Moneen hurahtanut

Kiertelin tällä viikolla maanantaina ensimmäisen mieheni Fredin  ja hänen vaimonsa Karinin kanssa Hämeenlinnaa. Tosin suurimman osan ajasta istuimme autossa, kun sattui olemaan aika viileä ilma, johon en  ollut ollenkaan varautunut. Matkan aikana keskustelimme ja kävimme monen monituista asiaa läpi. Kun lukemattomat vuodet ovat tapaamistemme välissä, pitää ehtiä kuromaan vuodet yhteen. Kaukaisen 70-luvun lapset ovat jo aikuisia, monet ovat poistuneet joukostamme ja uusia on syntynyt.  Vaikka he eivät ole minulle sukua, niin he ovat sukua tyttärelleni ja hänen lapsilleen. Vaikka Karin on itse lapseton, hän on mennyt naimisiin ison suvun kanssa ja on hyvin kiinnostunut samanlaisista asioista kuin minä. Moni ei varmaan voi ymmärtää sitä, että olen kiinnostunut myös kaikkien muiden suvuista. Kun Karin kertoi oman sukunsa, isovanhempiensa tarinaa jaetussa maassa, sormeni syyhysivät päästä tallentamaan niitäkin muistoja. Siinäkin oli kirjan aineksia.

Tästä Eskolan aitan kupeesta nousin vuosikaudet bussin kyytiin aamuisin ennen kello 7, talvisin pilkkopimeässä lähtiessäni kouluun, joka oli Hämeenlinnassa 30 kilometrin päässä. 

Yhdessä mietimme myös sitä, miten kaikelle keräämällemme aineistolle käy, kun meistä aika jättää. Olimme molemmat tahollamme sitä pohtineet. Siinä tilanteessa nimittäin hyvin helposti käy niin, että suurin osa muistoista menee kaatopaikalle. Karin kertoi pelastaneensa kirpputorilta vanhoja tuntemattomien ihmisten perhekuvia ja kehystäneensä ne. Muistin siinä samassa minua kaihertaneen tarinan Saksan ajoiltani 1960 - 1970-luvun vaihteesta. Tyttäreni isoisä Gustav oli rahdannut pihalle jostakin suuren määrän kaatopaikkatavaraa, itse asiassa varmaan jostakin kuolinpesästä syystä, että hän silloin autteli erästä läheisessä kaupungissa asuvaa romukauppiasta. Muistaakseni elämöin asiasta, koska yleensä yritin pitää parhaani mukaan piha-aluetta siistissä kunnossa. Miehethän ovat tunnetusti kiinnostuneita kaikesta metallista, mikä taas minun silmissäni on roinaa. Oli siellä vaatetavaraakin, mutta sekään ei minua kiinnosta. Kaiken keskellä oli vanha valokuva-albumi.  Vielä tänäkin päivänä minuun sattuu, kun en ylpeyttäni ottanut sitä talteen.

Kyllä ne vanhat talot siellä vielä seisovat. ja äidin tammi säästyi myrskyn tuhoilta, joka oliko se viime kesä pyöri paikalla.

Jo pelkästään oman perheeni elämässä on aineistoa vaikka muille jakaa, mikä silti ei estä kuuntelemasta ja vaikkapa kirjaamasta muidenkin elämää. Isäni ja äitini kuoltua en halunnut muuta kuin ottaa valokuvat ja paperitavaran kuten kirjeet talteen. Joukossa oli paljon lehtileikkeitä ja muuta tavaraa, josta on pitänyt tutkimalla kaivaa esille, miksi he ovat säästäneet sen kaiken. Sitä työtä riittää vielä vuosiksi. Jokaisessa paperinpalassa on mukana tarina jaettavaksi, joka saattaa viedä pitkällekin. Joskus on ehkä tarkemmin mietittävä, mitä sitten tapahtuu, kun…

Jahah, riihi on jo melkein kaatunut

mutta aika heikoissa kantimissa se oli 1980/1990-luvun vaihteessakin.

Eilen, ajaessamme  lapsuudenkotini ohitse, pienen kyläni lävitse, ajatukseni käsittelivät kaikkea taas aivan uudella tavalla entisen päälle rakentaen.  On uskomatonta, että muutamassa vuosikymmenessä muutokset noissa ympyröissä ovat niin valtavat. Ei siis ole mikään ihme, että vuosisatojen kuluessa sama alue on kohdannut vieläkin rajumpia muutoksia. Elämme nyt aivan erilaista aikakautta kuin vaikkapa sotien jälkeen, oman lapsuuteni aikana. Edellisen vuosisadan vaihteessa elämä lienee ollut taas jotakin muuta. Lapsena ajattelin oman kotikyläni olevan jotakin aivan erikoista. Kun kesällä palasin sinne oltuani vaikkapa mummoni luona Kymenlaaksossa viikon, tajusin, miksi sen nimi oli Vehmainen. Missään muualla tuntemassani paikassa ei ollut niin vihreätä, niin isoja puita ja niin vehmasta. Tämä muisto palaa usein mieleeni, niin voimakas se tuntemus oli. Ulkopuolinen tuskin huomaa muutoksia. Vielä nytkin, vaikka vain satunnaisesti ohitan paikan, tunnen kuuluvani sinne.

Vietimme myös pitkän tovin Rengon vanhalla hautausmaalla, jossa lepää vanhempieni lisäksi paljon muita tuntemiani ihmisiä.  Samalla katselimme kirkonkylän muuttumista. Pysähdyimme kirkonkylän teiden risteykseen juodaksemme kupit kahvia ravintolassa, joka seisoi entisen kaupan paikalla. Alue oli minulle hyvin tuttu, koska perheeni asui lukioaikanani ja myöhemmin vielä vuosikaudet siinä lähistöllä. Kirkonkylä saattaa näyttää ulkopuolisen silmin aika steriililtä ja pysähtyneeltä, mutta kun sitä katsoo kaikkien niiden kerrosten läpi, jotka tietää, tuntee ja aavistaa, näkee paljon enemmän. Saman ilmiön kohtasin ajaessamme Hämeenlinnaan.  Vuosikymmenten kerroksen alta paljastui minulle entistä mielenkiintoisempi kaupunki. Muistorikas oli erityisesti reitti linja-autoasemalta Palokunnankatua pitkin kohti siltaa, sen yhtyessä omaan koulutieheni, kun ensin olimme ohittaneet vanhempieni viimeisen asuinpaikan postia vastapäätä.  

Vanhoja kuvia Rengon kirkonkylästä, oletettavasti kuitenkin 1960-luvulta. 

Poikkesimme myös linnalle, vaikka emme sisällä kierrosta tehneetkään. Näin silmissäni kaupungin kehittyvän ensin linnan ympärille ja myöhemmin kauemmas nykyiselle paikalleen. Ajaessamme pitkin vanhan Hämeen härkätien pätkää kohti Ojoista, omien kokemusteni kerrosten alta tuli taas esille Hämeen linnan historia. Olimme Ojoisten latokartanon mailla, kartanon, joka peltoineen keskiajalla kuului linnan maihin.  Lähdimme ajamaan väärään suuntaan ja  vaikka minusta olisikin ollut mielenkiintoista seurata juuri sitä tietä pitkälle eteenpäin, palasimme takaisin. Ajoimme Tiiriöön, jonne Hämeenlinnan kauppapaikat ovat nyt keskittyneet.  Kun nyt katson karttaa, olisimme kyllä aiemmin ajamaamme tietäkin pitkin tulleet Tiiriöön. Vanha hyvä ohje on, että eksymälläkin löytyy perille. Samalla voi löytää tai oppia muuta mielenkiintoista, kuten tämän 256 sivua pitkä Wete Myllymaan kertomus Ojoisista, jonka sattumalta löysin. Samoin  toivon muidenkin kirjoittavan omat muistonsa jälkipolville. Kirjoittajan huomautus 28.5.2018: Ojoisten kertomuksen linkki oli vanhentunut, mutta se löytyy edelleen netistä nimellä täältä.

Kuva 1960-luvulla kohti silloista kotiamme Käräjämäen suunnasta katsottuna. Asuimme talon toisessa kerroksessa.

Tältä siellä näytti nyt.

Kirjoittajan huomautus 28.5.2018: kuvissa oleva talo, jossa asuimme 1960-luvulla, on purettu viime talvena.

Moneen asiaan hurahtanut pitää sisällään paljon asiaa, jota kaikkea on vaikea sanoiksi pukea.  Minulla on näillä paikoilla tuhatvuotiset muistijäljet takanani, kun käytän tuntemieni ihmisten ja menneiden aikojen historioiden tietoja yhdistyneenä omaan pienen ihmisen historiaani.

Tuo Ojoinen liittyy kumma kyllä myös muistoihini. tällä kertaa syksystä 1962, kun vietin siellä muutaman päivän äitini karjalaisen ystävättären Anni Moision perheessä ja ihastuin perheen pojan Antti-nimiseen ystävään. Päiväkirjani mukaan Anni oli kertonut asiasta jopa äidilleni. Se alkusyksy huipentui nk. teinikastajaisiin, mikä itse asiassa oli syy asua jonkin aika Hämeenlinnassa, koska muutenhan en pitkän 30 kilometrin koulumatkan takia olisi voinut edes osallistua. Voi sitä rakkauden ja epätoivon vaihtelua 15-vuotiaan nuoren elämässä.

Mutta sitten hätkähdyttävä lause: ”Tänään on tehnyt mieleni palata menneisyyteen ja seurata tapahtumia joskus vuosisatoja sitten. Miten rakastankaan historiaa! Usein kuvittelen tarinoita, jotka sisällytän johonkin aikakauteen ja lupaan joskus kertoa sinulle jonkun, kun minulla on siihen aikaa.” (22.10.1962) Kirjoittajan huomautus 28.5.2018: Kirjoitin blogiini "Kirjoituksia polun varrelta" viime helmikuussa tähän kohtaan liittyviä muistoja ja sielläkin mainitsin tuon kohtalokkaan lauseen tulevaisuudestani.

Hurahtamisilla on siis niilläkin pitkä historia. Onneksi sentään nuo rakastumiset/ihastumiset ja pettymykset milloin mihinkin komeaan poikaan ovat jääneet. Aika hämmentävää luettavaa päiväkirjani ovat juuri noiden ihastusten takia ja erityisesti myös siksi, että mikään tarina niistä ei johtanut eteenpäin. Jäin ilman vastarakkautta enkä oikein vieläkään ymmärrä, mitä odotuksia minulla sillä alueella oli. Mutta ymmärrän kyllä täysin sen kaiken muun kuten rakkauteni historiaan, joka on jatkunut pitkien vuosien yli.

Sukututkimus on eräs historian alalaji ja saa minut harva se päivä tutkimaan jotakin pientä yksityiskohtaa. Vanhat käsialat ovat mahdottoman vaikeita ja usein juutun tutkimaan niitä pääsemättä eteenpäin. Eilenkin tutkin Viipurin ja Savonlinnan läänintiliä vuodelta 1638 saadakseni selvää oheisesta kohdasta tekstiä. Ehkä käsialat jonakin päivänä aukeavat minulle, kun niitä tarpeeksi kauan tuijotan ja vertailen muihin. Kaikessa pätee kuitenkin se, että asioiden kypsyttäminen on kaikessa hyvästä.  Monet monituiset kerrat olen etsinyt netistä tietoja tyttäreni saksalaisen isoäidin osalta löytämättä. Hänen isoisänsä osalta suvun jäljet johtavat jo 1500-luvulle saakka Saksan Itä-Preussiin, alueeseen, joka ei enää kuulu Saksalle. Linkin takaa löytyy Wikipedian saksalaisesta versiosta suuri tietopaketti karttoineen.  Pyysin Fredia lähettämään pojallaan olevan sukuselvityksen itselleni. On siinä nyt perheellä historiaa takanaan, ikivanhaa hämäläistä ja lisäksi vielä yhtä ikivanhaa karjalaista ja sitten ikivanhaa saksalaista verenperintöä. Kahdella jälkimmäisellä on lisäksi suurten historian tapahtumien katkaisemia linkkejä, vääryyksiä, kotikontujen menetyksiä ja uusien juurien kasvattamista toisessa ympäristössä. Sitähän ihmisen elämä kokonaisuudessaan on!

Kadonnut maisema Rengossa. Sisareni Heljä ja Päivikki pyöräilemässä kultaisella 1960-luvulla. Taustalla Rengon Nuorisoseuran talo, joka on purettu vuosikymmeniä sitten

Käydessäni eilisiä kuvia läpi, huomaan, että pysähdyimme parille haudalle, joissa lepää oman kotikyläni menneisyyden ihmisiä, joiden sukujuuret kytkeytyvät omieni kanssa. Isäni isoäiti Heta Loviisa oli lähtöisin oman kotini naapurista, Eskolasta.  Hautakiveen hänen syntymäaikansa on merkitty väärin 21.1.1849.  Oikeasti hän syntyi vanhempiensa talon isännän Erkki Juho Erkinpojan ja tämän vaimon Heta Sofian vanhimpana lapsena kaksosena veljensä Kustaan kanssa 21.4.1849.  Hänen kaksoisveljensä Kustaa kuoli 5 vuoden ikäisenä 9.5.1854 pudottuaan kaivoon.  Perheen muut lapset olivat Erkki Juho (s. 1850), Otto (1853), Kustaa Adolf (1855) ja Eeva Sofia (1857). Lasten isä Erkki Juho kuoli joulukuun alussa 1858 keuhkotautiin vain 33 vuoden ikäisenä. Hänen 60-vuotias isänsä Erkki oli kuollut elokuussa 1853  koleraan. Lapset jäivät täysorvoiksi kun heidän äitinsä Heta Sofia kuoli kuten miehensä  keuhkotautiin 40 – vuotiaana 1863. Surullista luettavaa.

Kuvan hauta, jolle pysähdyimme, oli talon seuraavan isännän edellä mainitun 1850 syntyneen Erkki Juhon nuoremman veljen Kustaa Adolfin, joka kuoli 1894.  En pääse tarkistamaan hänestä oikeastaan mitään tietoja, koska tarpeeksi aikaa ei ole kulunut. Mutta kunhan lähden tutkimaan isäni suvun uudempia vaiheita, ilman muuta tutkin myös hänen isoäitinsä veljen kohtalon kuten myös noiden muiden sisarusten. Heta Loviisan ja Kustaa Adolfin haudat eivät ole kaukana toisistaan. Heta Loviisan kanssa samaan hautaan on laskettu isäni kesällä 1969 kuollut pikkuveli, setäni Jaakko. Oma isäni oli isoäitinsä kuollessa 73 vuoden iässä vain 4 vuotta vanha. Pian hän jäi myös isättömäksi, sillä hänen isänsä kuoli joulukuussa 1925.

Isäni veljen Jaakko Siukolan hautajaiset kesällä 1969. Isäni ensimmäisenä etualalla oikella kantamassa.