyt sillä polulla ja tiedän kohtaavani isoja muutoksia, joihin olen valmis.

Opa tutkittavana
Olen sivusta seurannut ystäväni elämän suurta myllerrystä, jossa on samankaltaisia piirteitä kuin omassani. Ihmisen sitkeys ja peräänantamattomuus ovat mahtavia voimia. En voi muuta kuin ihailla, miten hän mestaroi elämäänsä ja suuntaa tulevaisuuteen. Tosiasia on kuitenkin, että kahden ihmisen polkua ei voi verrata. Tärkeätä kuitenkin on ottaa opikseen. Omaakin tulevaisuutta varten.

Täytyy myöntää, että vaikka kaipaan melkein menettämääni innostumistani, jatkuvaa inspiraatioiden tulvaa, ideoita ja niiden toteuttamista, loputonta jaksamistani, voimiani, terveyttäni, monia ystäviäni ja keskusteluja heidän kanssaan, runsasta kirjoittamistani, valokuvaukseen keskittymistä ja ennen kaikkea rohkeuttani, minulle on ollut tärkeää rauhoittua ja keskittyä omaan itseeni pystyäkseni paranemaan lisää ja hallitakseni sitä muutosta, minkä se on tuonut mukanaan. Kaiken lisäksi olen tarvinnut aikaa vähentääkseni lastiani. Huomenna taas yksi vuosi on kulunut. Emme ole koskaan valmiita.

Tämä kirjoitus olisi paremmin sopinut toiseen blogiini tai jäädä kokonaan kirjoittamatta, sillä vastaavanlaiset ovat tämän vuoden puolella usein jääneetkin päivittämättä. Mutta onhan niitä tännekin aika ajoin tihkunut. Elämä ei todellakaan ole aina pelkkää auringonpaistetta.





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti