Talviunien rajamailla

 

Viime viikolla eräänä iltana nukkumaan mennessä ajattelin, etten oikein keksi mitään aihetta seuraavaan blogipostaukseeni. Se ei ole koskaan hälyttävä huomio, sillä vastaavanlaisia tyhjiä hetkiä on riittänyt aina ennenkin. Kuvitteluni rajat eivät ole koskaan olleet lähelläkään. Pitkän tauon jälkeenkin on useimmiten riittänyt, kun istahdan läppärini ääreen ja alan kirjoittaa. 

Kaikki kuvat tässä postauksessa ovat heinäkuulta 2017, kun ennen varsinaista muuttoa, kävin läpi tavaroita, asioita, ympäristöä jne.

 

Silloin tällöin on hetkiä ja aikoja, että ajatuksia ja kirjoitusideoita on enemmän kuin pystyn käsittelemään.  Kaiken lisäksi inspiraatioita pursuu ympäristöstä.  Mutta ne tulevat ja menevät ja minä haalistun kuluvaan arkipäivään unohtuen sinne. Tällaisina hetkinä olisi hyvä aloittaa joku vaativampi aihe, josta voisin vaikka kehittää tekstin tulevaa käyttöä varten. Joskus olen ihmetellyt sitä, että kirjoitan kaikki sellaiset tekstit kovan paineen alaisena niiden ruokkiessa vapaata kirjoittamista. Ne ikään kuin nostavat vapaat aiheeni arvokkaammiksi ja ainakin itselle mieluisammiksi. Ihmeellinen on ihmisen mieli!

Kamera kulki koko ajan mukanani.

 

Koronatilanteen paheneminen, aiempi heilahtelu ja vilkas uutisointi sotkevat myös ajatteluani.  Meillä 1950-luvun lapsilla on vahva kokemus toisenlaisesta maailmasta eikä sopeutuminen poikkeusoloihin ole kovin vaikeaa. Matkustelu ei ole tärkeätä, olen nähnyt jo aivan riittävästi ja kaiken lisäksi maailma on mahdottoman auki myös virtuaalisesti. Joskus jopa liian auki, että haluan sulkea kaiken hälyn ulkopuolelle. Saatan ihmetellä ihmisten kovaa hinkua lähteä muualle ja kyselen mielessäni, nauttivatko he matkoistaan, ravintolaelämyksistään ja ostoistaan. Minulla on vielä paljon omia matkoja uudelleen käytävänä!

... kuvia on kaikesta ja kaikkialta. Eihän niillä ole merkitystä muille kuin minulle ja kirjoituksilleni.

 

Olematon kirjoitusintoni hiipui edelliseen kappaleeseen. Jatkan seuraavana päivänä. Takana on vaihteeksi oikein hyvin nukkumani yö, jonka jälkeen aamulla näin paljon unia. Ne ovat aina olleet yksi inspiraation lähde. Tosin en muista muuta kuin osan siitä viimeisestä unesta, jossa kiertelin jonkun toisen kanssa Ikean tapaista tavarataloa keräten ilmaisia sisustustavaroita. Se oli olevinaan joku kampanja. Kaiken lisäksi keräsin niitä jotakin toista ihmistä varten paitsi, että sitten näin seinällä ihanan pellavaisen, lilan, valkoisella somistetun mekon, jonka halusin itselleni. En ollut aivan varma, että voisin tyynyjen, peittojen ja keittiötavaroiden lisäksi haalia joukkoon myös mekon, joka ei ehkä edes sopisi minulle. Käärin sen henkarin päälle ja otin mukaan. Uni katkesi siihen.

Varsinainen muuttopäivä oli 26.7. Oli ihme, että heti heinäkuun alussa sain vuokra-asunnon. Oli mahdotonta löytää nopeasti uutta ostettavaa asuntoa yrityksistäni huolimatta. Pian sen jälkeen oli Karjalan matka ja paljon työtä

 

Kuvaisiko uni sitä, että haluaisin jo lähteä eteenpäin, vaikka viihdyn hyvin yksin omassa pienessä kuplassani? Sain tiistaina kotiin tuotuna sunnuntaina Elisalta tilaamani puhelimen. Olin jo pitkään halunnut ostaa Samsung Galaxy S21-sarjan puhelimen, mieluummin sen kalleimman korvatakseni aiemman, vanhan S7-puhelimen. Black Fridayn alennukset eivät missään nimessä vakuuta minua, saisin puhelimen muuhunkin aikaan samaan hintaan. Jostakin syystä innostuin kuitenkin tilaamaan uuden laitteen samaan aikaan. Olin kuitenkin realisti enkä ostanut edellä mainitsemaani puhelinta vaan tyydyin Samsung Galaxy A52-puhelimeen. Puhelin saapui eilen myöhään iltapäivällä suoraan kotiin ja ajattelin, etten tee sille mitään ennen tätä päivää (torstai). Mutta niin vain kaivoin sen paketista ja mietin, osaisinko siirtää kaiken vanhasta puhelimestani. Samsungin Smart Switch teki näppärästi kaiken puolestani. Vain vanhan Sim-kortti on vielä siirtämättä. Testailen tässä ensin vähän aikaa. Puhelintoiminto ja WhatsApp ovat edelleen vanhassa kännykässä.

 

Vaihdoin puhelinta viimeksi joskus muuttoni jälkeen kesällä 2017. Lähdin etsimään vahvistusta ajankohdasta kovalevyllä olevista valokuvistani, mutta juutuin katselemaan kesän 2017 valokuvia. Valmistauduin silloin muuttoon ja sitten olin jo muuttanut. On se vaan kumma, että aina tulee eteen asioita, joita ei ole tullut käsiteltyä kuin jonkin yksittäisen, sen enempää kertomattoman kuvan kautta. Kun katselin eri päivien kuvia, eteeni tuli se luopumisten ketju, jota sinä kesänä jouduin monella eri tasolla käymään läpi. Se on vain yksi näkökulma monen muun lisäksi. Juuri ennen muuttoa oli pakko lajitella, päästä eroon, mahdollisesti hävittää tavaroita. Sitä on aiheellista käydä koko ajan, mutta muuton yhteydessä se aina kärjistyy äärimmilleen. Kun muukin elämä muuttui oman muuttoni yhteydessä, niin aihe tuntuu sellaiselta, että sitä on hyvä kerrata mielessään. Kaiken lisäksi sen jälkeen myöhempinä vuosina eteen on jatkuvasti tullut pieniä ja suuri muutoksia monilla tasoilla aika nopeaan tahtiin, että oikein hingun niiden purkamiseen.

Minulla oli varastohuoneessa toiminnassa ollut pakastinkaappi, joka oli äitini perua.

On totta, että kokemukseni ja niiden kaivaminen pohjiaan myöten tuskin kiinnostaa satunnaista blogin lukijaa. Kirjoitan edelleen itselleni, se on voimakkain kannustimeni kirjoittamiseen. Kokemani asiat saattavat silti herättää ajatuksia kunkin omaan elämään liittyen. Meitä voi olla useita, jotka ovat loputtoman kyllästyneitä Facebookin ja Instagramin nopeisiin, kevyisiin ja lyhyisiin kertomuksiin ja analyyseihin. Joskus vain haluaisi tietää lisää. Uskon jopa, että maailma on tältäkin osin muuttumassa. Joku päivä voi ollakin niin, että kaikenlaisten ja kaikenikäisten tavallisten ihmisten normaalielämän tarinat ovat kaikista kiehtovampia. Ja mikä parasta, jos ne innoittavat meitä kirjoittamaan niistä itse.

 

Vaikka sukututkimus ja entisaikojen ihmisten tarinat kiinnostavat minua edelleen ja jatkan niiden parissa syvemmälle kaivautuen, niin samanaikaisesti tulen koko ajan lähemmäksi meidän aikaamme. Meillä jokaisella on erinomainen kohde, me itse, oma elämämme kaikkine vivahteineen, kokemuksineen, joka on hyvä saada näkyväksi. 

Koronatilanne on taas pahentunut. Tämä viittaa siihen, että pandemia tulee vielä jatkumaan pitkään ikään kuin odottaen, että ihmiset oikeasti muuttaisivat levotonta käytöstään ja tekisivät korjauksia elämässään. Tekisi mieli kirjoittaa, että luonto kostaa näin ihmiskunnalle. Tilanteet vain pahenevat. On vaikea uskoa, että ihmiskunta kokonaisuudessaan tekee nopeita muutoksia. Niiden on lähdettävä yksilöistä. Minun osaltani jääköön tähän, jatkan rauhallista elämääni.

 

Heinäkuu 2017 oli uskomatonta aikaa kuten tämä nyt elämämme ajanjakso. Ihana, että meillä on kamerat, joilla kuvata muistoja talteen, on kalenterit ja päiväkirjat, jotka kulkevat askelissamme mukana. Loppujen lopuksi löysin kalenteristani merkinnän, että uusi Samsung Galaxy S7 tuli 9.8.2017 eli otin sen käyttöön pian sen jälkeen. Lauantain iltapäivältä 12.8. löydän sillä ottamani ensimmäisen kuvan. Muista valokuvista löydän, että tyttäreni poikkesi poikineen puolenpäivän jälkeen. Laiton kaalilaatikon uuniin sen jälkeen ja sitten väsymys valtasi. Ensimmäistä kuvaa ottaessani makasin sohvalla painostavasta säästä johtuen. Nukuin ja illalla seitsemän maissa heräsin helpottuneena. Myrsky oli puhjennut. Se oli mahdottoman kova myrsky, joka runteli tyttäreni perheen kotiympäristön Nurmijärvellä kaataen puita niin paljon, että he eivät edes päässeet ajamaan kotoa pois. Seuraavana päivänä kävimme paikan päällä. Olen kirjoittanut aiheesta blogipostauksessani 14.8.2017. Pääset lukemaan sen täältä. Joten ei siitä sen enempää.

Laitoin vihdoin pois ikivanhoja vaatemuistoja, omia, äitini tai lasteni. Lähes kaikesta tuli otettua valokuva. Tämä puku teetettiin kollegoilleni ja minulle esittelypuvuiksi tietotekniikkamessuille 1980-luvulla.

 

Pääsen jatkamaan tätä postaustani vasta perjantai-iltana. Tilanteet elävät. Olin torstaina puolenpäivän jälkeen lähdössä kuvausretkelle joelle. Ajattelin testata uuden kännykän kameraa. En uskaltanut siirtää SIM-korttia vanhasta kännykästä. Koska puhelimella ei saa nopeasti apua, niin siitä vaan ryntäsin autolle, joka on onneksi ollut joka päivä lämpenemässä ja ajoin Keravalle Elisan myymälään. Onneksi siellä ei ollut ruuhkaa ja sain hyvää palvelua kuten aina ko. firmassa. Pimeys alkoi kotiin ajaessa jo laskeutua, joten joelle suunnittelemani kävelylenkki jäi väliin.

Hyvät aikeet muuttuvat päivien kuluessa. Usein monta kertaa. Runsaat tämän viikon unet ja kirjoitusideat ovat jo vaipuneet unholaan. Talviunien aika on omalla tavallaan inspiroivaa. Kesken unien huolimatta unen vaikeudesta, rämpimisestä suolla tai missä tahansa, ajattelen unessa, että saisin seikkailla kauemmin enkä heräisi kesken kuten usein käy.

Sain muuten pitkäksi viikonlopuksi mukavan seuralaisen, kun tyttäreni Minni-kissa tuli hoitooni. Voimme keskustella, maukua ja halia. Minäkin alan jälleen puhua melkein itsekseni, jotta Minni tuntisi olonsa kotoisammaksi.

Hyvästi unikot ja ruusut! Hyvästi kaikki!