Kohti keskikesää

Tuntuuko teistäkin joskus siltä, ettei teitä enää tarvita ja voisitte jo häipyä? Tämän kesäkuun aikana minusta on usein tuntunut siltä. Olen toki toiminut lähes koko ajan tarkoituksella hiljaisella liekillä aiemmin mainitsemistani syistä. Ehkä voisin vähitellen alkaa kaivautumaan kolostani ja lähtemään maailmalle. Mutta mitä tekemään? 

Keravan Purkutaidenäyttely Ihmemaa X  26.6.2024

Onko muinakin kesäpäivinä ennen tätä vuotta ollut samanlaista, hiljaista kaihoa jonnekin ja ikävää jostakin, lamaantumista, masennusta, sulkeutumista? Ehkä. Pitääkin etsiä aiemmista blogeistani.

”Jätän sisäiset myllerrykseni silleen, mutta jatkan ajatuksella ”Olisipa aina kesä!” Kirjoitinko jo, teen nyt vain sellaisia asioita, jotka tekevät minut iloiseksi ja onnelliseksi. Yritän opetella vihdoinkin elämään heinäsirkan elämää. Edes pienen, pienistä pienimmän hetken. Karistan kaikki raskaat taakat painamasta selkääni entistä kumarampaan.  Luovun velvollisuudentunteistani, asioista, jotka pakottavat tekemään jotakin, menemään jonnekin.” 

Kirjoitin noin 24.6.2019.  Taitaa olla totta, että minulla on ennenkin ollut tässä vaiheessa vuotta eräänlainen kipeä kohta. Olen täyttänyt sen tekemisellä, lukemisella, kuvien käsittelyllä ja tutkimisella. Nyt olen vain harhaantunut tieltäni ja etsin takaisin. Jonnekin takaisin.

Tyttäreni perhe on ennen heinäkuun puoliväliä lähdössä kahdeksi viikoksi Saksaan hänen isäänsä tapaamaan. He matkaavat laivalla läpi Itämeren autolla vetäen asuntovaunua perässään. Tyttäreni on suunnitellut matkaa jo edellisestä kesästä saakka. Nyt he kuten nykyään aina viikinloppuisin ja lomalla viettävät aikaansa karavaanialueella Lammilla tehden matkavalmisteluja.  Vaikka muutenkin tapaamme vain noin kerran viikossa, minulle tulee tästäkin haikea mieli. Alexin kanssa vietin aikaa tällä viikolla kahtena päivänä. Toinen niistä oli tapahtumarikas, kun kävimme katsomassa perheen vanhoja kissoja Eevan luona. Viuhtin tapasimme, mutta Milo ei tullut esille. Viuhtin nimi on nykyään Mökä, minkä Alex korjaa koko ajan. Milolle oli annettu matolääkitys ja se oli pelästynyt ja päässyt vilahtamaan ulos. Oli helteinen päivä. 

Päätimme sitten lähteä porukalla Keravalle, Prismaan ostamaan Alexille shortsit ja T-paidan ja sitten aiemmassa Anttilan tavaratalossa olevaan purkutaidenäyttelyyn. Eeva lähti mukaan. Anttilan tavarataloon minulla liittyy paljon muistoja, nytkin tunnistin hyvin vanhojen osastojen paikkoja. Niin hyvää ostospaikkaa ei lähistöllä ollutkaan sitten Anttilan. Tavaratalo sulkeutui kesällä 2014. Alexista  ja meistä muistakin näyttely oli todella hieno. Koska me vanhat emme jaksaneet olla siellä  pitkään, Alex kinusi jo seuraavana päivänä uutta käyntiä. Lupasin sen elokuulle. Palasimme vieden Eevan kotiin, joimme kahvit ja limut. Päivä oli siinä.

Seuraavana päivänä hain hänet ja olin suunnitellut, että lähtisimme lyhyelle visiitille Helsinkiin. Alex ei innostunut. Hellekin tuntui rasittavalta. Koskenmäen rannan jäätelökioskilla käynnin jälkeen tulimme kotiin emmekä lähteneet enää minnekään. Hiki virtasi. Uintikin jäi väliin, mutta nykyään Alex saa karavaanialueella uida mielin määrin.

Jäin taas yksin omien mietteideni kanssa. Viikon päästä sunnuntaina edessä on matka Merimaskuun Seivästön kesäjuhlille. Olen valmistellut esitykseni sinne liittyen mummooni ja löytöihini. Tajusin, kuinka suuresti asia on myllertänyt mielessäni, jopa aina välillä pysäyttänyt minut.  Kerron asiasta tarkemmin postauksissani myöhemmin.

Helsingissä on tänään Pride-kulkue. Sinnehän minäkin kuuluisin. Tasan viisi vuotta sitten eli 2019 satuin Alexin kanssa olemaan Helsingissä juuri kulkuepäivänä. Otin silloin yhteyttä myös ystävääni, joka tuli Aleksanterinkadulle kanssamme. Otin paljon kuvia ja annoin Alexille kamerani, jotta hänkin pääsi kuvaamaan. Oli se hieno kokemus. Kuuluisin myös Elokapina-ryhmän mielenosoituksiin. Kuuluisin kaikille barrikadeille, jotka puolustavat väkivallattomasti asioita, joita meidän kuuluu puolustaa.  Nyt kyllä ilmapiiri on Suomessa sellainen, että on vain lyhyt hyppäys siihen, että olemme autoritäärinen valtio! Lehtiartikkelien kommentteja lukiessani olen usein pöyristynyt. Ilmapiiri on uskomaton. On parasta pysytellä entistä enemmän omassa kuplassaan. Kunhan sinne ensin löytää takaisin. Silti en osaa elää heinäsirkan elämää, kuten tuossa aiemmassa testipätkässä olin kirjoittanut.

Olisi kiva voittaa auto. Toetenkin osallistuimme arvontaan.

 

”Kesän alku ei taida sittenkään olla niin riemuisa, kun sen kuvitteli olevan. Kiihko laantuu kesän edetessä pidemmälle. Ehkä.” Kirjoitin näin blogissani 16.6.2023.

30.6.2024

Huomenna olemme jo heinäkuussa. Se on sitten huomenna. Olen tänään ollut yllättävän energinen. Imuroin jopa koko asunnon parveketta myöten, mutta en pyyhkinyt lattioita. Olen aivan riittävästi jankuttanut elämäni vaikeuksista, jotka ovat kyllä todellisia. Toisaalta ne vain pahenevat, kun niitä kelaa jatkuvasti. Onkohan elämäni aina olla myllerryksissä?

Elämäni tarina. Makaan vielä vauvakopassani kylmässä vinttihuoneessa odottamassa, että minut haetaan alas kastamista varten. Tämä kommentti liittyy keskeneräiseen syntymäni tarinaan. Toisaaalta olen jo lähellä kuuluisaa loppua, josta olen kirjoittanut milloin mitäkin. Mitä ovat ne kymmenen vuoden syklit, joista kirjoitin päiväkirjassani maaliskuussa 2008, jolloin ajalla ei ollut minulle enää merkitystä.

 ”…sieluni silmin näen, että elämäni tulee muuttumaan rajusti. Tulen vähentämään ja vähentämään kunnes loppujen lopuksi kuljen viimeisen niityn halki ilman mitään kantamuksia. Tunnen itseni nuoreksi ja kevyeksi. Tuuli hyväilee minua, paljailla jaloillani tunnen maan lämmön ja epätasaisuuden. Pääskyset lentävät sinisellä taivaalla. Tunnen luonnon tuoksut ja kuulen maaseudun ääniä.” teksti jatkuu. Ote päiväkirjastani 2.3.2008.

Lauantaiaamuna 22.3.2008 kysyin itseltäni, saisinko kiinni haaveestani kirjoittaa päiväkirjoistani aina lapsuudesta saakka. Siitä tulisi ikään kuin tutkielma, ei enää vain minusta vaan eräästä ihmisestä nuoruudesta eteenpäin. Käyttäisin omaa elämääni materiaalina. Aina kun puhun asiasta jollekin, minua kauhistellaan. Samoin kauhistellaan itsensä valokuvaamista. Ihmiset ikään kuin häpeävät itseään. Olin siinä ja siinä aloittamassa ensimmäistä blogiani, jolle silloin ajattelin nimeksi ”Pariisin ikävä…” Se kertoisi eläköityvän ihmisen ajatuksista, aika yksityiskohtaisesti. Toinen johtava ajatus olisivat ne vanhat päiväkirjat. Mietin, avaisinko sen jo tänään? Käyn ensin suihkussa ja puen päälleni.

Niinhän siinä sitten kävi. Olen unohtanut tuonkin. Jännittävää on vielä nytkin löytää jatkuvasti itsensä uudelleen päiväkirjojen ja blogien sivulta. Ne tarkentavat katsettani, joka on välillä mennyt sivuteille. Ajattelen, että ehkä silläkin on ollut tarkoituksensa. Mennä välillä etsimään sivusta jotakin, kokemaan jotakin vanhemmiten yksinkertaisemmaksi muuttuneessa elämässä. Ja onneksi ovat ne päiväkirjat, niistä parhaimmat.

Nimittäin vuosien ajan elämä meni vain kiihkeämmäksi, vaikeammaksi, kiireisemmäksi, vaikka eläkkeellä piti olla aikaa rauhoittua ja kelata kaikkia asioita ja tutkia omaa elämää melkein suurennuslasilla. Ja kun se aika koittaa, niin sitä ei oikeasti tajuakaan. Se onkin tässä ja nyt. Anna mennä.

Ensimmäinen pilviin kadonnut blogini oli nimeltään ”Polulle kauas”. Se on tallella mapeissa kopioituna. Nykyinen blogini ”Unikkopellossa” https://unikkopellossa.blogspot.com/ on vaikea printata paperille, joten se on vain siellä. Tekstien luonnokset ovat tallella laitteeni OneDriven tiedostoissa.

2008 oli eläkkeelle jäämisvuoteni. Mietin kaikkia asioita perin pohjin, myös suhdettani muihin ihmisiin ja heidän suhdettaan minuun. Välitämmekö oikeasti toisistamme, jos emme edes jaksa kuunnella heitä vaan haluamme koko ajan kehua itseämme? Keväällä 2008 täytin 61 vuotta.