Muut tietävät paremmin

Omat rajani ovat viime aikoina tulleet monessa asiassa konkreettisesti vastaan. Ensin kuvittelen, että jaksan vaikka mitä, mutta seuraavana päivänä olen uupuneempi kuin koskaan.  Kun oikein havahduin siihen, oli pakko pohtia syitä.  Koska keväinen piha houkuttelee minua kovasti sinne työskentelemään, menen usein aamulla tapani mukaan hetkeksi sinne puuhailemaan. Rikkaruohot nousevat kilpaa kukkien kanssa ja kitkemistä riittää. Kukkamaa kaipaa muokkausta kahden vuoden tauon jälkeen. Ruoho on leikkuukunnossa, mutta kone ei ole ollenkaan kunnossa.  Kesä saapuu kohisten, mutta toukokuu on yleensä sellaista ihanaa valmisteluaikaa.  Omalla pihallani olisikin nyt pitkän tauon jälkeen todella paljon tehtävää. Kaikki vuodet, kun olen kirjoittanut blogia, suuri osa kirjoituksistani on jotenkin liittynyt puutarhaan ja sen vuodenaikojen kulkuun.  Nyt todellisuus kohtaa ristiriitoja.

Kohtaaminen pitkän ajan jälkeen. Tämän kuvan julkaisin jo Facebookissa. Kaksi nuorempaa lapsenlapsista tapaa Opan ensimmäisen kerran. (Myöhempi kommentti: Tästä on tullut symbolinen kuva)

Alex on jo kyllästynyt kuvaamiseen ja haluaa maahan. (bloggaajan kommentti 15.5.2020: nyt tuohon kuvaan tulisi jälkipolvia kolme henkeä lisää)

Talo ja puutarha ovat myynnissä. Puutarhalla ei sinällään ole sen kummempaa merkitystä.  Se on tullut minulle viime vuosina selväksi. Kiinteistövälittäjäkin sanoi sen mainitessaan, ettei hän ymmärrä mitään puutarhojen päälle.  Jo oikeudenkäynnissä puutarhassa puurtaminen, sinne sijoittaminen mitätöitiin useaan otteeseen täysin. Minulle ja varmaan monelle muullekin puutarha on tärkeä henkireikä eikä pelkästään oleskelun kannalta vaan myös siellä tehtävän työn kannalta.  On tietenkin jokaisen oma valinta, minkä kokee tärkeäksi.  Oma asennoituminen auttaa jatkossa selviämään.  Minuakin. Ehkä löydän toisenlaisia henkireikiä.

Vaikka nainen selviääkin mistä tahansa työstä kuin mies, niin minun on lopulta myönnettävä, että en jaksa enkä halua tehdä aivan kaikkia töitä.  En edes halua opiskella tekemään kaikkea, koska aikani ei riitä omaksumiseen.  Olen tavannut naisia, jotka ovat joutuneet opiskelemaan kaikki miesten työt ja selviytymään yksin jäätyään. Sitä kohti minäkin yritin ponnistella, mutta nyt jätän sen puolitiehen. Toisaalta teen sen pakon sanelemana mutta toisaalta täysin vapaaehtoisesti. Tässä linkki puutarhakuviini.

Christina isänsä kanssa alle kolmen kuukauden ikäisenä.

Alex isoisänsä Opa Fredin kanssa 17.5.2013. Autot kiinnostavat melkein liikaa. 

Tällä viikolla pala omaa nuoruutta tuli taas eteeni. Olen maininnutkin siitä blogissani 11.2.2013 kertoessani, että ensimmäinen mieheni Fred on nykyisen puolisonsa Karinin kanssa tulossa Suomeen toukokuussa.  Tällä viikolla se sitten toteutui.  Olikin jo aika, että Fred tapaa jälkeläisensä pitkä tauon jälkeen. Meitä kaikkia jännitti, varmaan tytärtäni ja hänen lapsiaan kaikkein eniten. Nuorimmat näkivät isoisänsä ensimmäisen kerran.  Ajoimme keskelle Nuuksion metsää, josta he olivat vuokranneet mökin. Vuodet vain karisevat välistä pois. Lasten osalta sitä on vaikeampi selittää, mutta omalta osaltani asia oli sentään helpompi, koska puhumme samaa kieltä ja olemme kommunikoineet kirjeitse silloin tällöin. Kaikki meni hyvin. Pienin Alex tiesi myös tarkkaan kuka oli Opa.  Tällainen kohtaaminen on aina mieltä liikuttava.  Suomi on saksalaisille aivan liian kaukana, se tuli monta kertaa esille.  Isä ja isoisä ovat vuosien mittaan varmaan puuttuneet tyttäreltäni ja hänen lapsiltaan. Fred tai paremminkin hänen vaimonsa Karin huolehtii merkkipäivistä ja lähettää kirjeitä, kortteja ja lahjoja.

Tässä tapaaminen kesällä 1997. Anna oli 3 vuotta. Mukana oli myös Fredin poika Boris, Christinan velipuoli.

Eilen tapasimme uudelleen tyttäreni luona ja tapaamisen jälkeen keskimmäinen lapsenlapsista lähti isoisänsä mukaan viettämään laatuaikaa vaikkapa kalastellen Nuuksion lammella.  Alkuviikosta meillä on uutta ohjelmaa, kun lähden heidän kanssaan tutkimaan vanhoja jalanjälkiämme Hämeessä. Asuimme yhden kokonaisen vuoden Suomessa perheenä tyttäreni juuri täytettyä vuoden. Yritän kovasti palauttaa sitä aikaa muistini kätköistä, mutta juuri nyt tavoitan vain hajanaisia kuvia.

Asuimme maalla lapsuudenkodissani. Oli mahdottoman kylmä talvi. Kävimme molemmat töissä ja kun palasimme kotiin, piti hakea puita ja  sytyttää tulet talon kaminoihin. Aamuisin ennen lähtöä, lämmitimme vain keittiön hellan. Illaksi talo oli jäähtynyt todella kylmäksi. Muistan kerran ajaneeni paprikapussin syönyttä hiirtä halon kanssa ympäri talon. En raaskinut kuitenkaan tappaa sitä. Muistan tapaamisia, kun sisariani poikaystävineen tuli luoksemme. Muistan rikkinäisen television, jota piti hakata, jotta se lähti toimimaan. Muistan kun kerran Christinan ja Fredin nukkuessa valvoin katsellen dokumenttia Jack Kennedyn kuolemaan liittyvästä salaliitosta ja aloin pelätä. Kesät olivat toisenlaisia, koska silloin myös vanhempani olivat paikalla. Isän kanssa vietiin verkot järvelle. Äidin kanssa kävimme marjassa ja sienessä. Christinalla oli monta hoitajaa, kun sisareni olivat myös paikalla.

Niinpä muistelussakin rajani tulevat vastaan. Tiedän kirjoittaneeni paperille hajanaisia mietteitä sen aikaisista tuntemuksistani, mutta en niitä nyt löydä. Työnnän sen sijaan käteni irtonaisten valokuvien joukkoon ja käteni ovat täynnä muistoja. On mahdottoman vaikeaa ja myös itkettävää palata tuohon aikaan. Milloin muistot eivät ole enää niin kipeitä vai onko se omasta mielentilasta kiinni, milloin niihin ei pidä palata? Se oma rajani on varmaan tässä iässäkin, kun tajuaa niin selkeäsi oman rajallisen kapasiteettinsä, vaikka sitä ei missään nimessä halua myöntää. Tiedän, että kaikki eivät halua ollenkaan muistella menneitä, koska se aina sattuu. Jos saisi palata menneeseen mukanaan kaikki se kokemus ja ehkä mukaan tarttunut viisaus, tekisi ehkä monta asiaa toisin. Eipä sille voi siis mitään, että kaikissa muodoissaan menneen kohtaaminen on tavallaan suloista mutta myös kitkerää ja itkettävää.

Minä olen uimassa Itämeressä Schönberger Strandilla kesällä 1968.

Vanhempani vierailivat kesällä 1969. Kuvassa siis myös äitini ja pikku-veljeni. Olimme uimassa Selenter Seellä.

Omassa elämässäni olen samanaikaisesti käännekohdassa ja vaikka pitäisi mennä ihmisten seuraan, niin huomaan kaipaavani täydellistä poissaoloa. Valikoin hyvin tarkkaan, mihin osallistun ja ketä tapaan. En tunnu kestävän minkäänlaista arvostelua tai parempaa tietämystä omasta itsestäni kuin itselläni on. Muutun ehkä pikkuhiljaa erakoksi. Sisareni sanoikin juuri puhelimessa keskustellessamme minun olevan masentunut, sitä samaa on eräs ystäväni minulle tyrkyttänyt.  En saisi myöskään liikaa kirjoittaa vanhenemisesta ja surkeudesta, mitä blogikirjoitukseni ja facebook-päivitykseni ovat erityisesti tuoneet esille. Sitä saa, mitä ajattelee eli toisin sanoen minusta tuleekin vanha ja surkea, kun sitä toitotan.  Mutta niin vain on, että oma logiikkani kulkee toisella tavalla. Mene suoraan kohti tosiasioita ja kohtaa ne tielläsi, siinä ehkä minun tunnuslauseeni. Muut vain tuntuvat aina tietävän paremmin mielentilani. Mielestäni masennus on huomattavasti vakavampi häiriö ja sairaus, kuin oma olotilani eikä missään nimessä vertailukelpoinen tähän omaan itsesäätelyyni ja tosiasioiden myöntämiseen. Ihmisten pitäisi olla sanoissaan vähän tarkempia.  Ja minun pitäisi ymmärtää muiden puutteet ja ominaisuudet eikä odottaa pilkuntarkkaa käytöstä.

2013

40 vuotta aiemmin  Alexin äiti Christina 1973.

Nyt menen käymään kaupassa, siivoan autoni sisältä ja ehkä selvittelen taas hetken tavaroitani ja heitän taas vähän tavaraa roskiin.

Kuvia tuli eilen otettua runsaasti, sellaisiakin, joissa koko perhe eläimineen oli mukana. Muru poistui sitten pian kuvasta, kun Remu oli taas kiusaamassa. Remu = Lärm.