Käännekohtia

Ihmispoloisen elämässä on usein tai silloin tällöin käännekohtia. Niitä ei ehkä edes huomaa tai ei pidä tärkeänä. Elämä soljuu eteenpäin joka tapauksessa. Niin käy ehkä myös omille käännekohdiksi pitämilleni ajanjaksoille. Eikä minun suoraan sanoen ollut juuri nyt mitään syytä nostaa sanaa ”käännekohta” pöydälle ja alkaa ikään kuin käsitellä sitä perinpohjaisesti. Taka-ajatuksena oli kirjoittaa jotakin, mikä tarve on minulle tunnetusti lähes jokapäiväistä. Kuorin kirjoittamalla omia kerroksiani ja välillä kaivan muidenkin kerroksia syvemmälle. Toisaalta, kun silloin tällöin luen aiempia blogipostauksiani, kauhistun niiden typeryyttä. Saatan toisinaan myös ihastella niitä, mikä nyt ei sovi ollenkaan suomalaiseen mielenkuvaan.

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat noilta ajoilta tai vähän ennen tai jälkeen. Olen kaivanut ne esiin negatiiveista.

 Usein kirjoittaessani myös mieleni ja pääni ovat aivan tyhjiä, mikä on kyllä tullut ilmi, jos joku lukee tarkalla silmällä. Olen silloin tällöin korjannut jotakin postausta kauhistellen, miten olenkaan sitä kirjoittaessani ollut sekaisin, mutta jatkanut julkaisuun asti. Täytyy myöntää, että ihminen ei ole koskaan valmis.

Elämämme ei riitä mitenkään kaikkeen, mihin haluaisimme riittää. Elämän loppu tulee eteen aivan liian aikaisin. Vanhetessa joudumme ponnistelemaan monin tavoin, jotta olisimme kuten ennen. Olemme hauraampia ja väsyneitä emmekä jaksa emmekä ehdi kaikkeen mukaan. Muut eivät aina sitä edes huomaa, mutta tiedämme sen itse. Näemme saman kehityksen kaikissa ihmisissä ympärillämme. Se on lohduttavaa. Emme ole yksin.

Kun ikäännymme, emme ole enää ollenkaan kiinnostavia nuorempien silmissä. Ehkä lapsenlapsemme ja lapsenlapsenlapsemme arvostavat meitä, mutta heidän vanhempiensa kiinnostus hupenee. Otan usein vertauskohdaksi omat vanhempani. Äitini oli tämän ikäinen kuin minä nyt vuonna 1991 ja isäni 1994. Heillä oli kolme vuotta ikäeroa karjalaisen äitini ollessa syntynyt 1915 ja hämäläisen isäni 1918. Joistakin meistä saattaa tulla kiinnostavia, kun me kuolemme, mutta se ei ole ollenkaan varmaa, usein meidät unohdetaan saman tien. En voi yleistää omaa ajatusmaailmaani, jota värittää laaja sukututkimus ja historian tietämys.

Tiesin tämän kaiken alitajuisesti jo aiemmin, mutta en todellisuudessa elänyt sen mukaan, en ainakaan kovin tietoisesti. Ajattelin äskettäin, mitä kirjoittaisin tämän vuoden Kuolemajärveläiseen.  Olen usein kirjoittanut pitkiä ja itselleni vaativia tekstejä. Vielä olisi odottamassa aihe koskien äitini perheen ja äitini anomia ja saamia korvauksia sodassa entisille asuinsijoille jääneestä omaisuudesta. Silti taidan tällä kertaa päätyä siihen, mistä Karjalaan suuntautuneet matkani alkoivat. Äidin kanssa. Nimittäin äitini oli ensimmäisen yhteisen matkamme aikana kesällä 1991 samanikäinen kuin minä olen nyt. Seuraavan kerran matkustaessamme kesällä 1997 kuusi vuotta myöhemmin, hän oli paljon hauraampi. Suosittelen kaikille muillekin tällaista kerroksellista muistelua.  Siinä tulee näkyviin useita kerroksia ihmisen elämässä, monia yhteyksiä ja tunteita. Kirjoittaessa muistaa aina enemmän ja lisää.

Nyt juuri minulla ei olisi  oikeastaan aikaa kirjoittamiseen, koska sukutaulut odottavat täydentämistä. Sukukirja vaatii tarkkaa paneutumista jo annettujen lupien odottaessa, että lisään tauluihin nuorempia sukupolvia. Vuodenaika ei oikein suosi läppärin ääreen käpertymistä, mutta katsotaan…

Tällä hetkellä ympärilläni on jälleen kerran kaaos. Olen levittänyt tärkeitä papereita ympäriinsä etsiessäni jotakin tiettyä muovitaskua. Kaikki kyllä löytyy. Paljon on myös hävitettävää.  Minun kaltaiseni ihminen ei varmaan ole paras mahdollinen arkistoihminen, vaikka olenkin tarkka ja olen myös järjestelmällinen, missä viittaan muuttoihini. Tilan puute on aina ollut pahin esteeni. Kun joku perheestä on tulossa käymään, on pakko heittää kaikki avoimet mapit, paperit ja kirjat yhteen kasaan, josta niitä on sitten myöhemmin etsittävä. Oma lukunsa on myös kaikki minua inspiroiva aineisto, jota kertyy edelleen kaikkialle.

Jatkan seuraavana päivänä. Tänä aamuna selasin Facebookia ja eräs teksti nostatti mielessäni ihmeellisen kiihkon, kaipauksen tai muuten vain erikoisen tunteen. Siinä kerrottiin jonkun paenneen menettämäänsä rakkautta kauas pois, jotta hän unohtaisi sen. Se ei onnistunut. Siinäkin näemme, miten kaikki kokemamme kulkee mukana loppuun saakka. Yllättäen jokin asia tulee pinnalle ja aiheuttaa tunneryöpyn.

Tekstiä silmäiltyäni muistin kevään 1967. Olen muutaman kerran kirjoittanut aiheesta kryptisesti, koska lyhyt ajanjakso kyseisen vuoden helmi-maaliskuussa jätti minuun syvät jäljet. Muistan, kuinka koko vuoden ajattelin sitä asiaa, surin mielessäni menetystäni.  En voinut jakaa kokemustani tuskin kenenkään kanssa paitsi tietenkin asuinkaverini Leenan kanssa.

Nyt tuli mieleeni, että se saattoi oikeasti olla eräänlainen käännekohta, jolla oli enemmän kuin tajusin merkitystä tulevaisuuteni kannalta.  Olin 20-vuotias. Olin aloittanut tammikuussa (11.1.1967) työt Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttorin järjestelyosastolla. Helmikuun alussa muutin ystäväni Leenan kanssa Runeberginkadun alivuokralaisasunnosta Munkkiniemeen erään nuoren naisen alivuokralaisiksi. Ystäväni Sini ja Satu jäivät Runeberginkadulle. Kävin valokuvauskurssia, jossa opin kuvien kehittämistä eri menetelmillä. Ravasin lähes joka viikonloppu kotonani Rengossa tavatakseni myös poikaystävääni. Lauantait olivat lyhyitä työpäiviä, joiden jälkeen pääsin lähtemään kotiin joko junalla tai bussilla. Olin usein väsynyt ja rahaton. Kuitenkin kävin usein eli viikottain elokuvissa. Opiskelevat ystäväni kävivät usein tansseissa. Heillä oli opiskelijakortti ja he pääsivät sillä sisään. He houkuttelivat minuakin mukaan ja joskus meninkin, vaikka sisäänpääsyni ilman opiskelijakorttia oli kyseenalaista.

Ihmettelen kalenteriani lukiessani, miten vilkasta elämäni oli silloin. Nuorena ihminen jaksaa heilua ympäriinsä koko ajan ja tulee toimeen vähillä yöunilla.

Kalenteriini kirjoitin silloin tällöin ”Ole säästäväinen, älä osta ruokaa”. Aloitin myös pankin vaatiman konekirjoituskurssin, jonka taisin kyllä lopettaa ennen sen päättymistä. Siihenkin meni rahaa. Palkkahan ei siihen aikaan eikä myöhemminkään riittänyt mihinkään.

Edellisenä vuonna valmistunut Dipoli Otaniemessä oli Hämiksen ja Bottan lisäksi suosittu tanssipaikka. Siellä tapasin eräänä lauantaina helmikuun lopussa vielä tänäänkin sydämen väristyksiä aiheuttavan nuoren miehen. Joskus en päässyt sisään Dipoliin opiskelijakortin puuttuessa ja silloin odottelin tyttöjä eteisaulassa. Oliko tuolloin sellainen ilta, en ole sitä maininnut kalenterissani. Joka tapauksessa meillä oli hauskaa yhdessä, paljon puhuttavaa, paljon yhteistä kuten rakkaus elokuviin ja valokuvaukseen.  Sinä yönä kävelimme Otaniemestä Munkkiniemeen ja vietimme aikaa asuintaloni rappukäytävässä aamun kello 5:een saakka. Sitten hän käveli kotiin Töölöön. Tapasimme raitiovaunujen Sokoksen pysäkillä illalla ja kävelimme taas monta tuntia ja olin vasta yöllä kotona.  Sitä jatkui joka päivä, aloimme käydä usein elokuvissa. Olimme hulluina toisiimme, mutta en voinut pettää poikaystävääni ja ryhtyä olemaan vakituisesti hänen kanssaan. Olin tyhmä nuori hölmö tyttö.

Tapasimme joka päivä, pitkitimme yhdessäoloamme, se oli kiduttavaa, kiihkeän kaunista ja mahdotonta. Kaikki päättyi ennen maaliskuun puoliväliä, ystävältäni paloi pinna, hän ei enää kestänyt vetkutteluani. Olimme usein tavanneet Sokoksen pysäkillä. Myöhemmin yhdistin lohduttoman eromme sille pysäkille.  Hän ei enää ottanut yhteyttä, ei soittanut, ei ottanut yhteyttä.  Kannattiko olla uskollinen poikaystävälle? Tämä kuitenkin suuttui kerrottuani hänelle ja kosti minulle koko kevään ja seuraavan kesänkin. Siihen myös meidän rakkaus vähitellen päättyi. 

Koko kevään ja pitkään myöhemmin kuljin Helsingissä etsien aina katseellani häntä. Joskus näin vilaukselta, mutta en usko hänen nähneen. Kaunis suhde oli auttamatta loppu ja jätti minuun elinikäisen jäljen. Nuoruuden suuri rakkaus. Mitä se merkitsi käännekohtana, en ole koskaan eritellyt sitä. En tee sitä nytkään. Minun oli nyt mahdottoman helppo eläytyä siihen aikaan ja niihin tunteisiin, vaikka sittemmin ne olivat uskomattoman kipeitä, että halusin unohtaa.  Nyt en enää unohda niitä enkä muitakaan, kun ne ryöpsähtavät esiin syystä tai toisesta.

Kalenteristani löydän kaikki ne elokuvat, joita kävimme yhdessä katsomassa. 

Onkohan teillä muilla vastaavia kokemuksia? Jäin nyt miettimään, miten tämä kohtaaminen vaikutti pitemmällä aikavälillä myöhempiin ratkaisuihini. Sulkiko se minussa joitakin ovia, joita en sittemmin koskaan avannut, tuliko minusta varovaisempi kohtaamaan suuria tunteita?

Tutkin vanhempia blogejani ja kyllä sieltä usein löytyy viittauksia juuri noihin aikoihin.

https://unikkopellossa.blogspot.com/2021/12/minun-oli-lahdettava.html

https://salaisetpaperit.blogspot.com/2020/02/nuoren-naisen-karsimykset.htmlää

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/01/muistin-viemana.html

https://unikkopellossa.blogspot.com/2014/05/nuoruus-ja-vanhuus-eivat-ole-vastakohtia.html